Minkäin olin vielä aivan innoissani tulevasta vauvasta ja vaaleanpunaisesta arjesta raskauden puolessa välissä. No kuinka ollakaan ei se niin mennyt loppuraskaus yhtä helvettiä kaiken maailman vaivojen ja komplikaatioiden jälkeen. Synnytys oli traumaattisin ja järkyttävin kokemus mitä olen ikinä kokenut. Henkisesti en pääse siitä varmaan koskaan yli. Nyt minulla on kaksi kuukautta vanha koliikki, allergia ja refluksi lapsi ja haluaisin vain vanhan elämäni takaisin, jolloin vapaasti matkustelimme miehen kanssa ja nautimme elämästä. Jos saisin valita uudelleen, valitsin vapaaehtoisen lapsettomuuden...
Voi, voi ette tiedä mihin olette ryhtymässä...
kaduttaa
24552
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Oisko aika kertoa tästä neuvolassa? Pääsisit jonkun ammattilaisen juttusille... Pahalta kuulostaa noi sun tunteet omaa lasta kohtaan :(
Kuule: jos vauva on todella vaativa ja vanhemmat aivan epätoivoisia ja turhautuneita väsymyksen takia, niin tuollaisia tuntemuksia todellakin voi tulla. Meillä oli myös refluksivaivoja pahana alkuun ja kyllä minulla kävi mielessä, että miksi tähän ryhdyimme. Ja minä rakastan lastani hyvin paljon. Tuollaisessa tilanteessa oleva äiti ei todellakaan kaipaa syyllistystä tunteistaan, vaan vauvalle pitää saada hoitoa ja vanhempien välillä nukkua.
Aloittajalle lohdukkeeksi: itselläni on nyt seitsemän kuukauden ikäinen vauva, enkä enää vaihtaisi elämääni entiseen. Alkukuukausin vaikeudet helpottavat kyllä ja vauvan kanssa olosta alkaa nauttia ihan eri tavalla. Ja tähän on nyt turha kenenkään kirjoittaa, että "pienen vauvan kanssa on rankkaa, kyllähän se nyt pitää tietää". Jos vauvalla on vaivoja, hän huutaa lähes koko valveillaoloaikansa ja nukkuu öin ja päivin 15 min - tunnin pätkissä, niin siitä on normaali vauva-arki aika kaukana.
Eihän kukaan mitään syyllistänytkään, vaan huomautti, aivan oikein, että alkuperäinen tarvitsisi apua tilanteeseensa. Apua juuri siksi, että vauva saa sitä hoitoa ja vanhemmat välillä nukkua.
Ajattelit sitten, että täällä kaikki ensimmäistään odottaa, kun ei tiedä mihin ryhtyy.
No, itse asiassa, jos ei ole kokemusta aloittajan kuvailemista vaivoista vauvalla, niin ei sitä tiedä mihin ryhtyy, vaikka olisi ennestään kolme lasta. Jos se neljäs siis sattuisi olemaan esimerkiksi refluksivaivainen. Refluksi on siitä ikävä juttu, että se vaivaa ympäri vuorokauden koko ajan, koliikki-itku kuitenkin monasti ajoittuu tiettyyn aikaan vuorokaudesta eikä muuten välttämättä vaivaa.
Aloittaja nyt vain antaa ymmärtää, että vauvan kanssa elämä on tuollaista. Eihän se ole, jos vauvalla on kaikki kunnossa. Jos ei ole, niin sitten voi olla paljon pahempaakin. Väsynyt saa olla ja tunteita saa olla vaikka minkälaisia, mutta on aika epärakentavaa antaa ymmärtää, että jokainen lasta odottava on pilannut elämänsä tietämättä mihin on ryhtynyt. Se ei pidä paikkaansa.
Toi on kyllä harmillinen juttu, että vauvalla on koliikkia ja muita vaivoja. Ei auta muuta kuin kestää ja ajatella että kaikki helpottaa aikanaan. Vauvaikä ei onneksi ole ikuista.
Kannattaa pyytää vauvan hoitoon apua läheisiltä, että pääset nukkumaan velat pois. Käy vaikka jossain ulkona (mm. kylpylä tai jokin muu vastaava) rentoutumassa.
Itselläni kolme viikkoinen tyttövauva ja nautin hänestä täysin rinnoin. On ihana tyttö ja ilman minkäänlaisia vaivoja ollaan selvitty, joten olen väärä ihminen ymmärtämään aloittajan ajatuksia, mutta pahalta tuntuu puolestasi.
Itselläni kanssa loppuraskaus ja synnytys yhtä helvettiä. Nyt kolme viikkoa siis synnytyksestä ja esim. istuminen ei onnistu vielä ollenkaan pahan repeämän vuoksi. Toipuminen on raskasta fyysisesti, sekä henkisesti mutta positiivinen ajattelu auttaa, sillä aurinko paistaa vielä ajan kanssa meille kaikille.
