Miksi uskovat, myös fundamentalistit, surevat kuolleita läheisiään?
Tämä elämä, jota me elämme, on yleisen kristinuskon tulkinnan mukaan vain olemattoman pieni ajanjakso sen ikuisuuden rinnalla, johon uskovat pääsevät kuollessaan. Eikö uskovien tulisi siksi ennemminkin ILOITA siitä, että läheisensä pääsevät ikuisuuteen, paratiisiin, taivaaseen tai mihin kukakin uskoo olevansa menossa?
Siitä huolimatta myös uskovat surevat läheisen poismenoa ihan siinä missä uskonnotonkin, jolle kuoleman käsite on lopullinen. Mikä logiikka uskovan surussa on taustalla?
Tämä elämä, jota me elämme, on yleisen kristinuskon tulkinnan mukaan vain olemattoman pieni ajanjakso sen ikuisuuden rinnalla, johon uskovat pääsevät kuollessaan. Eikö uskovien tulisi siksi ennemminkin ILOITA siitä, että läheisensä pääsevät ikuisuuteen, paratiisiin, taivaaseen tai mihin kukakin uskoo olevansa menossa?
Siitä huolimatta myös uskovat surevat läheisen poismenoa ihan siinä missä uskonnotonkin, jolle kuoleman käsite on lopullinen. Mikä logiikka uskovan surussa on taustalla?
Vastaukset 14
Vanhimmat
>Mikä logiikka uskovan surussa on taustalla?
1. Itsekkyys. Olisi haluttu hyötyä vainajasta kauemmin.
2. Mukavuudenhalu. Vainajan poismeno saattaa aiheuttaa ikävää lisätyötä esim. lähimmäisestä huolehtimisessa.
2. Epäusko. Kukaan ei ole palannut kertomaan tuonpuoleisesta, joten uskovainenkin pelkää sisimmässään, että siellä ei olekaan mitään. Joku saattaa myös pelätä, että on tehty opillisia virheitä, joista Koston Jumala voi rankaista Helvetillä.
Ja kohta on oma vuoro.
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Ehtisiköhän joku uskova selvittämään asiaa meille pakanoille.
Muistaakseni joku, ettei vaan olisi ollut Dawkins, kertoi kirjassaan tarinan brittiläisestä piispasta, mikäli oikein muistan. Tarinan mukaan hän saatuaan sairaalassa kuolemaisillaan olleelta ystävältään kirjeen, riensi heti häntä tapaamaan.
tavatessaan kuolevan ystävänsä hän otti tätä kädestä ja sanoi:
"Sydämelliset onnittelut, rakas ystävä. Pääset lopultakin perille. Kunpa voisin lähteä kanssasi!"
Hänellä ilmeisesti oli vahva usko.
Tuollainen usko lienee erittäin harvinaista. En ole juurikaan kuullut tapauksista, joissa uskovat olisivat olleet vilpittömästi onnellisia siitä että läheinen pääsee ikuisuuden riemujen äärelle.
Tuntemattomia, jopa vihollisia, he silti sinne ovat mieluusti lähettäneet uskonaikojen alusta asti.
"Miksi uskovat, myös fundamentalistit, surevat kuolleita läheisiään? "
En tiedä. Itsekin kysyn tuota joskus. Kai se on sitä, että jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti hyvin lyhytkatseisia(ja tyhmiä), kun eivät näe tämän maallisen elämän vajavuutta. Jos esimerkiksi minulla olisi ja kuolisi vaimo, ottaisin varmaankin heti seuraavana päivänä heti uuden tilalle, koska johonkinhan se spermakin on dumpattava.
Hautajaisseremoniatkin on ihan turhaa roskaa. Johonkinhan ne ruumiit on dumpattava, mutta pitääkö sitä nyt järjestää sellaisia mittavia, resursseja ja ennenkaikkea ihmisten aikaa kuluttavia hautajaisia? Tuostahan on tullut hyvä bisnes monelle. Jätä siis vainajan ruumis omaan arvoonsa ja kirkon huomaan, joiden bisnes se on, ja palaa itse takaisin omien arkisten askareittesi pariin. Mitäpä sinä olet kuolleista huolehtimaan?
"Jos esimerkiksi minulla olisi ja kuolisi vaimo, ottaisin varmaankin heti seuraavana päivänä heti uuden tilalle"
Et ole vaimoa saanut, mutta jos joskus saisit ja hän sattuisi kuolemaan, uskoisit jostain syystä saavasi heti seuraava päivänä uuden :D
Osaan vastata vain omasta puolestani.
Minulle tämä elämä on ainoa, jonka ymmärrän. Suru syntyy kaipauksesta. Kaipauksen kohteena voi olla yhteinen aika, yhteiset kokemukset. Ymmärrys siitä, että paljon muuttuu, kun läheinen on pois. On muistutus omasta kuolavaisuudesta.
Usein, jos läheinen kuolee nuorena, se voi muuttaa myös surijan tulevaisuutta. Josku edessä on myös vaikeuksia. Suru koostuu paljosta.
Suru voi sisältää myös helpotusta sairaan poispääsemisestä. Voi sisältää myös iloa hänen puolestaan, että hän pääsee taivaaseen. Ajattelisin, että nämä viimeksi mainitut tekevät surusta terveellisen prosessin, jonka kautta löytyy taas oma eheys ja voima kohdata tulevat haasteet.
Uskon olevan kyse eniten siitä, että tunteet eivät ole kovin hyvin aivojen logiikkapiirien hallinnassa. Jos kysymys olisi pelkästään loogisesta päättelystä, vakaasti tuonpuoleiseen uskova varmaankin reagoisi noin. Mutta se ei yksinkertaisesti ole luonnollinen tapa ihmiselle, vaistot ohjaavat toisin.
Huomasin itse seuratessani lähiomaisen riutumista syöpään toivoneeni aivan eri asioita kuin joita loogisesti kannatan. Jälkikäteen tajusin toivoneeni vastoin sairaan omiakin toiveita, että hän riutuisi hiukan pidempään lääketokkurassa ja ei-ihmisarvoisessa viime vaiheessaan, ettei minun tarvitsisi päästää irti jne.
Pitkästä tunnesuhteesta on heIvetin vaikea päästä irti. Niin yksinkertaista se on.
Kun isäni sairastui syöpään ja joutui loppuvaiheessa sairaalaan..Ajattelin että kuole jo pois kitumasta..
Tästä voidaan johtaa myös toinen kysymys: miksi kaikkein fundamentalistisimmat uskovat vastustavat kaikkein verisimmin eutanasiaa? Vihaavatko he omaisiaan niin kamalasti, etteivät halua päästää heitä taivaaseen?
Kaikkein järkevimmän logiikan mukaan uskovainen ottaisi aktiivisesti hengiltä rakkahimpansa kun nämä näyttäisivät olevan uskovaisimmillaan.
Ittehän siinä periaatteessa tipahtaisi helvettiin, mutta kait tekojen epäitsekkyys ja hyvä tarkoitus katumukseen sekoitettuna päästäisi henkilön ittekin taivahaseen