Kuinka kauan on kestänyt toipua?

Luin blogiasi ja hämmästelen miten sinulla on niin paljon edes halua elää. Minut jätettiin ilman syytä, ei ollut toista ihmistä pelissä mukana ja olin ollut siinä uskossa että tässä on ihminen jonka kanssa haluan elää loppun asti. Hän ei vaan ajatellut samoin. On vakavasti masentunut ja syytti minua asioista, joihin en ollut mitenkään vaikuttanut. Päinvastoin, yritin auttaa. Aina olen yrittänyt omat murheeni vaieta että hänellä olisi helpompaa. Jos olisi edes ollut toinen nainen, olisi ollut jotenkin helpompi päästää irti, alkaa vihata.. Mutta minä rakastan häntä yhä edelleen, enkä voi edes kuvitella toista ihmistä. Hän oli hyvä, paras - kaikkea sitä mitä mieheltä halusin - ja tiedän, etten voi löytää edes melkein yhtä hyvää.

Siksi kysyinkin että milloin ihmiset ovat oppineet olemaan yksinään, että osaisin sanoa itselleni sen päivän vielä tulevan.

minttulinen kirjoitti:

Luin blogiasi ja hämmästelen miten sinulla on niin paljon edes halua elää. Minut jätettiin ilman syytä, ei ollut toista ihmistä pelissä mukana ja olin ollut siinä uskossa että tässä on ihminen jonka kanssa haluan elää loppun asti. Hän ei vaan ajatellut samoin. On vakavasti masentunut ja syytti minua asioista, joihin en ollut mitenkään vaikuttanut. Päinvastoin, yritin auttaa. Aina olen yrittänyt omat murheeni vaieta että hänellä olisi helpompaa. Jos olisi edes ollut toinen nainen, olisi ollut jotenkin helpompi päästää irti, alkaa vihata.. Mutta minä rakastan häntä yhä edelleen, enkä voi edes kuvitella toista ihmistä. Hän oli hyvä, paras - kaikkea sitä mitä mieheltä halusin - ja tiedän, etten voi löytää edes melkein yhtä hyvää.

Siksi kysyinkin että milloin ihmiset ovat oppineet olemaan yksinään, että osaisin sanoa itselleni sen päivän vielä tulevan.

Lue lisää

Pitää pakottaa itsensä elämään. Tee suunnitelma, että jokaiseen päivääsi kuuluu työn, kodin ja suremisrn lisäksi ainakin yksi oman elämän tapahtuma. Urheilu on ilman muuta pakollinen. Viikkoon pitää lisätä ainakin kaksi urheilukertaa. Se voi olla kävely, uinti, jumppatunti, kuntosali tms.

Kun pakotat itsesi urheilemaan, saat palkinnon. Ensi kesänä katsot itseäsi tyytyväisenä peilin ääressä. Urheilu kaunistaa.

Päivään voi kuilua myös ystävien tai sukulaisten tapaaminen. Siihen voi kuulua uusi harraste, vaikka työväenkurssi, ne alkavat taas tammikuussa. Viikonloppuna voi mennä elokuviin, teatteriin tai syömään. Tammikuusta on tulossa huima määrä hyviä uusia kertoja. Jos rahat ei riitä, vkonloppuna voi vierailla tuttujen luona tai kutua kylään.

Itsensä pitää pakottaa ihmisten ilmoille, muuallekin kuin ruokakauppaan, ainakin kerran kuussa. Tanssimassa pitää joskus käydErittäin hienoa on aloittaa jotain ihan uutta:uusi opiskelu tai harraste. Sellainen josta on joskus ajatellut että olisi kiva, mutta jäänyt tekemättö.

Lapsia saa moneen mukaan, he ovat pelkästään iloisia mistä tahansa, uinnista, kyläilystä, jopa ulkoilusta tai luistelusta.

Siis:laadi viikottain kalenteri. Tee joka päivä jotain. Pakota itse itsesi, pystyt kyllä.

Toimi itsellesi kirjoitti:

Pitää pakottaa itsensä elämään. Tee suunnitelma, että jokaiseen päivääsi kuuluu työn, kodin ja suremisrn lisäksi ainakin yksi oman elämän tapahtuma. Urheilu on ilman muuta pakollinen. Viikkoon pitää lisätä ainakin kaksi urheilukertaa. Se voi olla kävely, uinti, jumppatunti, kuntosali tms.

Kun pakotat itsesi urheilemaan, saat palkinnon. Ensi kesänä katsot itseäsi tyytyväisenä peilin ääressä. Urheilu kaunistaa.

Päivään voi kuilua myös ystävien tai sukulaisten tapaaminen. Siihen voi kuulua uusi harraste, vaikka työväenkurssi, ne alkavat taas tammikuussa. Viikonloppuna voi mennä elokuviin, teatteriin tai syömään. Tammikuusta on tulossa huima määrä hyviä uusia kertoja. Jos rahat ei riitä, vkonloppuna voi vierailla tuttujen luona tai kutua kylään.

Itsensä pitää pakottaa ihmisten ilmoille, muuallekin kuin ruokakauppaan, ainakin kerran kuussa. Tanssimassa pitää joskus käydErittäin hienoa on aloittaa jotain ihan uutta:uusi opiskelu tai harraste. Sellainen josta on joskus ajatellut että olisi kiva, mutta jäänyt tekemättö.

Lapsia saa moneen mukaan, he ovat pelkästään iloisia mistä tahansa, uinnista, kyläilystä, jopa ulkoilusta tai luistelusta.

Siis:laadi viikottain kalenteri. Tee joka päivä jotain. Pakota itse itsesi, pystyt kyllä.

Lue lisää

Raha on tosiaan suuri ongelma. Mitään ei voi harrastaa kun ei ole rahaa. Kaupunki on vielä sellainen jossa ei ole tarjolla mitään ilmaisia harrastuksia.. paitsi jotkut kirjaston luennot.

Joudun ottamaan opintolainaa elääkseni. Opiskelut aloitin tosiaan jo uudelleen, mutta niihinkään ei oikein riitä virtaa, mutta onneksi se pakottaa minut ulos. Ilman sitä en varmaan menisi minnekään.

Siitä kiitän onneani että lapsia emme saaneet. Niiden menettäminen parempituloiselle miehelle olisi varmasti ollut viimeinen niitti.

minttulinen kirjoitti:

Raha on tosiaan suuri ongelma. Mitään ei voi harrastaa kun ei ole rahaa. Kaupunki on vielä sellainen jossa ei ole tarjolla mitään ilmaisia harrastuksia.. paitsi jotkut kirjaston luennot.

Joudun ottamaan opintolainaa elääkseni. Opiskelut aloitin tosiaan jo uudelleen, mutta niihinkään ei oikein riitä virtaa, mutta onneksi se pakottaa minut ulos. Ilman sitä en varmaan menisi minnekään.

Siitä kiitän onneani että lapsia emme saaneet. Niiden menettäminen parempituloiselle miehelle olisi varmasti ollut viimeinen niitti.

Lue lisää

Www.svoli.fi muistaakseni löytyy perinteisten urheiluseurojen lista. Urheilujärjestöillä ympäri Suomen on erittäin edullisia jumppatunteja. Etsi sellaisia. Jos on tosi tiukkaa, nöyrästi kerro tilanne vastuuvetäjälle. Sillä nämä ei ole kaupallisia firmoja vaan hyvinvointiin tähtääviä joten voivat hellittää sulle ilmaispaikan, jos tilanne tosi tiukka. Sossukin voi auttaa, kenties, näissä maksuissa, en tiedä.

Jos ei oo rahaa niin pitää valita ilmaisista. Katso alkavat työväen kurssit. Ihan sama mihin menee, kun vähän kiinnostaa. Koeta valita sellaista, jossa voit olla kuuntelupuolella ilman opiskelupaineita, koska sulla niitä jo on. Taiteen alueella, ja kulttuurin puolella, on paljon hyvää, voi vain katsoa, kuunnella uusia asioita ja nauttia. Jotkut museot päästää kerran viikossa ilmaiseksi sisään, tutki kaupunkisi onko sellaisia.

Kirjasto, kirjallisuus, on upea, ilmainen harrastus. Olen itse lukenut surussani paljon ero- ja psykologian kirjallisuutta ja saanut niistä itse itselleni apua eroprosessini etenemisessä. Juuri nyt vieressä on Psyyke-psykologian käsikirja. Koulussa en koskaan lykenut, mutta nyt todella kiinnostaa aiheet kuten Mitä tunteet ovat, onko tunne syy vai seuraus jne.

Muista myös musiikki. Kirjasto lainannee. Opettele silläkin saralla uutta. Lainaa klassinen cd ja laita rohkeasti Vivaldi, Shubert tai Beethoven soimaan. Rauhoitu, pistä silmät kiinni ja keskity pelkästään kuuntelemaan. Lupaan uusia, hienoja elämyksiä, jos klassinen ei aiemmin ole tuttua.

Ilmaisia mm kirjoitti:

Www.svoli.fi muistaakseni löytyy perinteisten urheiluseurojen lista. Urheilujärjestöillä ympäri Suomen on erittäin edullisia jumppatunteja. Etsi sellaisia. Jos on tosi tiukkaa, nöyrästi kerro tilanne vastuuvetäjälle. Sillä nämä ei ole kaupallisia firmoja vaan hyvinvointiin tähtääviä joten voivat hellittää sulle ilmaispaikan, jos tilanne tosi tiukka. Sossukin voi auttaa, kenties, näissä maksuissa, en tiedä.

Jos ei oo rahaa niin pitää valita ilmaisista. Katso alkavat työväen kurssit. Ihan sama mihin menee, kun vähän kiinnostaa. Koeta valita sellaista, jossa voit olla kuuntelupuolella ilman opiskelupaineita, koska sulla niitä jo on. Taiteen alueella, ja kulttuurin puolella, on paljon hyvää, voi vain katsoa, kuunnella uusia asioita ja nauttia. Jotkut museot päästää kerran viikossa ilmaiseksi sisään, tutki kaupunkisi onko sellaisia.

Kirjasto, kirjallisuus, on upea, ilmainen harrastus. Olen itse lukenut surussani paljon ero- ja psykologian kirjallisuutta ja saanut niistä itse itselleni apua eroprosessini etenemisessä. Juuri nyt vieressä on Psyyke-psykologian käsikirja. Koulussa en koskaan lykenut, mutta nyt todella kiinnostaa aiheet kuten Mitä tunteet ovat, onko tunne syy vai seuraus jne.

Muista myös musiikki. Kirjasto lainannee. Opettele silläkin saralla uutta. Lainaa klassinen cd ja laita rohkeasti Vivaldi, Shubert tai Beethoven soimaan. Rauhoitu, pistä silmät kiinni ja keskity pelkästään kuuntelemaan. Lupaan uusia, hienoja elämyksiä, jos klassinen ei aiemmin ole tuttua.

Lue lisää

Kiitos neuvoista.

Kansalaisopistossa ei ollut tarjolla kuin luentoja ja olen aina osallistunut niihin muutenkin, jos ovat kiinnostuneet. Museoissakin olen ravannut.

Sossu ei auta päätoimista opiskelijaa muuten kuin kesällä, jos on nostanut opintolainaa eikä ole mitään tuloja. Silloinkin vain sen verran, että katto on päällä ja ruokaa masussa.

Kirjaston asiakas olen muutenkin, mutta taidan käydä hakemassa noita self-help -oppaita, jos niistä olisi apua.

Klassinen musiikki ei auta tässä tapauksessa, kun kuuntelen muutenkin.

minttulinen kirjoitti:

Luin blogiasi ja hämmästelen miten sinulla on niin paljon edes halua elää. Minut jätettiin ilman syytä, ei ollut toista ihmistä pelissä mukana ja olin ollut siinä uskossa että tässä on ihminen jonka kanssa haluan elää loppun asti. Hän ei vaan ajatellut samoin. On vakavasti masentunut ja syytti minua asioista, joihin en ollut mitenkään vaikuttanut. Päinvastoin, yritin auttaa. Aina olen yrittänyt omat murheeni vaieta että hänellä olisi helpompaa. Jos olisi edes ollut toinen nainen, olisi ollut jotenkin helpompi päästää irti, alkaa vihata.. Mutta minä rakastan häntä yhä edelleen, enkä voi edes kuvitella toista ihmistä. Hän oli hyvä, paras - kaikkea sitä mitä mieheltä halusin - ja tiedän, etten voi löytää edes melkein yhtä hyvää.

Siksi kysyinkin että milloin ihmiset ovat oppineet olemaan yksinään, että osaisin sanoa itselleni sen päivän vielä tulevan.

Lue lisää

Minulle kävi tässä pari päivää sitten juuri samoin... 13 vuotta yhdessä ja mies ei vaan enää tunne mitään ja ei tiedä mitä elämältään haluaa. Ei toista naista, ei "ongelmia" parisuhteessa, omasta näkökulmastani kaikki hyvin, mutta kun miestä ei vaan halua jatkaa. Tunteet juuri samanlaiset kun siula, olisi helpompaa päästää irti kun pystyisi edes vihaamaan... mutta kun rakastaa liikaa!

Moi, kiitos pitkästä jutusta. Auttaa tosi paljon tietää että muutkin selviävät.

Minulla ei ole mitään toivoa uusintayrityksestä, mutta tuo välien katkaiseminen on sellainen minkä aioin tehdäkin. Hän haluaisi vielä pysyä väleissä, mutta minusta parempi on että kerralla katkaistaan. En halua kitua ainakaan toiveissa siitä että pääsisin vielä takaisin. En halua että hän käy minua välillä muistuttamassa kuinka paljon rakastin ja rakastan häntä edelleen. Kun ei ole edes sitä kolmatta osapuolta kyydissä eikä meillä mikään ollut varsinaisesti pahasti, tämä tuntuu siltä kun toinen olisi kuollut ja jättänyt minut tänne pallolle yksin kulkemaan.

