kuudes aisti

Katoin kuudes aisti-elokuvan pc:ltä. Sen jälkeen luin siitä kirjoitettuja artikkeleita netissä, mutta ne olivat sellaista paskaa, että päätin kirjoittaa kunollisen arvostelun leffasta.

Pääosassa on herkkä ja tiedostava, jotenkin lukossa oleva poika, joka saa tukea ja ymmärrystä bruce Willisin esittämältä lapsipsykiatrilta.

Poikaa näyttelevä kaveri on paikoitellen jopa aivan erinomainen; roolinvalinta on siis
onnistunut hänen kohdallaan. Lapsinäyttelijä menee syvästi ja vakuuttavasti roolin
vaatimiin tunnetiloihin, ja juuri tämä pitää leffaa yhtenä tukijalkana koossa;
semminkin kun tarina etenee verkkaisesti ja kehittely on rauhallista ja
hätäilemätöntä. Mikä pitää elokuvaa myös koossa, on tietysti kauhuelokuvista tuttu
yliluonnollinen maailma yllättävine käänteineen: kuollut haamu vilahtaa huoneesta
toiseen yms...Näillä efekteillä ei ole kuitenkaan elokuvassa itseisarvoa, vaan ne
palvelevat juonta hallitusti.

Leffa ei ole siis kauhuelokuva, vaan enemmänkin psykologinen draama, joka sisällyttää kuvaamaansa elämään myös tuonpuoleista, joka tuntemattomana sekä pelottaa että kiehtoo.

Pojasta tulee mieleen indigo-lapsista kehitetty näkemys(teoria): herkkiä ja älykkäitä,
jotenkin ulkopuolisia ihmisiä tässä karkeassa ja rationaalisessa ja "yliluonnollista"
pelkäävässä ja kaihtavassa maailmassa.Poika siis tiedostaa ympäristöään ja siinä eläviä ihmisiä syvemmin ja herkemmin kuin tavallinen tallaaja, ja saa kosketuksia jopa tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet vuosisatoja sitten; hän näkee ne silmillään aivan kuin ne tapahtuisivat tässä ja nyt -jonkinlaista selvänäköä siis. Poika on siis
(hieman) outo lintu muille, ja sitä kautta tietysti myös itselleen. Koska hän on
erilainen, joutuu hän siksi siihen epävarmuutta lisäävään tilanteeseen, ettei voi
jakaa omaa maailmaansa muiden kanssa. Kuitenkin tässäkin suhteessa hänen tilanteensa
parantuu elokuvan loppua kohden, joten kyseessä on kasvukertomus siltä osin.

Willisin esittämä lapsipsykiatri on elokuvan suurimpia ongelmia -poislukien Willisin
fanit, joita ei tosin voi pitää arvostelukykyisinä ihmisiä? Willisin näyttelityö on liian usein haparoivaa ja tunnustelevaa: selvästikään hän ei oikein tiedä, missä mennään ja mitä pitäisi ilmentää ja miten.Hetkittäin hän onnistuu, mutta pakenee taas kohta tutun
virneensä taakse -jännite ei siis hänellä säily roolin vaatimalla tavalla. Toki Willisilläkin on hetkensä, mutta hupaisaa on, miten nuori poika potentiaalisena oikeana näyttelijänä peittoaa heidän yhteisissä kohtauksissaan Willisin mennen tullen.

Narsistinen tähtinäyttelijä ei myöskään ole sopiva valinta leffan tärkeään
sivurooliin: parhaimmillaan he ovat saadessaan esittää pidäkkeettömästi sitä ainoata oikeaa rooliaan; siis itseään elokuvan pääroolissa. Ja Willisin tapauksessa: itsetietoista, karismaattista, hieman ivallisen kyynistä,itsevarmaa, hauskaa, epäherkkää ja egoistista toiminnan miestä.

Psykologin rooliin olisi siis tarvittu oikea näyttelijä.

Jos amatöörimäisesti ja epäuskottavasti psykologina toimiva Willis olisi kuvattu
elokuvassa ihmisenä, joka on ajautunut ammattiinsa vastoin kutsumustaan -siis omasta
urastaan ja kyvyistään erehtyneenä ihmisenä - olisi Willis ja leffa toimivampi,sykähdyttävämpi ja uskottavampi.Willis kuvataan kuitenkin heti alussa ansioituneena psykologina. Amatööripsykologi Willis kuitenkin leffassa eittämättä on; tahtomattaan.

Leffa olisi syventynyt ja parantunut huomattavasti, jos olisi kuvattu yhtenä
olennaisena tekijänä Willisin sisäistä draamaa ja jännitettä hänen yrittäessä auttaa
poikaa tiedostaen samalla, että hän ei ole ammattitaitoinen mies siihen tehtävään.(jos
siis käsikirjoitus olisi tehnyt Willisistä urastaan erehtyneen miehen)

Välillä näyttääkin siltä, että Willisinkin tekisi mieli vetää ase esiin, ja pamauttaa
pojalta aivot pellolle ja ratkaista tämän ongelmat siten kertaheitolla.

Toki Willis ei ole huono roolissaan, mutta paljon parempikin valinta olisi psykologin
rooliin voitu tehdä.

Muutoin leffa toimii melkoisen hyvin. Jonkinlaista haparointia ohjaustyössä ja
juonessa kuitenkin on, joten mestariteos leffa ei kuitenkaan ole. Mutamat sivujuonet
jäävät ilmaan roikkumaan. Kuitenkin elokuva käsittelee jotenkin ajankohtaista aihetta
oivaltavasti ja taidolla, joten siinä suhteessa se on täysosuma.

Elokuvan loppukohtaus on juonellisesti tyrmäävän hyvä, varsinkin jos ei ole sitä etukäteen arvannut.

Se mistä en pitänyt, oli kuolleiden ihmisten käyttäminen kummitusefektimäisesti;
vaikkapa juuri kuollut ihminen seisoskelemassa verissään autossa istuvan pojan
vieressä ilman mitään järjellistä syytä. Tälläiset ratkaisut tuntuivat jotenkin
keinotekoisilta ja opportunistisilta. Myös se, että kuolleet näyttivät muuten aivan eläviltä, tuntui kankealta ratkaisulta. Siinä mielessä leffa antoi minusta kuolemasta jotenkin materialistista ja epäaitoa kuvaa...
Itse olisin siis ohjaajana valinnut toisenlaisen ratkaisun tässä suhteessa.

Lopuksi totean, että jotkut elokuvat(taide ylipäätään) ovat enemmän kuin osiensa summa; ja tämä elokuva on juuri sellainen. Jos kuulee vaikkapa musiikkikappaleen nauhalta, ja tässä
esiteyksessä on virheitä ja huono äänenlaatu, niin silti antaa sille paljon merkitystä
ja arvoa, jos kokee että kappaleessa on paljon musiikillista asiaa ja tunteita koskettavia melodioita ja sointukulkuja. Silloin tämä musiikki on puutteistaan huolimatta pitänyt sisällään jotain sellaista, joka koskettaa syvästi, eli vaikuttaa mystisestikkin myös alitajuntaan: säveltäjä on onnistunut pukemaan säveliinsä jotain merkittävää, jota on todella vaikea muiden pukea sanoiksi.

Sama tämän leffan suhteen: se on loistava puutteistaan huolimatta. Ja taiteen elämää
syleilevän paradoksisuuden huomioiden: ehkä myös osittain sen tähden.