Täytyy sanoa että monella esikoistaan odottavalla on aivan liian ruusuinen kuva siitä, millainen vastasyntynyt on. Katsotaan sitä pinnasänkyä ja kuvitellaan pieni tuhisemaan siihen, ja totuus voikin sitten olla ettei vauva suostukaan nukkumaan siinä ensimmäisiin kuukausiin, vaan huutaa yöt läpeensä. Vastasyntyneen kanssa tosiaan voi olla hirveän raskasta, jos vauva vaan huutaa, kakkaa 7 kertaa päivässä, eikä viihdy kuin liikkuvassa sylissä (näin ei kuitenkaan ole kaikilla ;) )
MUTTA ap! Se tulee muuttumaan! Sinun vauvasi on vasta ihan tosi pieni, ja elät tällä hetkellä vauva-ajan kaikkein raskainta aikaa. Voi olla että jo kuukauden kuluttua ajattelet ihan toisella tavalla. Viimeistään sitten kun vauvasi on n. puoli vuotias, niin olen ihan varma, että elämäsi on jo aivan erilaista, etkä vaihtaisi vauvaasi enää mihinkään maailmassa. Vanhemman vauvan kanssa on jo oikeasti mukavaa, ja kohta se onkin jo pieni lapsi, jonka kanssa on vielä mukavampaa.
Ja nuo tunteet ovat ihan normaaleja, sillä olet kokenut juuri aikamoisen elämänmuutoksen, suuremman kuin kenties koskaan tulet kokemaan. Tämän lisäksi kerrot vielä traumaattisesta synnytyksestä, ja koska vauvasi on noin pieni, olet vielä aikamoisen hormonimyrskyn keskellä, etkä varmaan ole saanut kunnolla levättyä synnytyksen jälkeen.
Tunteesi eivät kuitenkaan vahingoita vauvaasi, jos et näytä niitä hänelle, ja hoidat häntä hyvin ja tyydytät hänen tarpeensa ajallaan. Puhu noista tunteista neuvolassa ja ainakin tuo synnytystrauma sinun pitäisi päästä käsittelemään jossain vaiheessa. Toivottavasti saisit myös apua vauvan hoitoon, että voisit välillä levätä ja tehdä asioita itseksesi.
Kauhea paasaus, mutta olen itse ollut samassa tilanteessasi kanssasi, samanlaisin ajatuksin, joten saat kaiken sympatiani. Yritä nyt vaan uskoa tulevaan ja siihen, että tuo aika ei kestä ikuisesti - luultavasti enää muutamia viikkoja.
Ihan helvetin naurettavaa tulla tänne manailemaan ja pilaamaan muiden iloa.
Itsellä oli myös koliikkivauva, ja itku kesti kunnes alkoivat hampaat pukkaa ja jatkui sitten toisena kipuitkuna.
Nyt lapsi melkein kouluikäinen, eli varmasti mulla lapsen kasvattamisesta löytyy kokemusta. En päivääkään kadu esikoista, enkä todellakaan manaile, mihin olen tän tokan tulokkaan kanssa ryhtymässä!!
Hae apua masikseen äläkä pilaa muiden odotusta! Olipa turha aloitus!
No tokihan aloitus oli todella negatiivinen, mutta kyllä se ihan totta on, että monella on hyvin siloiteltu kuva siitä, mitä vauva-arki "pahimmillaan" voi olla ensimmäisinä kuukausina. Jos vauvalla on nuo aloittajan mainitsemat vaivat, niin kyllä se todella raskasta on. Ja sepä siinä juuri on, että kun on ensimmäinen lapsi kyseessä, niin se tuntuu siltä, että tätäkö tämä nyt on koko ajan. Myöhemmin sitten huomaa, että lapsi kasvaa koko ajan ja tulee uusia vaiheita ja juttuja, ei niitä kamalia alkuaikoja sitten enää muista. Ja sen myötä niidn koliikkivauvojenkin vanhemmat kuitenkin usein päätyvät vielä toiselle kierrokselle, tietäen, että vauva-aika on lyhyt, vaikka raskas olisikin.
Onko elämä ennen vauvaa ollut ain kovin helppoa sitten? Mulla ei, joten ei pelota tulevat vauvan kanssa.
Jollei ihmisillä olisi näitä ruusuisia kuvitelmia vauvoista niin eihän täällä kukaan lisääntyisi. Niin sen vaan kuuluukin mennä, vauvakuumeella on evoluutiossa tarkoituksensa.
Ja sitten osa meistä ihan tieten tahtoen hankkii lisääkin lapsia, vaikka tietää jo mitä on edessä. Koska kaiken vaivankin jälkeen lapsi kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa
Mun kuopus on 23-vuotias, ja yhä olen sydän kurkussa ja peloissani häen puolestaan. Koko elämäni ja tuleva elämni tulee olemaan yhtä huolen kantamista ja surua. ADHD:n lisänä mielenterveyshäiriöt, jotka eivät lopu. Niiden kanssa on vain elettävä, äidinkin. Unettomia öitä...