En voi kuvitellakaan miltä tuntuu niistä ihmisistä jotka ovat koko elämänsä yhdessä eläneet, lapset kasvattaneet ja sitten jätetään. Minun 12 vuottani oli vajaat 1/3 elämästäni ja tämä jo tuntuu siltä kuin maailmani kaatuisi.

minttulinen kirjoitti:

Moi, kiitos pitkästä jutusta. Auttaa tosi paljon tietää että muutkin selviävät.

Minulla ei ole mitään toivoa uusintayrityksestä, mutta tuo välien katkaiseminen on sellainen minkä aioin tehdäkin. Hän haluaisi vielä pysyä väleissä, mutta minusta parempi on että kerralla katkaistaan. En halua kitua ainakaan toiveissa siitä että pääsisin vielä takaisin. En halua että hän käy minua välillä muistuttamassa kuinka paljon rakastin ja rakastan häntä edelleen. Kun ei ole edes sitä kolmatta osapuolta kyydissä eikä meillä mikään ollut varsinaisesti pahasti, tämä tuntuu siltä kun toinen olisi kuollut ja jättänyt minut tänne pallolle yksin kulkemaan.

En voi kuvitellakaan miltä tuntuu niistä ihmisistä jotka ovat koko elämänsä yhdessä eläneet, lapset kasvattaneet ja sitten jätetään. Minun 12 vuottani oli vajaat 1/3 elämästäni ja tämä jo tuntuu siltä kuin maailmani kaatuisi.

Lue lisää

Meillä oli kanssa, että hän olisi halunut pysyä väleissä, mutta ajattelin myös itse, että parempi katkaista yhteydenpito.

Täällä ei myöskään ollut kolmatta osapuolta. Aluksi erotuskissani mietin, että olisi ehkä ollut parempi, jos olisi ollut, niin en olisi alkutaipaleella kaivannut häntä niin paljon. Tuo kituminen on hyvä sana kuvaamaan sitä, mitä tekee itselleen, jos ei katkaise välejä. Varsinkin jos toinen haluaa pysyä vielä väleissä, niin kyllä siinä kituu, jos joutuu kuuntelemaan, miten hänen elämässään menee eron jälkeen. Itsestä tuntui, että hän olisi halunnut suhteemme hyvät puolet pitää eronkin jälkeen, niin että olisin ollut häntä kuuntelemassa ja kannustamassa uuteen elämään, ja se tuntui kyllä tosi epäreilulta.

Musta tuntui kanssa, että se ihminen, jonka kanssa olin ollut 4 vuotta oli kuollut. Varmaan tuntui surulliselta sekin, että mikään ei varsinaisesti ollut meilläkään todella pahasti, mutta se mikä oli hyvin ei ollut toisesta sitten lopulta riittävästi.

Kun sä olet alottanut opiskelut uudelleen, niin pääset taas katsastelemaan opiskeluelämää, joten sieltä varmaan löytyy uusia ihmisiä, jotka vie ajatukset toisaalle ja kaikkea opiskelijatoimintaa ja puuhaa, joka ei maksa mitään. Mulla autto paljon myös pitkien kävelylenkkien tekeminen, ja ihan uusien reittien valitseminen kotikaupungissa, ettei kuljekaan sitä samaa, mitä aina, kun on uusi elämänvaihe alkanut. Toinen lähes ilmainen asia oli opettella tekemään paljon uusia ruokia, sellaisia, joita ei ollut entisen kumppanin kanssa tehnyt yhdessä tai ei ollut hänelle laittanut tai ei ollut edes ajatellut valmistavansa/maistavansa aiemmin.

Pikkuhiljaa hyvä tulee. Ja paljon voimia suremiseen ja jaksamista!

Alhos kirjoitti:

Meillä oli kanssa, että hän olisi halunut pysyä väleissä, mutta ajattelin myös itse, että parempi katkaista yhteydenpito.

Täällä ei myöskään ollut kolmatta osapuolta. Aluksi erotuskissani mietin, että olisi ehkä ollut parempi, jos olisi ollut, niin en olisi alkutaipaleella kaivannut häntä niin paljon. Tuo kituminen on hyvä sana kuvaamaan sitä, mitä tekee itselleen, jos ei katkaise välejä. Varsinkin jos toinen haluaa pysyä vielä väleissä, niin kyllä siinä kituu, jos joutuu kuuntelemaan, miten hänen elämässään menee eron jälkeen. Itsestä tuntui, että hän olisi halunnut suhteemme hyvät puolet pitää eronkin jälkeen, niin että olisin ollut häntä kuuntelemassa ja kannustamassa uuteen elämään, ja se tuntui kyllä tosi epäreilulta.

Musta tuntui kanssa, että se ihminen, jonka kanssa olin ollut 4 vuotta oli kuollut. Varmaan tuntui surulliselta sekin, että mikään ei varsinaisesti ollut meilläkään todella pahasti, mutta se mikä oli hyvin ei ollut toisesta sitten lopulta riittävästi.

Kun sä olet alottanut opiskelut uudelleen, niin pääset taas katsastelemaan opiskeluelämää, joten sieltä varmaan löytyy uusia ihmisiä, jotka vie ajatukset toisaalle ja kaikkea opiskelijatoimintaa ja puuhaa, joka ei maksa mitään. Mulla autto paljon myös pitkien kävelylenkkien tekeminen, ja ihan uusien reittien valitseminen kotikaupungissa, ettei kuljekaan sitä samaa, mitä aina, kun on uusi elämänvaihe alkanut. Toinen lähes ilmainen asia oli opettella tekemään paljon uusia ruokia, sellaisia, joita ei ollut entisen kumppanin kanssa tehnyt yhdessä tai ei ollut hänelle laittanut tai ei ollut edes ajatellut valmistavansa/maistavansa aiemmin.

Pikkuhiljaa hyvä tulee. Ja paljon voimia suremiseen ja jaksamista!

Lue lisää

En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta kolmannen osapuolen puuttuminen tekee asiasta vaan pahemman. Olisi helpompi päästää irti, jos tietäisi että tunteet ovat jo muualla. Nyt hänen tunteensa ovat sekaisin, ei tiedä mitä itse haluaa. Se herättää toivoa, eikä sitä saa mitenkään pois, vaikka kuinka yrittäisi.

"mutta sitten taas suutun, kun mies vastaa tylysti tai ei kommentoi sanomisiani. "

Kirjoitin naisten erokirjasta alla, ja siinä käydään läpi tämänkin tilanne. Eronneet ottavat yhteyttä, usein jätetty haluaa keskustelua ja vastauksia. Jättäjä on syyllisyydentuskainen, koska jätti, ja voi aloittaa keskustelun. Mutta lopulta, jätetyn tinkiessä valitellen tuskaansa tms, jättäjä hermostuu, muistaa miksi jätti, ja lopulta, melkein aina, yhteydenotot päättyvät tylysti. Menee vähän aikaa, taas otetaan yhteyttä, ja taas sama juttu.

Jotkut eronneet jatkavat kuulemma tässä kierteessä, kun yrittävät olla ystäviä tai yhteydessä, jopa vuositolkulla.

Ei kannattaisi, koska ei johda rakentaviin ratkaisuihin.

Voi kamalaa.. ehkä sullekin tekisi terää katkaista ihan oikeasti välit kokonaan, lopullisesti, ihan itsesi takia.

Itse olen aina viihtynyt yksinäni tosi hyvin, mutta se on ollut vain sillä ajatuksella että minulla on ystävä olemassa. Kun hän on ollut reissuilla, olen kärsinyt ikävästä mutta tiennyt että hän tulee takaisin viikon päästä tai kahden viikon päästä.. nyt hän ei enää "tule takaisin".

On minulla sukulaisia ja ystäviä, mutta kumppanuus puuttuu ja se tekee sen yksinäisyyden. Voin mennä tapaamaan ystävää, mutta kotona ei ole ketään. Yöllä on hiljaista kun toinen ei ole siinä. Se tässä on kaikkein kamalinta. En tunne sinua, mutta uskoisin että sinun yksinäisyytesi on samanlaista.

Laastarijuttua en halua ajatellakaan. Aina, myös niissä laastareissa, on tunteet mukana. Minä en halua käyttää ketään hyväkseni (siis minun kannaltani se olisi hyväksikäyttöä, en väitä että sinä niin tekisit) ja tällä täysin maassa olevan itsetunnolla en usko edes että kukaan minua huolisi.

Tuntuu kuin olisin viimeisen kuukauden aikana vanhentunut kymmenen vuotta.

Olen onnellinen että olette pysyneet ystävinä. Voi kun mekin voisimme, mutta tässä vaiheessa en pysty edes kuvittelemaan että joku toinen nainen kantaisi tavaransa asuntoon jota minä remontoin pää hiessä ja selkä kipeänä. En kestä sitä ajatusta, että joku toinen nainen menee siihen asuntoon, muuttaa siellä kaiken minkä minä ja mies tehtiin yhdessä... kutsuu sitä kodikseen. Etukäteen jo kammoan sitä päivää kun he tulevat kadulla vastaan käsi kädessä. En tiedä pysyisinkö jaloillani...

Hän jatkaa elämäänsä ja minä.. minä luulen että minä tulen elämään jotain puolielämää.. hengitän, opiskelen tai käyn työssä, mutta siinä se.

Katsoin kaupunkini tarjonnasta jo aiemmin sitä eroryhmää, mutta meillä on tarjolla eroryhmä vain miehille. Ilmeisesti tämän kaupungin naiset toipuvat erosta paremmin.

Minulla on vaikeasta lapsuudesta johtuen jo ennestään hylkäämiskokemuksia ja nyt tunnen itseni jälleen hylätyksi. Tämä on vaan pahempi, koska lapsena olin epätoivottu ja väkivallan kohteena ja silloin kotoa lähteminen oli hyvä asia, vaikka olinkin aina muiden nurkissa ja taakka, josta maksettiin rahallinen korvaus. Nyt olin rakastettu, kaivattu ja haluttu.

Minulle oli ennestään jo vaikeaa ystävystyä ja luottaa. Tämän shokin jälkeen en pysty ehkä enää ikinä luottamaan kenenkään tarpeeksi. Luulen, ettei ammattilaisen apukaan auttaisi.

En pelkästään menettänyt parasta ystävää ja elämänkumppaniani, mutta mahdolliset lapset, vanhuudenturvan ja -tuen. Tietysti sanotte että tämä on naurettavaa kun olen "vasta" kolmekymppinen, mutta tästä veisi vuosia aikaa että edes löytäisin jonkun joka minut huolisi, sitten pitäisi pari vuotta testata että käymmekö yhteen, sitten pitäisi asuakin saman katon alla.. ja vasta sitten tehdä lapsia. En halua olla vanha äiti. Olen nähnyt miten vanhan äidin on vaikea ymmärtää teini-ikäistä lasta ja miten vanhusta harmittaa kun ei jaksa lastenlasten kanssa puuhailla eikä voi olla avuksi.

Enkä koskaan voi löytää yhtä hyvää kuin hän. Ei tässä maassa löydy montaa väkivallatonta, raitista ja tupakoimatonta miestä. Ei sellaista, joka saa minut ulvomaan naurusta melkein lirit housuissa... Meillä ei mikään ollut pahasti, ei ollut isoja riitoja eikä huolia. Hänestä tämä kaikki on kiinni, siitä mitä hänen sisällään tapahtuu.

Joudun laittamaan ihan kaiken uusiksi, haarukoista lähtien... enhän minä edes osaa enää ostaa ruokaa yhden ihmisen tarpeiksi. Miten viikonloppuni vietän, aamulla teen ensimmäiseksi.. kaikki muuttuu, koska ne ovat liittyneet häneen niin kauan.

En voi kuvitellakaan miten pahalta tuntuisi jos takana olisi jo aikuisikääkin. En tiedä miten selviäisin jos olisi lapsia, edes melkein aikuisia lapsia. Toisen kanssa on silloin tehty se kaikkein pitävin side..

minttulinen kirjoitti:

Olen onnellinen että olette pysyneet ystävinä. Voi kun mekin voisimme, mutta tässä vaiheessa en pysty edes kuvittelemaan että joku toinen nainen kantaisi tavaransa asuntoon jota minä remontoin pää hiessä ja selkä kipeänä. En kestä sitä ajatusta, että joku toinen nainen menee siihen asuntoon, muuttaa siellä kaiken minkä minä ja mies tehtiin yhdessä... kutsuu sitä kodikseen. Etukäteen jo kammoan sitä päivää kun he tulevat kadulla vastaan käsi kädessä. En tiedä pysyisinkö jaloillani...

Hän jatkaa elämäänsä ja minä.. minä luulen että minä tulen elämään jotain puolielämää.. hengitän, opiskelen tai käyn työssä, mutta siinä se.

Katsoin kaupunkini tarjonnasta jo aiemmin sitä eroryhmää, mutta meillä on tarjolla eroryhmä vain miehille. Ilmeisesti tämän kaupungin naiset toipuvat erosta paremmin.

Minulla on vaikeasta lapsuudesta johtuen jo ennestään hylkäämiskokemuksia ja nyt tunnen itseni jälleen hylätyksi. Tämä on vaan pahempi, koska lapsena olin epätoivottu ja väkivallan kohteena ja silloin kotoa lähteminen oli hyvä asia, vaikka olinkin aina muiden nurkissa ja taakka, josta maksettiin rahallinen korvaus. Nyt olin rakastettu, kaivattu ja haluttu.

Minulle oli ennestään jo vaikeaa ystävystyä ja luottaa. Tämän shokin jälkeen en pysty ehkä enää ikinä luottamaan kenenkään tarpeeksi. Luulen, ettei ammattilaisen apukaan auttaisi.

En pelkästään menettänyt parasta ystävää ja elämänkumppaniani, mutta mahdolliset lapset, vanhuudenturvan ja -tuen. Tietysti sanotte että tämä on naurettavaa kun olen "vasta" kolmekymppinen, mutta tästä veisi vuosia aikaa että edes löytäisin jonkun joka minut huolisi, sitten pitäisi pari vuotta testata että käymmekö yhteen, sitten pitäisi asuakin saman katon alla.. ja vasta sitten tehdä lapsia. En halua olla vanha äiti. Olen nähnyt miten vanhan äidin on vaikea ymmärtää teini-ikäistä lasta ja miten vanhusta harmittaa kun ei jaksa lastenlasten kanssa puuhailla eikä voi olla avuksi.

Enkä koskaan voi löytää yhtä hyvää kuin hän. Ei tässä maassa löydy montaa väkivallatonta, raitista ja tupakoimatonta miestä. Ei sellaista, joka saa minut ulvomaan naurusta melkein lirit housuissa... Meillä ei mikään ollut pahasti, ei ollut isoja riitoja eikä huolia. Hänestä tämä kaikki on kiinni, siitä mitä hänen sisällään tapahtuu.

Joudun laittamaan ihan kaiken uusiksi, haarukoista lähtien... enhän minä edes osaa enää ostaa ruokaa yhden ihmisen tarpeiksi. Miten viikonloppuni vietän, aamulla teen ensimmäiseksi.. kaikki muuttuu, koska ne ovat liittyneet häneen niin kauan.

En voi kuvitellakaan miten pahalta tuntuisi jos takana olisi jo aikuisikääkin. En tiedä miten selviäisin jos olisi lapsia, edes melkein aikuisia lapsia. Toisen kanssa on silloin tehty se kaikkein pitävin side..

Lue lisää

Tunnistan tuon surun tulevan perheen menettämisestä. Se oli yksi vaikeimmista asioista. Olen itse vuoden päästä 30 vuotias ja tosiaan ketään miestä ei ole eron jälkeen ollut lähelläkään. Vaikka tapaisin jokun tänään, niin haluaisin silti tutustua kunnolla eli minimi aika on noin 3-5 vuotta (pari ekaa menee vain hetkellisessä mielentilahäiriössä). Raskauskaan ei aina ala tuosta vaan. Ajatus perheen menettämisestä on aiheuttanut mulle jopa katkeruutta. Tunnen itseni hyväksikäytetyksi: hän oli kanssani niin kauan, kunnes keksi "paremman" vaihtoehdon. Hitsi, jos ei kerran rakastanutkaan, niin olisi jättänyt jo aiemmin! Mies pystyy perustamaan perheen milloin vain, mutta naiselle alkaa tuo 35 v olla jonkinlainen raja. Saavathan ihmiset nykyään lapsia vanhempanakin, mutta olisin toivonut, että olisin saanut ensimmäisen lapsen alle 30 vuotiaana.

Vaikka tilanne on surettanutkin, niin lopulta asiaa ei voi kuin hyväksyä. En voi asialle yhtään mitään, niin kipeää kuin se tekeekin. Aika näyttää, tuleeko vastaan ketään toista, jonka kanssa voisi ajatella perheen perustamista ja toteutuuko toive.

Et tule löytämään ketään eksäsi laista, mutta toivottavasti jossain elämänvaiheessa polullesi löytää joku toinen. Kolmekymppisiä on paljon vapaana ja erojen ollessa yleisiä heitä myös "palautuu kiertoon", niinkuin mekin... Ja eikös me olla ihan ok yksilöitä? Se toinen henkilö ei ole eksäsi, mutta suhde voi olla erilaisuudessaan jopa parempi. Ei sen vuoksi, että uusi henkilö olisi parempi, vaan siksi, että sinä olet kasvanut ja vahvistunut. Tästä erosta voi jäädä arpi, mutta siitä voi seurata myös paljon hyvää. Jos et pääse eroryhmään, niin lue Fisherin kirja. Käytä tämä kriisi kasvunaineksena, tutustu ja rakasta itseäsi, pidä itsestäsi huolta!

Shelda84 kirjoitti:

Tunnistan tuon surun tulevan perheen menettämisestä. Se oli yksi vaikeimmista asioista. Olen itse vuoden päästä 30 vuotias ja tosiaan ketään miestä ei ole eron jälkeen ollut lähelläkään. Vaikka tapaisin jokun tänään, niin haluaisin silti tutustua kunnolla eli minimi aika on noin 3-5 vuotta (pari ekaa menee vain hetkellisessä mielentilahäiriössä). Raskauskaan ei aina ala tuosta vaan. Ajatus perheen menettämisestä on aiheuttanut mulle jopa katkeruutta. Tunnen itseni hyväksikäytetyksi: hän oli kanssani niin kauan, kunnes keksi "paremman" vaihtoehdon. Hitsi, jos ei kerran rakastanutkaan, niin olisi jättänyt jo aiemmin! Mies pystyy perustamaan perheen milloin vain, mutta naiselle alkaa tuo 35 v olla jonkinlainen raja. Saavathan ihmiset nykyään lapsia vanhempanakin, mutta olisin toivonut, että olisin saanut ensimmäisen lapsen alle 30 vuotiaana.

Vaikka tilanne on surettanutkin, niin lopulta asiaa ei voi kuin hyväksyä. En voi asialle yhtään mitään, niin kipeää kuin se tekeekin. Aika näyttää, tuleeko vastaan ketään toista, jonka kanssa voisi ajatella perheen perustamista ja toteutuuko toive.

Et tule löytämään ketään eksäsi laista, mutta toivottavasti jossain elämänvaiheessa polullesi löytää joku toinen. Kolmekymppisiä on paljon vapaana ja erojen ollessa yleisiä heitä myös "palautuu kiertoon", niinkuin mekin... Ja eikös me olla ihan ok yksilöitä? Se toinen henkilö ei ole eksäsi, mutta suhde voi olla erilaisuudessaan jopa parempi. Ei sen vuoksi, että uusi henkilö olisi parempi, vaan siksi, että sinä olet kasvanut ja vahvistunut. Tästä erosta voi jäädä arpi, mutta siitä voi seurata myös paljon hyvää. Jos et pääse eroryhmään, niin lue Fisherin kirja. Käytä tämä kriisi kasvunaineksena, tutustu ja rakasta itseäsi, pidä itsestäsi huolta!

Lue lisää

Itkin melkein helpotuksesta kun luin tekstisi. Hyvä, että joku ymmärtää ajatukseni, eikä vaan sano että "höpö höpö, olet nuori vielä". Minäkin halusin saada ensimmäisen lapseni alle 30-vuotiaana, mutta hänellä oli niin vaikeaa pari vuotta sitten että en puhunut asiasta mitään. Ajattelin että ehdin vielä ensi vuonnakin, ja sitten seuraavana vuonna ajattelin että nyt tämä menee jo paremmin, ehkä... ja nyt tuli sitten tämä.

Tiedän ettei löydy ketään hänenlaistaan, mutta minulla oli niin vaikea lapsuus väkivallan keskellä, että olen tosi ehdoton alkoholinkin suhteen. En vaan siedä oluen hajua, enkä humalaisia miehiä. Jos mies edes karjuisi liian kovaa minulle, menisin takaisin kuoreeni. Lapsena oppi siihen, että jos ääni kohoaa niin seuraavaksi tulee nyrkistä. Tätä miestä ei tarvinnut koskaan pelätä.

Minussa on pakko olla jotain vikaa jos minut näin jätetään. Kertaan vaan koko ajan sanomisiani ja tekemisiäni enkä keksi mistä olen tämän ansainnut, mutta kyllä jotain varmasti on. En väitä olevani täydellinen ihminen ja myönnän sanoneeni joskus pahasti... mutta niinhän kaikki tekevät riidan yhteydessä. Ja jälkeenpäin olen aina pyytänyt anteeksi ja selittänyt että sanoin niin vihapäissäni ja että oikeasti asia on näin...

Aika mahdottomuus on tuo välien katkaisu ja välttely. On niin pieni kaupunki ja samat harrastukset, tai ainakin ollaan samoissa tiloissa. Kaikki ravintolat on yhdessä käyty, vaatekaupoissa hän on kiertänyt minun mukanani, kahvilat on yhdessä istuttu, leffateatterissa joka viikko yhdessä käyty... ei täällä ole mitään sellaista jonka voisin ottaa vain omakseni.

Isompaan kaupunkiin lähtisin heti, jos saisin töitä. Puoli vuotta olen hakenut, eikä edes yhtään haastattelukutsua. CV on luetutettu ammattilaisilla.

Napanuoraa olen kuitenkin jo alkanut katkaista. Sosiaalisesta mediasta olen tiputtanut pois hänet ja kaikki suoraan hänen kaverit. Yhden harrastuksen olen jo lopettanut. Tänään illalla käyn viimeiset tavarat hänen luotaan ja se on sitten siinä. 12 vuotta ihan hukkaan. Olisin mieluummin ollut kokonaan ilman hänen rakkauttaan.

Pitää tosiaan paikkansa että hän ei halua katkaista välejä. Enkä minäkään haluaisi, mutta ajattelin että ne on pidettävä niin kauan stopissa kunnes pystyn näkemään hänet toisen naisen kanssa. Luulen että siihen menee kuitenkin niin kauan että olemme jo vieraantuneet toisistamme.

Jos ex ei halua kertoa, missä asuu nyt, voi asua toisen naisen luona. Jos mies on siirtänyt jo kirjansa kotoasi pois, katso https://www.osoitepalvelu.net/
ja etsi miehen uusi osoite. Jos vierailet siellä, voi olla, että samassa osoitteessa, samassa postilaatikossa (myös) toinen sukunimi. Jos olet tosi rohkea, soita ovikelloa.

Nämä jättäjämiehet haluavat pitää uuden naisen salassa, kun eviät ole varmoja itsestään ja kuvittelevat, että jos uusi suhde ei nappaisikaan, voisivat palata muina miehinä vanhaan kotiinsa. Siksi hän voi olla vähäpuheinen sinulle.

Ikävää tuoda sinulle lisää tuskaa tällaisella ehdotuksella, mutta totuus, eroasioiden oikean laidan tietäminen, auttaa lisätuskan jälkeen sinua paremmin eteenpäin.

Selvitä totuus kirjoitti:

Jos ex ei halua kertoa, missä asuu nyt, voi asua toisen naisen luona. Jos mies on siirtänyt jo kirjansa kotoasi pois, katso https://www.osoitepalvelu.net/
ja etsi miehen uusi osoite. Jos vierailet siellä, voi olla, että samassa osoitteessa, samassa postilaatikossa (myös) toinen sukunimi. Jos olet tosi rohkea, soita ovikelloa.

Nämä jättäjämiehet haluavat pitää uuden naisen salassa, kun eviät ole varmoja itsestään ja kuvittelevat, että jos uusi suhde ei nappaisikaan, voisivat palata muina miehinä vanhaan kotiinsa. Siksi hän voi olla vähäpuheinen sinulle.

Ikävää tuoda sinulle lisää tuskaa tällaisella ehdotuksella, mutta totuus, eroasioiden oikean laidan tietäminen, auttaa lisätuskan jälkeen sinua paremmin eteenpäin.

Lue lisää

Tiedän missä hän asuu, samassa kodissaan missä on asunut jo pitkään. Tämä kuulostaa hullulta, mutta asumme samassa rivitalossa, hän muutti tähän taloon, kun olimme surustelleet jo kolme vuotta ja talosta tuli myyntiin asunto. Meillä on samanlaiset kolmiot. Minulla on hänen luokseen avaimet, mutten niitä käytä. Hänellä on myöskin yhä minulle avain, emme ole avaimia palauttaneet toisillemme vielä. Muitakin tavaroita on toistemme luona. Tämä on vielä niin tuore asia. Yhteisiä raha-asioita yms. Lapset ovat ystäviä keskenään, teinit.

Hänellä ei ole uutta, ja uskon kun niin sanoo. Ja hän näyttää olevan kotosalla paljon.
Luulen vähäpuheisuuden johtuvan surusta, koska kyllä jättäjäkin suree, näin olen lukenut.

Sinulle sininen silmä:
Kiitos sanoistasi, sain niistä jotenkin lohtua. Ymmärrät hyvin tunteeni.
Eilen pakotin itseni katsomaan tyttäreni kanssa kotimaisen elokuvan, joka tuli telkusta, sain muuta ajateltavaa, jopa nauroin ääneen. Yllätyksekseni huomasin nukkuneeni KOKO yön aamuun :D.
Pikkuhiljaa varmasti parenee sieluni, keskiviikkona alkaa työt ja se vie ajatukset muualle. Kun vielä alkaisi ruoka maistumaan.

Toivon kaikille meille samassa tilassa oleville paljon voimia ja sitkeyttä. Myös omalle exälleni, ei hän ole paha eikä ilkeä, mutta hänen sanojaan lainatakseni "tämä suhde tuli tiensä loppuun".
Tiedän että tunteeni vielä vaihtelee, tänään olen vahvempi kuin eilen.

Jäi vähän kaivelemaan tuo että millainen selitys olisi sitten mieleinen selitys? Oletko samassa tilanteessa kuin minä, että selitys on vaan "en osaa sanoa", "en tiedä, olen ihan sekaisin" tai parhaimmillaan: "tunteeni ovat ihan sekaisin enkä jaksa enää yrittää."

En tiedä mikä häntä oikein vaivaa. Luuleeko hän, että satuttaa vähemmän jos ei kerro totuutta. Minua satuttaa enemmän se, että joudun ehkä loppuelämäni pohtimaan että miksi.

Minä yritän olla vaivaamatta ystäviä. Jos kysyvät niin sanon että oloni on kauhea, mutta en lähde purkamaan syvemmin... heillä on omatkin ongelmansa. Siksi kirjoitan tänne.

Minttulinen kirjoitti:

Jäi vähän kaivelemaan tuo että millainen selitys olisi sitten mieleinen selitys? Oletko samassa tilanteessa kuin minä, että selitys on vaan "en osaa sanoa", "en tiedä, olen ihan sekaisin" tai parhaimmillaan: "tunteeni ovat ihan sekaisin enkä jaksa enää yrittää."