Haluaisin tietää, mikä on ikäsi?
Todennäköisesti alkuperäinen on jo "aika vanha". Onhan hän ehtinyt matkustella ja vaikka mitä miehensä kanssa ennen lasta. Tuo on juuri vanhempien äitien ongelma, ettei enää ole oikein sopeutumiskykyä uusiin elämäntilanteisiin ja voimatkin alkavat olla vähissä esimerkiksi valvomisen suhteen. Nuorena lapsensa saaneet pääsevät niiltä osin helpommalla.
Minulla ei ole kokemusta koliikkilapsista, mutta kaksi lasta löytyy, 6-vuotias ja 2 viikkoinen. Nyt en vaihtaisi heitä mihinkään, mutta rehellisesti sanottuna, jos olisin voinut edes aavistaakaan, kuinka suuri vastuu ja huoli tulee lasten mukana, olisn ehkä harkinnut kaksi kertaa ennen lapsien yrittämistä. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan lapsiani yli kaiken, mutta olisi niin paljon helpompi olla vastuussa vain itsestään. Lasten kanssa saa koko ajan miettiä, että osaako antaa oikeanlaiset eväät elämään ja kun yhdestä pelosta pääsee eroon, on jo kymmenen nurkan takana odottamassa.
Minäkin rakastan vauvaani yli kaiken, mutta on ollut hetkiä milloin toivoisi vanhan elämän takaisin. Aloittajan ajatukset ovat varmasti tuttuja monelle äidille, kukaan ei vain uskalla sitä ääneen sanoa. Joku tuossa kyseli aloittajan ikää ilmeisesti, itse olen 30v.
Vaikka et sitä ymmärrä, niin monella ihmisellä (myös äidiksi tulevalla) voi olla kyky empatiaan ja tämän kyvyn avulla hän voi tietää mihin on ryhtymässä.
Samoin lapseton voi aivan hyvin tietää äitinä olon rankkuuden kuin parhaatkin puolet. Sillä empatiakyvyllä...
Samasta syystä ihmisten ei tarvitse kokeilla kaikkea maailmassa eteentulevaa, kuten vaikkapa huumeita, koska hän voi empatiakykynsä avulla ymmärtää miksi sitä ei kannata tehdä.
Ikävää, että sinä et ole osannut valmistautua muuhun kuin ruusunpunaisiin kuvitelmiin. Hae apua itsellesi ja mene puhumaan tunteistasi ettet ala kasaamaan niitä sisällesi.
Mielestäni minulla on kyllä kyky empatiaan mutta en ikimaailmassa osannut kuvitella millaista vauva-arki on. Niin hyvässä kuin pahassakin. Itse esim. luulin että vastasyntyneet vain nukkuvat ja syövät, näin kaikki sanoi ja itsekin luin että vauvat nukkuu lähes parikymmentä tuntia vuorokaudessa. Joo ehkä joidenkin vauvat. Mutta vauvat ovat niin erilaisia että ethän voi tietää millainen vauva sinulle on tulossa.
Ihminen toki ymmärtää miksi huumeita ei kannata käyttää, mutta ei hän silti tiedä mitä on elää huumeiden käyttäjän arkea.
Niin vauvat kyllä nukkuvat paljon ja lähinnä sen lisäksi syövät ja kakkivat, siis pääosin. Osa vaan ei ehkä ole osannut sisäistää sitä, että nämä kaikki ns toimet tapahtuvat äidin ja tai isän avulla, ei itsenäisesti pitkään aikaan.
Me ihmiset kestetään erilaisia määriä taakkoja. Ei voi sanoa toiselle, ette tiedä mihin olette ryhtymässä. Toiset tietää ja kestää enemmän.
Hehheh... jotenkin tuli myötätuntoinen hymy lukiessasi tekstiäsi. Juu ei se arki ole aina helppoa lasten kanssa, mutta huumorilla siitä selviää (vaikka joskus tuntuu ettei sekään kuki). Kaikki on kiinni asenteesta. Kannattaa pitää lippu korkealla vaikka väkisinkin, vaikka tuntuu että maailma kaatuu päälle. Helppoa se ei ole, mutta (klisee) kannattaa ottaa huomioon arjen pienet ilot ja onnistumisen tunteet niin jaksaa paremmin. Sinnikkyys kyllä palkitaan.
http://www.jytkykonna.kotisivukone.com/ samaa mieltä
Aika suuria johtopäätöksiä, kun kokemusta äitiydestä on huimat 2 kk! Katsotaanko asiaa muutaman vuoden/vuosikymmenen jälkeen.