En tiedä mikä häntä oikein vaivaa. Luuleeko hän, että satuttaa vähemmän jos ei kerro totuutta. Minua satuttaa enemmän se, että joudun ehkä loppuelämäni pohtimaan että miksi.

Minä yritän olla vaivaamatta ystäviä. Jos kysyvät niin sanon että oloni on kauhea, mutta en lähde purkamaan syvemmin... heillä on omatkin ongelmansa. Siksi kirjoitan tänne.

Lue lisää

Hän sanoi että varmaan häntä pidetään täysin hulluna, kun haluaa lopettaa toimivan ja hyvän suhteen. Mutta tämä on nyt hänen päätöksensä, eikä minussa ole vikaa. Vaan olen ihana, lämmin, hellä ihminen. Meidän suhde on ollut tasapainoinen ja hän on ollut siihen tyytyväinen, mutta ei halua jatkaa, vaan sellivttää omat asiansa ja ongelmansa, ettei loukkaa minua. Näitä en siis ymmärrä, miksi suhde pitää lopettaa. Sitä tarkoitin "mieleisellä", eli syyllä minkä ymmärtäisin. Kolmatta ei ollut, eikä ole hakusessa, haluaa olla nyt yksin.

Minttulinen kirjoitti:

Jäi vähän kaivelemaan tuo että millainen selitys olisi sitten mieleinen selitys? Oletko samassa tilanteessa kuin minä, että selitys on vaan "en osaa sanoa", "en tiedä, olen ihan sekaisin" tai parhaimmillaan: "tunteeni ovat ihan sekaisin enkä jaksa enää yrittää."

En tiedä mikä häntä oikein vaivaa. Luuleeko hän, että satuttaa vähemmän jos ei kerro totuutta. Minua satuttaa enemmän se, että joudun ehkä loppuelämäni pohtimaan että miksi.

Minä yritän olla vaivaamatta ystäviä. Jos kysyvät niin sanon että oloni on kauhea, mutta en lähde purkamaan syvemmin... heillä on omatkin ongelmansa. Siksi kirjoitan tänne.

Lue lisää

Niin oliko exälläsi masennusta, vai ymmärsinkö väärin? Oletko kuinka perusteellisesti perehtynyt masennukseen sairautena? Masennuksen ei tarvitse olla edes kovin vakavaa vaikuttaakseen parisuhteeseen paljonkin. Exäsi "halu" erota voi olla hänen omia sisäisiä asioitaan. Hänen voimavaransa voivat olla hyvin vähissä, etkä sinä välttämättä voi auttaa häntä. Turha vaipua noin totaaliseen suruun ja itsesääliin eron takia. Elämässä tapahtuu monille pahempiakin asioita. Nosta päätäsi vähän korkeammalle ja arvosta sitä mitä sinulla on. Minä olen jättänyt mieheni aikoinaan. Menetin kotini ja työpaikkani. Aloitin alusta kolmen lapsen yksinhuoltajana. Vaikeina aikoina opin arvostamaan sitä, että olemme kaikki elossa ja terveitä.

Yh-73 kirjoitti:

Niin oliko exälläsi masennusta, vai ymmärsinkö väärin? Oletko kuinka perusteellisesti perehtynyt masennukseen sairautena? Masennuksen ei tarvitse olla edes kovin vakavaa vaikuttaakseen parisuhteeseen paljonkin. Exäsi "halu" erota voi olla hänen omia sisäisiä asioitaan. Hänen voimavaransa voivat olla hyvin vähissä, etkä sinä välttämättä voi auttaa häntä. Turha vaipua noin totaaliseen suruun ja itsesääliin eron takia. Elämässä tapahtuu monille pahempiakin asioita. Nosta päätäsi vähän korkeammalle ja arvosta sitä mitä sinulla on. Minä olen jättänyt mieheni aikoinaan. Menetin kotini ja työpaikkani. Aloitin alusta kolmen lapsen yksinhuoltajana. Vaikeina aikoina opin arvostamaan sitä, että olemme kaikki elossa ja terveitä.

Lue lisää

Oli masennusta ja tiedän masennusta sen verran että olen sen hoitoa erityisesti opiskellut ihan opinnoissa - ja että itsekin olen ollut masentunut. Mitä se tähän kuuluu? Kai minä saan kysyä, että miksi?

Auttoiko sinua erosi hetkellä noinkin julmat viestit, että "turha vaipua itsesääliin?" Ja että "monille tapahtuu pahempiakin asioita?" Sinä et tunne minua etkä tiedä minun elämääni. Sinä et tiedä minkälainen kriisi tämä minulle on ja mitkä taustatekijät siihen vaikuttavat, joten ole ystävällinen äläkä tule tänne vähättelemään minun tunteitani. Sinä voit aloittaa alusta kolmen lapsen yksinhuoltajana, mutta minä en ole sinä.

Minä halusin vaan kuulla ihmisten selviytymisaikoja, en tuollaista lyttäystä.

Neuvoja saa antaa, mutta mulkvisti ei tarvitse olla.

minttulinen kirjoitti:

Oli masennusta ja tiedän masennusta sen verran että olen sen hoitoa erityisesti opiskellut ihan opinnoissa - ja että itsekin olen ollut masentunut. Mitä se tähän kuuluu? Kai minä saan kysyä, että miksi?

Auttoiko sinua erosi hetkellä noinkin julmat viestit, että "turha vaipua itsesääliin?" Ja että "monille tapahtuu pahempiakin asioita?" Sinä et tunne minua etkä tiedä minun elämääni. Sinä et tiedä minkälainen kriisi tämä minulle on ja mitkä taustatekijät siihen vaikuttavat, joten ole ystävällinen äläkä tule tänne vähättelemään minun tunteitani. Sinä voit aloittaa alusta kolmen lapsen yksinhuoltajana, mutta minä en ole sinä.

Minä halusin vaan kuulla ihmisten selviytymisaikoja, en tuollaista lyttäystä.

Neuvoja saa antaa, mutta mulkvisti ei tarvitse olla.

Lue lisää

No minua auttoivat ystävien kannustus pyristellä elämässä eteenpäin. He eivät antaneet minua ryvetä itsesäälissä, vaan pitivät minua yhtä hyvänä ihmisenä ja ystävänä kuin naimisissa ollessa. Ja auttoi sekin, kun ymmärsin että kaikesta huolimatta minulla on asiat aika hyvin. Paremmin kuin monella muulla. Olen fyysisesti terve, pystyn tekemään työtä ja minulla on terveet lapset.

Selviytymisaikani oli noin vuosi 15 vuoden suhteen jälkeen. Siinä ajassa sain perheeni asiat jollakin tavalla kasaan.

Minä en tosiaan voi "neuvoa" sinua, koska ero-kuviot lasten kuuluessa kuvaan ovat ihan eri juttu kuin se, että kaksi aikuista ihmistä lähtee eri suuntaan.

Olen päättänyt, että kaikki muu pitää elämässä kestää, mutta jos menetän lapseni, sitten saan murtua.

Surusilmä kirjoitti:

Hän sanoi että varmaan häntä pidetään täysin hulluna, kun haluaa lopettaa toimivan ja hyvän suhteen. Mutta tämä on nyt hänen päätöksensä, eikä minussa ole vikaa. Vaan olen ihana, lämmin, hellä ihminen. Meidän suhde on ollut tasapainoinen ja hän on ollut siihen tyytyväinen, mutta ei halua jatkaa, vaan sellivttää omat asiansa ja ongelmansa, ettei loukkaa minua. Näitä en siis ymmärrä, miksi suhde pitää lopettaa. Sitä tarkoitin "mieleisellä", eli syyllä minkä ymmärtäisin. Kolmatta ei ollut, eikä ole hakusessa, haluaa olla nyt yksin.

Lue lisää

Palaan tähän aiheeseen nyt.
Muutama päivä tämänviimeisimmän viestini jälkeen hän otti minuun yhteyttä, olin hänen luonaan ja puhuimme läpi yön. Käytiin arkoja asioita läpi, kipukohtia jne. Päädyttiin palaamaan yhteen. Suuret lupaukset, kuinka muuttaa tapansa, alkaa huomioida paremmin minuna ja minä häntä. Kolmatta ei ole ollut.

Meni hyvin, oltiin paljon yhdessä, käytiin mökillä, elokuvissa ja kaikki vaikutti olevan hyvun.
Nyt on taas mennyt viikko, kun hänestä ei ole kuulunut sanaakaan. Näen häntä kotimme pihalla välillä. On kotosalla ja käy töissä ym normaalia. Minua ei ole huomaavinaankaan. Ei vastannut soittoihin, ei viesteihin, nyt en ole edes tavoitellut.
Olen taas ihan ymmällä, puhuimme vappuna kihlutumisestakin, kun tulee merkkipäiväkin. Riitaa ei ollut nytkään ennen tätä.
Mikä tuota miestä riivaa, vakuutti rakastavansa minua ja oli hellä ja hyvä, nyt olen ilmaa hänelle.
Taas sieluni riutuu tuskassa, jolle en voi mitään.
Meneekö taas kuukausi, ja haluaa palata yhteen vai onko nyt lopullinen ero?

Voihan se tietysti olla se kolmas osapuoli, sitä itsekin epäilen koko ajan. Mies on jotenkin niin vapautunut ja mukava. Ei vaikuta ihan rakastuneelta tai osaa sen peittää tosi hyvin - tiedänhän miltä hän näyttää rakastuneena. Olen kysynyt, mutta hän on kiistänyt. Olisi vaan kiva jos hän voisi olla minulle rehellinen ja sanoa että tilanne on näin. Olen sanonut hänelle, että auttaisi minua jos tietäisin edes miksi minut hylätään. Mutisee vain jotain että tunteensa ovat sekaisin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tappaisin itseni jos pystyisin siihen (olen kokeillut, en ikinä saa vietyä loppuun asti). Tulee niin paljon sontaa joka paikasta että alan olla sietokyvyn rajoissa. Pikkuasiatkin tekevät vaikeata.. kerran jo peruutetut nettikauppatilaukset tulevatkin, kukaan ei pidä sopimuksista kiinni... Kauhulla odotan luennoille palaamista ensi viikolla, kun en saa ajatuksia pysymään muutenkaan yhdessä paikassa. Kaikkea täytyy tehdä ja asioita saada aikaiseksi, painetta tulee joka suunnasta... haluaisin vaan mennä peiton alle ja pysyä siellä kunnes tämä painajainen on ohi.

No, ei auta. Tänään muutan. Sattuu ihan hirvittävästi, pistää kylkeen ja olkapäähän kuin olisi sydänkohtaus.

minttulinen kirjoitti:

Voihan se tietysti olla se kolmas osapuoli, sitä itsekin epäilen koko ajan. Mies on jotenkin niin vapautunut ja mukava. Ei vaikuta ihan rakastuneelta tai osaa sen peittää tosi hyvin - tiedänhän miltä hän näyttää rakastuneena. Olen kysynyt, mutta hän on kiistänyt. Olisi vaan kiva jos hän voisi olla minulle rehellinen ja sanoa että tilanne on näin. Olen sanonut hänelle, että auttaisi minua jos tietäisin edes miksi minut hylätään. Mutisee vain jotain että tunteensa ovat sekaisin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tappaisin itseni jos pystyisin siihen (olen kokeillut, en ikinä saa vietyä loppuun asti). Tulee niin paljon sontaa joka paikasta että alan olla sietokyvyn rajoissa. Pikkuasiatkin tekevät vaikeata.. kerran jo peruutetut nettikauppatilaukset tulevatkin, kukaan ei pidä sopimuksista kiinni... Kauhulla odotan luennoille palaamista ensi viikolla, kun en saa ajatuksia pysymään muutenkaan yhdessä paikassa. Kaikkea täytyy tehdä ja asioita saada aikaiseksi, painetta tulee joka suunnasta... haluaisin vaan mennä peiton alle ja pysyä siellä kunnes tämä painajainen on ohi.

No, ei auta. Tänään muutan. Sattuu ihan hirvittävästi, pistää kylkeen ja olkapäähän kuin olisi sydänkohtaus.

Lue lisää

Melkein kaikki mitä olet sanonut kuullostaa omalta elämältäni tällä hetkellä. Minut jätettiin nyt kolme päivää sitten ja en voi uskoa että tämä kaikki tapahtuu.Olen myös opiskelija tällä hetkellä ja haaveissa oli lapset ja koira heti opiskelujen päätyttyä eli tämän kevään jälkeen. Opiskelen eri paikkakunnalla ja olen aina viikonlopuksi ajanut hänen kotiinsa josta on muodostunut yhteinen. Minulla ei siis pian ole jäljellä kuin opiskelijasolu kaupungissa josta en tunne ketään ja missä en ole koskaan viihtynyt. Maanantaina alkaa luennot, vielä olen "turvassa" vaikka sattuukin älyttömästi katsoa vierestä kun koko maailma ja kaikki haaveet revitään pois itseltä. Toistaiseksi olen joutunut perumaan tältä ensimmäiseltä viikolta kaikki yhteiset menot..en todellakaan tiedä miten tästä pitäisi selvitä,mutta halusin sanoa että hyvin samantyyppisessä tilanteessa ollaan.

Hajalla kirjoitti:

Melkein kaikki mitä olet sanonut kuullostaa omalta elämältäni tällä hetkellä. Minut jätettiin nyt kolme päivää sitten ja en voi uskoa että tämä kaikki tapahtuu.Olen myös opiskelija tällä hetkellä ja haaveissa oli lapset ja koira heti opiskelujen päätyttyä eli tämän kevään jälkeen. Opiskelen eri paikkakunnalla ja olen aina viikonlopuksi ajanut hänen kotiinsa josta on muodostunut yhteinen. Minulla ei siis pian ole jäljellä kuin opiskelijasolu kaupungissa josta en tunne ketään ja missä en ole koskaan viihtynyt. Maanantaina alkaa luennot, vielä olen "turvassa" vaikka sattuukin älyttömästi katsoa vierestä kun koko maailma ja kaikki haaveet revitään pois itseltä. Toistaiseksi olen joutunut perumaan tältä ensimmäiseltä viikolta kaikki yhteiset menot..en todellakaan tiedä miten tästä pitäisi selvitä,mutta halusin sanoa että hyvin samantyyppisessä tilanteessa ollaan.

Lue lisää

Hei,

Ei tässä tilanteessa osaa toiselle sanoa muuta kuin että tunnen tuskasi. Jos voit tehdä jotain asian korjaamiseksi, niin yritä. Jos et voi tehdä mitään, niin ei auta kuin elää. Menet vaikka minuutti kerrallaan jos ei muuta.

Minulla oli vasta toinen päivä luentoja ja selvisin ihan mukavasti. Siellä tulee ajateltua muutakin kuin omaa napaa. Toivottavasti se auttaa sinuakin, ja jos ei auta niin teidänkin opinahjossa on varmasti jonkinlainen psykologien päivystys, sinne siis, jos oikein tosisaan mättää. Mitä nopeammin saat hankittua apua, sitä vähemmän käytännön asiat, vaikka opinnoista jälkeen jääminen, vaikuttaa. Useimmat lehtorit ovat itsekin ihmisiä, joten heidän kanssaan voinee sopia myöhemmistä palautuksista jne.

Seuraava viikonloppu kyllä minua vähän huolettaa, kun aina on viikonloput vietetty yhdessä, ei harrastuksissa juosten.

Toivottavasti olet kunnossa.

Toisten virheistä on opittava, joten yritän katkaista ne välit lopullisesti. Se on vaan ihan äärettömän vaikeaa, koska kaupunki on pieni, harrastukset on samat tai ainakin samoissa tiloissa... ja hän on siltikin minun paras ystäväni.

Minä toivoisin että saisin edes noita sanoja. Ainoa mitä hän on tästä minulle sanonut on, että itse on ihan sekaisin ja että ei jaksa enää yrittää. Naurettavaa sinänsä, että ei ole koskaan edes yrittänyt. Minä olen se, joka olen muuttunut ja niellyt vaan kaiken. Nyt en jaksaisi enää niellä, mutta eilen illalla tajusin että mieluummin nielen sen kaiken kuin olisin ilman häntä. Sanoin sen ääneen ja hän vaan ystävällisesti taputti minua olkapäälle. Tunnen hänet niin hyvin että tiedän vaikenemisen tuossa kohtaa tarkoittavan sitä, että kuulee mitä sanon, mutta ei välitä asiasta.

Kaikki on siis menetetty.

Eroryhmää ei täällä tosiaan ole tarjolla, joten taidan mennä suoraan opintopsykologille, jos edes ottavat. Kai siellä on ihmisiä isompienkin ongelmien kanssa. Moni on sanonut vaan että nokka pystyyn ja eteenpäin.

Tunteista sen verran, että olen yrittänyt psyykata itseni vihaan ja ajatella hänestä pahaa, mutta ei se tee oloani yhtään paremmaksi. Enkä minä vihaa häntä. Todennäköisesti en vihaisi edes toisen naisen johdosta. Minä vaan tahdon hänelle hyvää ja toivon, että hänestä tulee onnellinen. Silti en pystyisi näkemään häntä toisen naisen kanssa.

Ehkä olenkin jo masentunut. Sain ainakin Beck Depression Inventory - testistä 34 pistettä. 30 on ilmeisesti vaikea masennustila.

Siis ihan suoraan vaan ero ja heippa? Et ihan oikeasti kertaakaan itkenyt? Minä alan itkeä jos edes ajattelen häntä. Itken nytkin.

Kiitos kun sanoit noin.

Olen selvinnyt yllättävän hyvin, mutta odotan kauhulla sitä hetkeä kun tämä totuus iskee kunnolla silmille. Kerran on julkisella paikalla itkettänyt, se oli tänään. Luennoilla on ollut yllättävän helppoa, vaikka joutuu sataprosenttisesti keskittymään esitettyyn asiaan ettei tipu kärryiltä.

Voi kun olisi saanut edes tuota jahkaamista. Ymmärrän kyllä ettei se ole tervettä ja että pitäisi vaan päästää irti, mutta niin kauan kun on jahkaamista, on myös toivoa.

Ehkä te rakastatte toisianne.. ja ehkä teidät pelastaisi vaikka pariterapia? Meille se oli jo liian myöhäistä. Jos vaan saatte lähdettyä, niin kokeilkaa. Jos teillä vaan on sellaisia solmuja että ilman ulkopuolisen näkökulmaa ette saa niitä auki?

Noista miesten sanomisista.. en tajua mikseivät he ymmärrä että totuus satuttaa vähemmän kuin se että joutuu kenties vuosikausia pähkäilemään, että mitä tein väärin. Ajattelen asiaa niin, että kun opiskellessa saan huonoa palautetta, pyrin tekemään asian toisin ensi kerralla. Jos ei palautetta saa, ei tule oppimistakaan.

Minä ottaisin tosiaan mieluummin sen toisen naisen kuin tämän "tunteeni ovat sekaisin" -tekosyyn.

Kamalaa!

Jättää sanattomaksi, mitä tuollaiseen osaa sanoa, muuta kuin että toivon ettei minulle käy samalla tavalla. Toisaalta me emme olleet yhdessä noin kauaa. Mutta ei kai sillä päivien määrällä, vaan niiden merkityksellä...

Meidän päivämme olivat merkityksellisiä, niin olivat varmaan teidänkin..

Kiitos viestistäsi ja tsemppauksesta!

Ihan kuin itse olisin kirjoittanut.. paitsi että minä haluan sen miehen, joka ei halua olla minun kanssani. Tiedän että se on lapsellista ja täysin turhaa. Sinä olet sentään tullut järkiisi.

Minäkin uhosin ennen lähtöäni, että hän vielä katuu tätä, mutta luulen hänen nyt olevan oikeasti onnellisempi kuin minun kanssani. Ja se on minulle pääasia, että hän on onnellinen.

Toivoisin vain että oma kidutukseni olisi ohitse. Tai ei tämä juuri nyt kidutukselta tunnu. Kuin olisin vain täällä uudessa asunnossani "lomalla" ja palaisin kotiin.

Toivottavasti vielä jonain päivänä päivä paistaa meidänkin risukasoihin.

Kerron oman erotarinani, vaikka avoliitossa emme olleetkaan.
Suhteeni tähän mieheen kesti pikkuisen vajaa kaksi vuotta.
Takana hänellä oli jo yksi avoliitto ja kaksi avioliittoa.
Hän sai minut tuntemaan, että olen hänelle jotain erityisen tärkeää ja ihanaa. Seksielämämme oli kerrassaan loistavaa ja hän sanoikin, ettei ole ennen kokenut kenenkään kanssa vastaavaa.
Minulla ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö näin olisi.
Olin hyvin rakastunut ja uskoin hänenkin olevan.
Vahinko vaan, että rakkaus on myös kuuluisan sokea, enkä tajunnut, enkä huomannut, tai halunnut huomata, miten hän oli jo iskenyt silmänsä naiseen, joka harrasti samaa harrastusta ja treenasivat paljon yhdessä.
Kunnes totuus paljastui kaikki minulle yhdellä kertaa. Olin tullut juuri leikkauksesta ja jotenkin huomasin hänessä jonkun hienon hienon muutoksen.
Muuttui jotenkin etäiseksi, eikä hän kauaa asiaa salannutkaan, vaan ilmoitti löytäneensä nyt uuden.
Se ahdistus ja tuska olivat sanoinkuvaamattomat, joita silloin koin (erosta nyt runsas vuosi) kaikenlisäksi hänestä paljastui täysin empatiakyvytön tyyppi.
Halusi pysyä "ystävänä" ja minä jäin siihen "ystävyyteen" roikkumaan, toivoen yhteenpalaamista.
Joka kerta sattui melkein fyysisesti, miten hän muina miehinä kertoi uudesta naisystävästään ja mitä kaikkea oliuvat tehneet ym.
Kuitenkin melkein joka kerta muisti myös valittaa, miten kylmä ihminen uusi naisystävä oli, ei huomioinut, ei halauksia, ei pusuja, ei kuulemma edes katso häneen päin, kun puhuu.
Kuitenkin tämän naisen hän halusi, ostivat heti yhteisen asunnon.
Koko ajan kuitenkin piti minuun yhteyttä.
Pari kertaa tavattiin miehen kanssa ja joka kerta hän takertui minuun kuin hengen hädässä.
halasi, suukotteli ja piteli kädestä.
Varmaan jokainen tajuaa, miten tällainen manipuloiva käytös vaikutti minuun.
Kuitenkin puhui myös, miten haluaa pysyä uskollisena juuri tälle naiselleen, koska aina ennen on ollut uskoton.
Nyt sanoi, ettei halua suhteen kaatuvan ainakaan hänen käytösen takia.
KUNNES, viime viikolla taas tapasimme ja päädyimme harrastamaan seksiä.
Hänen uusi suhteeensa kestänyt vajaa vuoden ja nyt jo tapahtui näin.
Tämä jotenkin havahdutti minut tajuamaan, ettei mies todellakaan ole minkään suremisen arvoinen ja vasta nyt huomasin, etten todellakaan halua enää pitää yhteyttä tähän ihmiseen.
Jälkeenpäin laittoi minulle katuvia viestejä, joissa sanoi yrittävänsä unohtaa koko tapahtuneen, mutta kuulemma silti haluaa vielä tavata ja viestitellä.
Nyt vaan sillä erolla, että minä en enää halua. En todellakaan.
Minulle todella opettavainen episodi tämä.

Kiitos viestistä. Ei tekisi minullekaan laihtuminen pahaa, mutta olen ongelmasyöjä, eli syön kun asiat ovat perseellään. Ja nythän ne ovat. Epävarmaa kaikki, mutta..

Olen varmaan nyt jossain shokkivaiheessa kun ei pahemmin itketä, paitsi joinain hetkinä, sellaisina mihin toinen on selvästi liittynyt suurena osana. Muutenkin olen ihan yllättynyt kuinka hyvin olen selvinnyt.

Pelkään ihan hirvittävästi että tuleekin se lopullinen romahdus enkä ehdi hakea apua. Nyt tuntuu typerältä mennä itkemään jollekin kallonkutistajalle, kun siellä on jonossa ihmisiä joilla on suurempiakin ongelmia.

Tulisi se suru nyt, niin voisin surra...

ringa1 kirjoitti:

Kerron oman erotarinani, vaikka avoliitossa emme olleetkaan.
Suhteeni tähän mieheen kesti pikkuisen vajaa kaksi vuotta.
Takana hänellä oli jo yksi avoliitto ja kaksi avioliittoa.
Hän sai minut tuntemaan, että olen hänelle jotain erityisen tärkeää ja ihanaa. Seksielämämme oli kerrassaan loistavaa ja hän sanoikin, ettei ole ennen kokenut kenenkään kanssa vastaavaa.
Minulla ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö näin olisi.
Olin hyvin rakastunut ja uskoin hänenkin olevan.
Vahinko vaan, että rakkaus on myös kuuluisan sokea, enkä tajunnut, enkä huomannut, tai halunnut huomata, miten hän oli jo iskenyt silmänsä naiseen, joka harrasti samaa harrastusta ja treenasivat paljon yhdessä.
Kunnes totuus paljastui kaikki minulle yhdellä kertaa. Olin tullut juuri leikkauksesta ja jotenkin huomasin hänessä jonkun hienon hienon muutoksen.
Muuttui jotenkin etäiseksi, eikä hän kauaa asiaa salannutkaan, vaan ilmoitti löytäneensä nyt uuden.
Se ahdistus ja tuska olivat sanoinkuvaamattomat, joita silloin koin (erosta nyt runsas vuosi) kaikenlisäksi hänestä paljastui täysin empatiakyvytön tyyppi.
Halusi pysyä "ystävänä" ja minä jäin siihen "ystävyyteen" roikkumaan, toivoen yhteenpalaamista.
Joka kerta sattui melkein fyysisesti, miten hän muina miehinä kertoi uudesta naisystävästään ja mitä kaikkea oliuvat tehneet ym.
Kuitenkin melkein joka kerta muisti myös valittaa, miten kylmä ihminen uusi naisystävä oli, ei huomioinut, ei halauksia, ei pusuja, ei kuulemma edes katso häneen päin, kun puhuu.
Kuitenkin tämän naisen hän halusi, ostivat heti yhteisen asunnon.
Koko ajan kuitenkin piti minuun yhteyttä.
Pari kertaa tavattiin miehen kanssa ja joka kerta hän takertui minuun kuin hengen hädässä.
halasi, suukotteli ja piteli kädestä.
Varmaan jokainen tajuaa, miten tällainen manipuloiva käytös vaikutti minuun.
Kuitenkin puhui myös, miten haluaa pysyä uskollisena juuri tälle naiselleen, koska aina ennen on ollut uskoton.
Nyt sanoi, ettei halua suhteen kaatuvan ainakaan hänen käytösen takia.
KUNNES, viime viikolla taas tapasimme ja päädyimme harrastamaan seksiä.
Hänen uusi suhteeensa kestänyt vajaa vuoden ja nyt jo tapahtui näin.
Tämä jotenkin havahdutti minut tajuamaan, ettei mies todellakaan ole minkään suremisen arvoinen ja vasta nyt huomasin, etten todellakaan halua enää pitää yhteyttä tähän ihmiseen.
Jälkeenpäin laittoi minulle katuvia viestejä, joissa sanoi yrittävänsä unohtaa koko tapahtuneen, mutta kuulemma silti haluaa vielä tavata ja viestitellä.
Nyt vaan sillä erolla, että minä en enää halua. En todellakaan.
Minulle todella opettavainen episodi tämä.

Lue lisää

En tunne miestäsi, mutta jos tuollaista tekee uuden naisensa kanssa, niin minua ainakin inhottaisi. Jos oma entiseni tekisi noin, varmasti kerralla pääsisin hänestä yli. Jos on valmis pettämään nykyistä entisen kanssa, on varmasti pettänyt entistäkin..

Aika monen tarinasta täällä on nyt käynyt selväksi, että välit on katkaistava. En ole ottanut itse entiseeni yhteyttä ollenkaan. Hän on kahdesti lähettänyt viestin ja molemmilla kerroilla olen vastannut lyhyesti, kun on ollut käytännön asiasta kyse.

Tiedän että juttu on ohi, mutta jokin sairas pieni toivo elää kuitenkin. Ehkä sen vuoksi tämä shokkitila, jossa ei voi itkeä. Mikähän eron vaihe tämä tämmöinen on? Toivon, että hän hän tulee ovelleni ja pyytää minut takaisin kotiin (ja varmasti menisinkin takaisin), vaikka tiedän tasan tarkkaan että niin ei tule käymään.

Sitä toista naista ei tullut meidän kuvioihin vieläkään, eli ei ilmeisesti sitten ollut eron syynä. Ehkä mies vaan väsyi minuun. Kai niin käy kun parikymppisenä aletaan yhdessä lieraamaan.

Olen ihan yllättynyt kuinka helposti olen pysynyt kasassa. Suurimman osan päivää vaan olen kuin iltapäivällä menisin ihan normaalisti kotiin. Vasta siinä vaiheessa kun tutusta tienhaarasta käännynkin toiseen suuntaan tulee pieneksi hetkeksi sellainen tyhjyys..

Ehkä olen vaan vielä niin järkyttynyt. En ole edes itkenyt sen jälkeen kun hän viimeisen kerran lähti uuden asuntoni ovesta.

Tänään kyllä meinasi tulla itku kun ensimmäistä kertaa menin yksin ruokakauppaan. Meillä oli yleensä ruokakaupassa käyminen sellainen hetki että juteltiin päivän tapahtumat... tuli vähän paha mieli.

Muuten olen tosi hämmentynyt että yöt menevät nyt paremmin kuin ennen poismuuttoa, ja että jaksan nauraa ja hymyillä tuttavien seurassa. Eikä yöllä edes ole niin kamalaa kuin odotin.

Pelkään kuitenkin, että vielä se ikävä iskee.

Minulla ei ollut missään vaiheessa pelle mies. Päinvastoin, hän oli se elämäni mies, eikä siinä mitään perustavanlaatuista vikaa ollut, tavallinen suomalainen puhumaton mies vaan.

... voi kun omaisin tuollaisen elämänasenteen.

Ja ehkä minä jossain vaiheessa taas pidän itsestäni. Nyt olen maailman tyhmin, rumin ja yksinäisin ihminen.

Kiitos viestistäsi.

Itsellä vähän samanlainen tausta. Suhteeessa n. 8-10 vuotta josta avoliitossa 6 vuotta sekä muutama vuosi kihloissa. Ero tuli kesällä 2012. Mutta koko eroprosessi alkoi jo lähes vuosi sitä ennen. Koko eroa edeltävä syksy oli pahan olon aikaa. Asuimme yhdessä mutta erillämme. Sohvalla istuimme alkusyksystä aluksi vähän kauempana toisistamme mutta sitten jouluna jo n. metrin päässä toisistamme. Meidän suhteessa se fyysinen läheisyys oli tärkeä asia, joten tämä sattui suoraan sydämeen ja mieleen.

Kun se syksy oli lusittu niin joulusaunassa armaani sitten kertoi ettei tiedä haluaako olla kanssani suhteessa. Se kivetti sydämmeni ja kielsin koko asian. Siinä vielä pahemmassa tuskan kierteessä meni sitten kevät. Armaani oireili niin ettei kyennyt minun kanssani kuulemma olemaan koko ajan, joten otti välillä hatkoja kotoa "maailmalle".

Loppuen lopuksi hermot meni minultakin koska en voinut enää kieltää suhteen kuolemaa. Silti vieläkin silloin kesän kynnyksellä osittain kielsin ja osittain yritin saada toisen vielä jatkamaan. Armaani asui jo silloin kavereiden nurkissa ja tuli vaan käymään minua katsomaan. Oloni oli todella romahtanut, kokeilin rauhoittavia jotka eivät minuun tehonneet. En saanut nukuttua, kokeilin unipillereitä jotka eivät tehonneet. Olipa paska kesä, se meni ihan unessa ja toivoin vain kaiken loppuvan. Onneksi oli kuitenkin jotain mistä pitää kiinni, järjestin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä ja harrastamista.

Kun tuli sitten uusi syksy minun almanakassa (1. syksy jälkeen armaani), niin eron tuskat vyöryivät jälleen päälle vaikka olin siis ne saanut tyynnyteltyä kesän rientoihin väliaikaisesti. Tapasin tuskissani armastani parikin kertaa, tapaamisen jälkeen kaikki oli tyyntä kuten myrskyn edellä. Seuraavina päivinä olin taas montun pohjalla ja tunteet paskana. Lopetinkin kaikenlaisen tapaamisen.

Viime syksynä ilmoittauduin Fisher eroseminaariin. Ajattelin että on pakko tehdä jotain joka helpottaa. Seminaari oli välillä rankka vaikka antoisa. Vieläkin olemme seminaarin jäsenten kanssa yhteydessä ja heistä on tullut uusi tukiverkko. Mutta ei se tämäkään kurssi onnen oikotietä luonut. Kurssi tosin loppui marraskuun lopussa.

Sitten tuli joulun ihme. Vai pitäisikö sanoa joulun tunnehelvetti. Olin parisuhteen aikana viimeiset kuusi vuotta tehnyt armaani joulurutiinit ja tapahtumat. Nyt ei ollut niitä mihin olin tottunut. Olin totaalisen yksin omien ajatusten kanssa. Kävin sentään perheeni luona joulupäivänä joka hetkisesti armoitti vaikka sielläkin tuli mieleen se että olen yksin liikenteessä - parisuhteessa epäonnistuneena (jo toistamiseen).

Niin, olen käynyt kaksi pitempää (n. 6 v.) parisuhdetta läpi. Voisi jopa sanoa että samaa kaavaa käyttäen vaikka noiden kahden suhteen välillä oli 10 vuotta väliä. En ole siis mikään nuori mies, 40 v. Lapset tekemättä mutta jonkun verran uraa jo on. Mitä siis kaipaan, sitä mitä puuttuu eli perhettä. Eroseminaarissa kyllä siitäkin aiheesta silmät aukeni kun kuulin minkälaisia helvettejä lapsiperheiden eroissa on. Itsellä oli siis helppo ero. Ja paskat, ei tämä tunnu ikinä helpolta. Eteenpäin on mentävä. Kaipa se kevät taas armahtaa kun koiran paskat lumen alta ja ympäristön harmaus paljastuu :) Eikun jaksamisia kaikille. Kyl se tästä.

Eli yksi neljäsosa pitää ainakin teillä paikkansa.

En osaa antaa anteeksi, en ainakaan vielä. Ja elämä näyttää vähän pimeältä edessäpäin. Kai tämä on vaan joku sellainen vaihe...

Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu tuo "Yksinäisyys tuntuu musertavalta, kun mies oli ainoa ihminen maailmassa, joka tiesi minusta kaiken ja nyt ei ole ketään kelle puhua."

Minullakin hän oli ainoa, jolle koskaan olen kertonut lapsuuteni kivut ja johon olet luottanut edes hitusen. Siksi tämä tuntuu niin perinpohjaiselta hylkäykseltä..

Oletko hakenut minkälaista apua masennukseesi? Mietin vaan, että kehtaisinko itse mennä vaikka opintopsykologille tai johonkin. Tiedän kyllä että minulla menee vielä suhteellisen hyvin, mutta jos tulee yksikin samanlainen päivä kuin romahdukseni päivä oli.. en tiedä kestäisinkö enää ilman jotain nappeja.

Tuota on käyty läpi ja päästy yli. Ja sitten se iskee uudestaan. Kaikki uudelleen. Ikävä ja tieto siitä, että rakas on toisen kainalossa. Mutta ei siihen voi jäädä. Katson joka aamu peiliin ja sanon kuvalle: "sinä jaksat, sinä olet tarpeeksi hyvä." Sinäkin olet tarpeeksi vahva ja kaunis. Ja ennen kaikkea hyvän sydämen omaava ihminen. Voimia taipaleelle. Nyt ei kannata pysähtyä. Vino hymy suulle ja pilke silmäkulmaan!

sisältä kuollut kirjoitti:

Tuota on käyty läpi ja päästy yli. Ja sitten se iskee uudestaan. Kaikki uudelleen. Ikävä ja tieto siitä, että rakas on toisen kainalossa. Mutta ei siihen voi jäädä. Katson joka aamu peiliin ja sanon kuvalle: "sinä jaksat, sinä olet tarpeeksi hyvä." Sinäkin olet tarpeeksi vahva ja kaunis. Ja ennen kaikkea hyvän sydämen omaava ihminen. Voimia taipaleelle. Nyt ei kannata pysähtyä. Vino hymy suulle ja pilke silmäkulmaan!

Lue lisää

Kiitos sanoistasi. Joka päivä tuo tunne iskee kerran-pari - ja nyt tuli jo ensimmäinen toinenkin sinne kainaloon. Viha iski, että näin äkkiä lähti toisen matkaan - vajaat kaksi kuukautta eropäivästä. Ehkä se on ollut katottuna, mutta sen verran kunnollinen mies oli että ensin minusta hankkiutui eroon.

Päivän selviän vain sillä, että ajattelen että nyt sitten menet ja tapat itsesi tai sitten jatkat elämää. Tähän asti se on toiminut ihan hyvin.

Kiva kuulla, että noin "äkkiä" olet jaloillasi, ja vielä kun on mielen päällä asioita ja menneisyyskin painaa. Ihan kuin minulla, vaikka en ole (vielä) nuppisuutareiden ovia käynyt kolkuttamassa. Aina estää menemästä, että siellä on joku jolla on suurempia ongelmia kuin joku pikku ero.

Tosiaan on tullut tuota puolta seurusteluajasta ja sitten optimistisempaa 1/3 -kestoa toipumisajaksi. Toivoisin edes jälkimmäistä. Ja kyllä kolmea vuotta voi ihan hyvin verrata 12 vuoteen: sinun kolme vuottasi on voinut olla sinulle yhtä merkittävä kuin minun 12 minulle.

Tämä yksinäisyys tappaa. Ennen oli sentään se toinen siinä joka ilta, mutta nyt en edes puhu kenenkään kanssa kello 16 jälkeen, ehkä joskus kassaneidille terve, kiitos ja moi moi. Viikonloppuna en mene mihinkään, kun yksin ei kehtaa. Kaupassa on edelleen tosi vaikea käydä, yritän saada aina siskon tai veljen mukaan.

Tänään nielin itkua yhden luennon aikana muutaman kerran. Piti laittaa kesken luennoitsijan selostuksen musiikkia soimaan etten menettäisi kasvojani.

Hei vaan ja kiitos viestistäsi.

Kyllä se maailma pariin hylättyyn kuolee siinä vaiheessa kun kela alkaa vaatia rahoja takaisin.. kun ero ei ole mikään syy, ainakaan jos ei joudu suljetulle sitä jälkitilaa paijaamaan. En tiedä mitä tekisin raha-asioiden suhteen. Osa-aikaista työtä ei voi ottaa vastaan, kun ei tiedä miten sitten elää kesän.. kaikki kaatuu niskaan.

Tietysti se exän nyxä, ihan pari päivää sitten julkisesti ekan kerran liikkuneet yhdessä, tekee kaiken vaikeaksi. Tottakai tiesin, että exällä ei kestä kauaa että uuden naisen löytää, se on oikeasti hyvä mies, ja ihan mukiinmenevän näköinen kun käy salilla ja muutenkin liikkuu. Tuntuu vaan niin pahalta, että meidän 12 vuottamme eivät merkinneet sen vertaa että antaisi minun tottua tähän uuteen elämään ennen tuollaisen pommin tiputtamista...

Olen ihastunut opiskelijakaveriini, mutta häneltä ei voi ikinä odottaa vastakaikua, sekin vähän ahdistaa. Tämä mies on lisäksi ihan eri liigassa kuin minä, ihan ulkonäön puolesta, vaikka muuten ollaankin yhteensopivat. Eli tuhlaan vielä viimeisenkin romanttisen tunteeni ihan turhaan. Eikä siitä muutenkaan mitään tulisi, ei olisi reilua rakastua toiseen, kun vielä rakastaa entistäkin. Se olisi väärin tosi monella tavalla.

Kiitos tsemppauksesta! Onnea sinullekin jatkossa.

minttulinen kirjoitti:

Hei vaan ja kiitos viestistäsi.

Kyllä se maailma pariin hylättyyn kuolee siinä vaiheessa kun kela alkaa vaatia rahoja takaisin.. kun ero ei ole mikään syy, ainakaan jos ei joudu suljetulle sitä jälkitilaa paijaamaan. En tiedä mitä tekisin raha-asioiden suhteen. Osa-aikaista työtä ei voi ottaa vastaan, kun ei tiedä miten sitten elää kesän.. kaikki kaatuu niskaan.

Tietysti se exän nyxä, ihan pari päivää sitten julkisesti ekan kerran liikkuneet yhdessä, tekee kaiken vaikeaksi. Tottakai tiesin, että exällä ei kestä kauaa että uuden naisen löytää, se on oikeasti hyvä mies, ja ihan mukiinmenevän näköinen kun käy salilla ja muutenkin liikkuu. Tuntuu vaan niin pahalta, että meidän 12 vuottamme eivät merkinneet sen vertaa että antaisi minun tottua tähän uuteen elämään ennen tuollaisen pommin tiputtamista...

Olen ihastunut opiskelijakaveriini, mutta häneltä ei voi ikinä odottaa vastakaikua, sekin vähän ahdistaa. Tämä mies on lisäksi ihan eri liigassa kuin minä, ihan ulkonäön puolesta, vaikka muuten ollaankin yhteensopivat. Eli tuhlaan vielä viimeisenkin romanttisen tunteeni ihan turhaan. Eikä siitä muutenkaan mitään tulisi, ei olisi reilua rakastua toiseen, kun vielä rakastaa entistäkin. Se olisi väärin tosi monella tavalla.

Kiitos tsemppauksesta! Onnea sinullekin jatkossa.

Lue lisää

Hei Minttulinen,

Olen käynyt täällä aina välillä lukemassa tätä viestiketjua, koska itsekin edelleen vellon eron jälkeisissä tunnetiloissa ja vaikeuksissa, ja on lohduttavaa, ettei ole niiden tunteiden kanssa yksin.

Sun kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä opiskelijoiden terveydenhuoltoon ja varata aika sieltä, ja käydä purkamassa eroa sinne ammattikuuntelijalle. Tein itse niin, koska tuntui, että ero juurikin vaikutti myös kurssien suorittamiseen, koulutyöhön ja arkielämään. Minulla oli unettomuutta enkä saanut syötyä alkuun, kun olin niin surullinen ja masentunut erosta. Rahahuolet on yksiä inhottavimpia huolia maailmassa, koska ne vaan masentaa entisestään jos on muutenkin vaikeassa tilanteessa. Silloin on vaikea pärjätä ollenkaan jos on kokoajan rahahuoli varjostamassa.

Itselläni oli tuo sama tilanne, että pelkäsin Kela:n perivän opintotukia takaisin. Jouduin myös laittamaan opintolainaa uuden asunnon takuuvuokraan, joten ei oikeen ollut millä elää. Opiskelijoiden terveydenhuollossa kun surin rahatilannettani minulle sanottiin, että se, että on käynyt heillä kertomassa että on eron jälkeen arjessa toimintakyvytön eikä saa opintoja eteenpäin, riittää Kelalle syyksi, että ei peri opintotukea takaisin. He kirjoittavat sieltä tällaisen todistuksen tarvittaessa. Siihen ei edes laiteta, että eronnut tai mitään, vaan se on ihan perustoimenpide heillä masentuneen ihmisen kohdalla.

Minua helpotti, kun ammattihenkilö sanoi minulle, että ero voi olla joskus hyvin paljon verrattavissa läheisen kuoleman aiheuttamaan tuskaan, ja voi tiputtaa todella masentuneeksi pitkäksikin aikaa. Enkä kuulemma ollut todellakaan ainoa eron takia masentunut opiskelija, joka heillä on käynyt.

Jos helpottaa, voit ajatella, että on paljon hyödyllisempää koulullesi ja yhteiskunnalle ylipäätään, että käyt siellä juttelemassa. Kelan ei tarvitse laittaa silloin mitään turhaan perintään, ja koulukin voi saada uutta pontta kun pääsee purkamaan surujaan. Sun ei tarvitse olla vahva ja selvitä yksin. Joskus kysyy vahvuutta, että uskaltaa pyytää apua ja juttelutukea silloin kun sitä tarvitsee. Multa kysyttiin silloin kun kävin siellä alkuun univaikeuksista, syömisestä ja siitä olenko ajatellut satuttavani itseäni. Jos olisin ajatellut satuttavani itseäni olisivat ilmeisesti ottaneet heti juttelemaan. Odotin kai kuukauden verran jonossa, kun niitä ajatuksia ei ollut kokoajan päässä pyörimässä.

Minun entiseni oli opiskelijakaverini. Pelkäsin ihan kuollakseni, kun ero tuli, että jäisin opiskelijaporukassa täysin yksin, koska hän oli vanhempi opiskelija. Niin ei onneksi käynyt. Opiskelijakaveri ihastuksissa kannattaa oman kokemukseni perusteella miettiä, että joutuu sitten ehkä katselemaan entistä ihastusta opintojen loppuun asti, joka voi olla todella rankkaa. Olin onnellinen kun hän valmistui juuri ja muutti pois paikkakunnalta. En olisi kestänyt istua samalla luennolla, jos olisin sellaiselle osunut. Olisi varmaan jäänyt kurssi käymättä.

Koita jaksaa, ja toivon, että harkitset opiskelijoiden terveydenhuollon keskusteluapua. Ei ne siellä ajattele, että sinä et apua tarvitse ja sinulle riittäisi varmaan yksikin käynti, jolla selität erotilanteen ja sen vaikutuksen opintoihisi niin että Kelan kanssa asiat tulee kuntoon, eikä tarvitse pelätä takaisinperintää.

Tsemppiä!

Alhos kirjoitti:

Hei Minttulinen,

Olen käynyt täällä aina välillä lukemassa tätä viestiketjua, koska itsekin edelleen vellon eron jälkeisissä tunnetiloissa ja vaikeuksissa, ja on lohduttavaa, ettei ole niiden tunteiden kanssa yksin.

Sun kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä opiskelijoiden terveydenhuoltoon ja varata aika sieltä, ja käydä purkamassa eroa sinne ammattikuuntelijalle. Tein itse niin, koska tuntui, että ero juurikin vaikutti myös kurssien suorittamiseen, koulutyöhön ja arkielämään. Minulla oli unettomuutta enkä saanut syötyä alkuun, kun olin niin surullinen ja masentunut erosta. Rahahuolet on yksiä inhottavimpia huolia maailmassa, koska ne vaan masentaa entisestään jos on muutenkin vaikeassa tilanteessa. Silloin on vaikea pärjätä ollenkaan jos on kokoajan rahahuoli varjostamassa.

Itselläni oli tuo sama tilanne, että pelkäsin Kela:n perivän opintotukia takaisin. Jouduin myös laittamaan opintolainaa uuden asunnon takuuvuokraan, joten ei oikeen ollut millä elää. Opiskelijoiden terveydenhuollossa kun surin rahatilannettani minulle sanottiin, että se, että on käynyt heillä kertomassa että on eron jälkeen arjessa toimintakyvytön eikä saa opintoja eteenpäin, riittää Kelalle syyksi, että ei peri opintotukea takaisin. He kirjoittavat sieltä tällaisen todistuksen tarvittaessa. Siihen ei edes laiteta, että eronnut tai mitään, vaan se on ihan perustoimenpide heillä masentuneen ihmisen kohdalla.

Minua helpotti, kun ammattihenkilö sanoi minulle, että ero voi olla joskus hyvin paljon verrattavissa läheisen kuoleman aiheuttamaan tuskaan, ja voi tiputtaa todella masentuneeksi pitkäksikin aikaa. Enkä kuulemma ollut todellakaan ainoa eron takia masentunut opiskelija, joka heillä on käynyt.

Jos helpottaa, voit ajatella, että on paljon hyödyllisempää koulullesi ja yhteiskunnalle ylipäätään, että käyt siellä juttelemassa. Kelan ei tarvitse laittaa silloin mitään turhaan perintään, ja koulukin voi saada uutta pontta kun pääsee purkamaan surujaan. Sun ei tarvitse olla vahva ja selvitä yksin. Joskus kysyy vahvuutta, että uskaltaa pyytää apua ja juttelutukea silloin kun sitä tarvitsee. Multa kysyttiin silloin kun kävin siellä alkuun univaikeuksista, syömisestä ja siitä olenko ajatellut satuttavani itseäni. Jos olisin ajatellut satuttavani itseäni olisivat ilmeisesti ottaneet heti juttelemaan. Odotin kai kuukauden verran jonossa, kun niitä ajatuksia ei ollut kokoajan päässä pyörimässä.

Minun entiseni oli opiskelijakaverini. Pelkäsin ihan kuollakseni, kun ero tuli, että jäisin opiskelijaporukassa täysin yksin, koska hän oli vanhempi opiskelija. Niin ei onneksi käynyt. Opiskelijakaveri ihastuksissa kannattaa oman kokemukseni perusteella miettiä, että joutuu sitten ehkä katselemaan entistä ihastusta opintojen loppuun asti, joka voi olla todella rankkaa. Olin onnellinen kun hän valmistui juuri ja muutti pois paikkakunnalta. En olisi kestänyt istua samalla luennolla, jos olisin sellaiselle osunut. Olisi varmaan jäänyt kurssi käymättä.

Koita jaksaa, ja toivon, että harkitset opiskelijoiden terveydenhuollon keskusteluapua. Ei ne siellä ajattele, että sinä et apua tarvitse ja sinulle riittäisi varmaan yksikin käynti, jolla selität erotilanteen ja sen vaikutuksen opintoihisi niin että Kelan kanssa asiat tulee kuntoon, eikä tarvitse pelätä takaisinperintää.

Tsemppiä!

Lue lisää

Kiitos viestistäsi... en osaa muuta sanoa. Kiitos kun kerroit omasta tilanteestasi. On jotenkin lohduttavaa tietää, että muitakin ihmisiä on samankaltaisessa tilanteessa. Volisin kuin vuotava vesihana kun luin kirjoituksesi ja tajusin, että en ole luuseri. Tuhannet, tuhannet kiitokset sanoistasi ja neuvoistasi, joita aion noudattaa.

Ymmärrän varoituksesi opiskelukaverista, mutta kohdallani sitä ei todellakaan ole sitä riskiä, että jotain itse asiassa alkaisi. Purin vain huoltani siitä, että olen ihastunut, melkein unelmaan vain, enkä pidä siitä ollenkaan, se ärsyttää ja painaa mieltäni.

minttulinen kirjoitti:

Kiitos viestistäsi... en osaa muuta sanoa. Kiitos kun kerroit omasta tilanteestasi. On jotenkin lohduttavaa tietää, että muitakin ihmisiä on samankaltaisessa tilanteessa. Volisin kuin vuotava vesihana kun luin kirjoituksesi ja tajusin, että en ole luuseri. Tuhannet, tuhannet kiitokset sanoistasi ja neuvoistasi, joita aion noudattaa.

Ymmärrän varoituksesi opiskelukaverista, mutta kohdallani sitä ei todellakaan ole sitä riskiä, että jotain itse asiassa alkaisi. Purin vain huoltani siitä, että olen ihastunut, melkein unelmaan vain, enkä pidä siitä ollenkaan, se ärsyttää ja painaa mieltäni.

Lue lisää

No et todellakaan ole luuseri.

Mietin tuosta opiskelijoiden terveydenhuoltoon menemisestä sitäkin, että monesti esimerkiksi parisuhdeterapiaan mennään liian myöhään, kun ajatellaan, että sitten meitä pidetään 'hulluina' tai 'luusereina' kun emme keskenämme pärjänneet. Omasta mielestäni osoittaa vaan kypsyyttä, jos uskaltautuu menemään keskustelemaan.

Jos vaikka myöhemmin seuraavassa parisuhteessa tulee hankalaa, tietää, kun on käynyt keskustelemassa jo kerran, ettei siinä ole mitään hävettävää, joten uskaltaa mennä sittenkin, jos tilanne näyttää sitä jossain myöhemmässä elämänvaiheessa vaativan, esimerkiksi parisuhteen tai läheisen kuoleman tai muun asian suhteen.

Voit myös ajatella, että olet maksanut lukukausimaksua niin siinä olet samalla maksanut terveydenhuollosta, joten olet fiksu vaan, jos menet ja pistät maksamasi rahat käyttöön ja otat irti kaiken, mitä terveydenhuoltoa tarjolla on, silloin kun sitä tarvitsee.

Minusta on tosi hyvä, että tulee ihastuksenkinomaisia tunteita eron jälkeen. Vaikka ne olisikin unelmanomaisia tai välistä ärsyttäviä. Sillon ainakin tietää, että pystyy vielä unelmoimaan ja että normaalit tunteetkin on kunnossa kun alkaa ärsyttämään. Minusta hyvä, että ei ole vaan kokoajan tunteeton olo!

Mietin tässä ketjun alkuperäistä kysymystäsi, että kuinka kauan kestää päästä erosta yli. Itse en ole kai vielä päässyt, kun edelleen joinakin viikonloppuina luen vaan täältä näitä erotarinoita. Ehkä olen sitten irti erosta, kun viikonloput menevät muuhun. Voisi ajatella, että olen varmaan puoliksi toipunut tai kaksi kolmasosaa toipunut, kun tulee tehtyä muutakin. Mutta joinakin viikonloppuina on edelleen olo, että nyt ei jaksa käydä ulkona, nähdä ihmisiä tai tehdä jotain järkevää, vaan nyt tarvitsee vertaistukea muiden eronneiden tarinoista. Tästä voisi päätellä, että ehkä silloin on yli erosta kun akuutti vertaistuen tarve näyttää loppuneen. Tiedä sitten kuinka kauan siihen menee.

Otan osaa, sure hetki aikaa itsellesi ja jatka sitten reippaasti matkaa.

Itsellä lähes samantyyppinen ero takana.Tunnettiin 10 vuotta, yhdessä 6 vuotta ja ns. kihloissa 4 v. Viimeinen vuosi suhteessa oli todella raskasta, kussakin vaiheessa vähän erilailla. Erosta tosiaankin reilut puoli vuotta ja kovasti asiaa käsitellyt matkan varrella. Nyt paljon parempi olo ja jotenkin kevyt fiilis.

Mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä vielä. Exäkin oli ihan hukassa, ennenkuin pystyi tekemään päätöksen. Varmaan kyllä oli tehnyt päätöksen jo aikoja sitten mutta piste puuttui. Exä asui kuukauden päivät jonkun toisen nurkissa eikä asiasta pahemmin avautunut. Ei myöskään myöntänyt että olisi uutta kaveria. Ehkä kylläkin pelkäsi mun mustasukkaisuutta koska olisin samalla lailla nekkuun pamauttanut jos asia olisi silloin erohetkellä mulle paljastunut. Nykyisin mietin että toivottavasti exä olisi kuitenkin malttanut olla itsekseen ja kasvaa ihmisenä sekä tutkia mitä oikeasti haluaa elämältään. Ikävää on se ettemme erotilanteessa eron syitä käsitelleet vaan niiden käsittely lykättiin eteenpäin.

aKIM2 kirjoitti:

Otan osaa, sure hetki aikaa itsellesi ja jatka sitten reippaasti matkaa.

Itsellä lähes samantyyppinen ero takana.Tunnettiin 10 vuotta, yhdessä 6 vuotta ja ns. kihloissa 4 v. Viimeinen vuosi suhteessa oli todella raskasta, kussakin vaiheessa vähän erilailla. Erosta tosiaankin reilut puoli vuotta ja kovasti asiaa käsitellyt matkan varrella. Nyt paljon parempi olo ja jotenkin kevyt fiilis.

Mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä vielä. Exäkin oli ihan hukassa, ennenkuin pystyi tekemään päätöksen. Varmaan kyllä oli tehnyt päätöksen jo aikoja sitten mutta piste puuttui. Exä asui kuukauden päivät jonkun toisen nurkissa eikä asiasta pahemmin avautunut. Ei myöskään myöntänyt että olisi uutta kaveria. Ehkä kylläkin pelkäsi mun mustasukkaisuutta koska olisin samalla lailla nekkuun pamauttanut jos asia olisi silloin erohetkellä mulle paljastunut. Nykyisin mietin että toivottavasti exä olisi kuitenkin malttanut olla itsekseen ja kasvaa ihmisenä sekä tutkia mitä oikeasti haluaa elämältään. Ikävää on se ettemme erotilanteessa eron syitä käsitelleet vaan niiden käsittely lykättiin eteenpäin.

Lue lisää

Ben1hana ja aKIM2, ei voi muuta sanoa kuin, että tuntuu, että olette molemmat pohtineet tosi järkevästi eroon johtaneita syitä eron jälkeen itseksenne. Niin kuin noita, että nuorena mentiin yhteen, toinen ei tiennyt mitä elämältään haluaa, oli hukassa ja toivon, että malttaa olla itsekseen ja kasvaa ihmisenä. Olen pohtinut oman eron jälkeen, että onko näin, että toiset on vaan voimakkaammin jo aikasessa vaiheessa sitoutuvaa tyyppiä, ja toiset ei sitten ole.

Tuntuu, että nämä on näitä ikuisuussyitä, mitä tulee myöhemmälläkin iällä erotessa vastaan. Meillä mentiin yhteen kun toinen oli 24-vuotias ja toinen 27-vuotias. Tuntuu, että tuon ikäisenäkin toinen oli vielä liian nuori eikä tiennyt mitä haluaa, vähän hukassa, ja oli ehkä tarvettakin erota sen takia, että pitää vielä kasvaa ihmisenä, jotta tietäis, mitä elämältä pitäis saada ja kuka oikeasti on.

Meillä ei onneksi ollut kihlajuttuja tai kosimisia, koska olisin ollut kyllä tosi surullinen, jos olisin sellaisesta haaveillut ja sitten ero olisi tullut tuosta vaan.

Minusta Ben1hanan kuumailmapallolento ja laskuvarjohyppyjutut kuullostaa juuri siltä, että entiselläsi olisi hyvin voinut olla sinunkin kanssasi seikkaileva ja vauhdikas elämä, jossa myös jännitystä ja uusia asioita olisi piisannut. Itse olen miettinyt tosi paljon oman eksäni ja minun suhteessa tätä, että tavallaan hän lähti ja jätti seikkaillakseen, mutta mikään suhteessa ei ollut sellaista, etteikö niitä yhteisiä seikkailuja olisi löytynyt. Minua on hämmentänyt tämä tosi paljon, enkä oikeen osaa olla siitä mitään mieltä, että miksi näin.

Meilläkin lykättiin asioiden käsittelyä aina eteenpäin, kuten aKIM2:lla. Eikä sitä koskaan sitten tullutkaan varsinaisesti. Toisaalta en tiedä olisiko hän voinut minulle sen parempaa vastausta antaa, kuin ei tuntunut, että haluan vielä sitoutua pysyvästi, olin liian nuori, halusin vielä nähdä elämää, en tuntenut itseäni, en enää ollut rakastunut. Tuntuu, että kaikki nuo olisivat hyviä syitä ja ovat, mutta siltikään yksikään niistä ei varmaan olisi tehnyt minua tyytyväiseksi ja saanut pohtimasta 'varsinaista' syytä, vaikka eksäni olisi kaikki nuo minulle sanonutkin.

Ymmärrän kauhusi uudelleennäkemistä kohtaan, tiedän tasan tarkkaan että itseänikin tekisi mieli pamauttaa exän nyxää päin näköä, vaikka toinen on täysin viaton. Silloin pitää kai vaan kääntää selkä ja hillitä itsensä, syyllisiä olemme minä ja exä, ei nyxä.

Veikkaan, että kunhan exäsi tajuaa että ruoho ei ole vihreämpää tai paremman makuista aidan toisella puolella, tulee takaisin. Siinä vaiheessa on vain sinusta kiinni, että haluatko jatkaa siitä, mihin jäitte. Ja jos ei tule, niin sille ei oikein voi mitään. Minun exäni on pelkästään onnellinen kun pääsi minusta eroon (ja se satuttaa ihan vietävästi, kun olin kuitenkin hänen kavereidensakin mielestä loistava tyttöystävä).

Ja kuumailmapallolennosta.. jos minut olisi exä edes kerran vienyt sellaiselle, eikä tuijottanut vain hintalappuun (kun tiesi että halusin ja varaa olisi kuitenkin ollut), olisin ollut taivaassa (kirjaimellisestikin), ilman kosintaakin. Olen kateellinen exällesi siitä, että hänellä oli kaltaisesi mies, joka haluaisi viedä kokemaan ja tekemään, ja tiesi että hän pitää yllätyksistä.

Tiedän miltä tuntuu, kun toinen ei tiedä mitä haluaa, ja silti haluaa niin montaa asiaa. Tiedän myös kuinka paljon vituttaa se, että luulee tuntevansa toisen ihmisen, mutta totuus.. no, se totuus. Pystyin lukemaan exäni kasvoista miltä hänestä tuntui, tiesin mistä hän pitää.. mutta silti en koskaan tiennyt että hän ei nuku öitään kunnolla tai että työasiat painoivat hänen mieltään. Hän ei koskaan puhunut niistä asioista, enkä voinut lohduttaa tai tukea.

Meillä pisteen tälle asialle laitoin minä, kyllästyttyäni siihen, että hän vaan souti ja huopasi viimeiseen päivään asti. Siitä kai pitäisi olla ylpeä, että säästin hänet jälleen kerran aikuisen tehtävältä. Nyt kun ajattelen, niin minähän kaiken aina ratkaisin, tavalla tai toisella, yleensä itseäni muuttaen. Kun hänen olisi pitänyt muuttua, hän sanoi ettei "halua enää yrittää", vaikka ei koskaan yrittänyt. Minä vaan yritin, minä muutuin.. tällaiseksi säälittäväksi, epävarmaksi, puolieläväksi hylkiöksi, joka sitten lopulta jäi kuitenkin yksin.

Nokka pystyyn, Ben1hana ja aKIM2, ei tässä muukaan auta.

Hei Anss,

Ymmärrän hyvin, että tuo ystävä-juttu tuntuu tosi pahalta ja vaan lisää eron tuskaa. Minulla oli vähän päälle 20-vuotiaana suhde, jonka kariuduttua ystävyyskuviot meni ihan uusiksi. Silloinen paras ystäväni alkoi eron jälkeen hengailemaan entiseni ja meidän entisten yhteisten kavereiden kanssa. Meillä oli ollut ennen tapana kaveriporukassa "bilettää" yhdessä ja viettää juhlapyhiä pitämällä omia juhlia. Eron jälkeen minusta tuli ainoa, jota ei enää niihin juhliin kutsuttu. Sen olisin ymmärtänyt hyvin, jos eksä ei olisi kutsunut minua juhliinsa, mutta että nekin kaverit, joita olin ajatellut kavereinani jätti kutsumatta. Pahin kerta oli, kun syntymäpäivänäni eksä piti tällaiset "bileet" ja vietin syntymäpäivän yksin.

Nyt jälkikäteen kun mietin, tämä kuvio toisaalta opetti minua paljon ystävyydestä. Muista ystävistäni, jotka oli tästä porukasta ulkopuolisia tuli minulle paljon läheisempiä ystäviä ja ne ystävyyssuhteet on tällä hetkellä kestänyt lähes 10 vuotta, ja tuntuu, että heistä tuli minulle loppu elämän ystäviä. Välillä olemme asuneet eri paikkakunnilla ja välillä samalla paikkakunnalla riippuen siitä miten elämänkuviot ovat töiden ja opiskelun ja rakkaustarinoiden osalta heitelleet.

Silloisista bilekavereista osasta tuli ensin tuttavia ja loput katosi elämästäni. Entistä parasta ystävää en syytä "takinkäännöstä", koska hän oli ihastunut yhteen bileporukan jäsenistä. Nykyään kun tapahtumista on monen monta vuotta olemme hänen kanssaan edelleen tekemisissä, vaikka olemmekin etäisempiä kun aiemmin. Uskon, että häntäkin repi rikki tilanne, että mitä tehdä, kun toisaalta haluaa olla mukana kemuissa ja elää elämää normaalisti, ja sitten toisaalta pitäis olla eronneen ystävän tukena.

Tapaus opetti minulle, että on hirveän tärkeää, että pariskuntien jäsenillä on myös 'omia' sydänystäviä, joita voidaan nähdä pariskuntana, mutta jotka ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän toisen kuin toisen ystäviä. Tällaiset ihmiset on tosi iso voimavara elämässä. Joku voisi pitää ajatusta itsekkäänä, mutta minusta se on ollut myöhemmissä suhteissa hirmuisen hyvä ajatus, koska olen sitten osannut arvostaa ja myös kannustaa sitä todella paljon, että kumppanilla on tällaisia omia läheisiä sydänystäviä parisuhteen ulkopuolella ja ihan omat jutut, menot, elämänkokemukset ja yhteisyys heidän kanssaan. On ollut helppo olla onnellinen toisen sydänystävistä, kun itsellä on ollut myös omia sydänystäviä.

Tiedän, että tämä ei varmasti auta tuohon tuskaan, mitä ystävä-asia sinulle tällä hetkellä aiheuttaa, mutta voihan olla, että myöhemmin lähestytte ystäväsi kanssa uudelleen, kuten minulla kävi, ja olet onnellinen siitä uudesta ystävyydestä, vaikka se olisikin erilaista, tai sitten voi olla, että elämääsi löytyy nyt tämän eron jälkeen niitä uusia loppuelämän sydänystäviä.

Erot on aina iso muutosprosessi ihmisessä itessäänkin, kun elämä lähtee eri suuntaan eron jälkeen ja ne asiat, joita on ajatellut itsestäänselvinä ei välttämättä olekaan sitä. Ero on tavallaan ikävän epävarmuuden ja jännittävien tuulien aikaa siitäkin, että se saattaa muuttaa monia ihmissuhteita, ei vaan sitä päättynyttä. Elämäänsä saattaa löytää uudella tavalla myötätuntoisia ihmisiä, joiden kanssa lähenee ja toiset ihmiset saattavat jäädä taakse, kun huomaa, etteivät pystyneetkään tai osanneet olla mukana elämän surullisissa vaiheissa.

Muista kiittää itseäsi kun saat jonkun pienen arjen rutiinin tehtyä nyt eron jälkeen! Se on paljon parempi kuin suomia itseään siitä, että taaskaan en jaksanut käydä kaupassa. Minusta tuntuu, että kun arjen rutiinit ovat tosi vaikeita niin sitä enemmän ansaitsee kiitosta pienestäkin asiasta, jonka saa suoritettua.

Minä mietin kanssa eron jälkeen tosi paljon näitä "palaisikohan hän takaisin", "entä jos sittenkin", mutta kuten sinä, pohdin myös tätä, että mikä estäisi häntä uudelleen yllättävästi puun takaa ilmoittamasta, että ohi on. Ei mikään. Katsoin myös erotuskissani dokumentin, jossa nuoruudenrakastetut olivat palanneet yhteen 50-vuotiaina. Sehän vasta minut saikin ajattelemaan "jospa sittenkin", kunnes onneksi tajusin, että voidakseen löytää toisensa uudelleen molempien oli ollut elettävä oma elämä ja rakastuttava välissä muihin. Mutta oli itselleni jotenkin kauhistuttava ajatus, että joillakin ei onnistunut irtipäästäminen edes kymmenissä vuosissa.

Nykyisen eron aikana jotkut yhteiset kaverimme ovat kommentoineet minulle mitä hänelle kuuluu nykyään. Olen sanonut niihin "jaha", "aijaa" tai vaihtanut puheenaihetta. Nyt en ole kuullut hänen kuulumisiaan pitkään aikaan. Tuntuu, että nämä entiset yhteiset kaverimme ovat vihdoin tajunneet, että me olemme erillisiä ihmisiä, eikä minua enää kiinnosta hänen kuulumisensa. Se on ollut kauhean hyvä asia. Heillä saa ja pitääkin olla häneen omat ihmissuhteensa, mutta niin myös minuun. Ehkä muillakin ihmisillä on kestänyt aikaa tajuta, etten ole enää "osa häntä" eikä hän ole enää "osa minua".

En tiedä onko näistä ajatuksista sinulle mitään apua, mutta haluan sanoa sinulle, että tuo ystävien reagoiminen ja ystävyyssuhteiden uusiksimeneminen, niin pystyn samaistumaan siihen, kuinka raastavaa se on, jos näyttää, että erossa läheiset ihmissuhteet muuttuvat todella paljon samaan aikaan kun menettää sen kaikista läheisimmän ihmissuhteensa. Koeta jaksaa.

Toivoisin kovasti, että saisin edes joltain ihmiseltä jonkinlaista vastakaikua kirjoitukselleni.... Yksinäisyyden tunne on kuitenkin aika musertava....

Kiitos ihan hirveesti vastauksesta! Tuntuu kuitenkin helpottavalta, että on joku joka on tuntenut saman myllerryksen. En missään nimessä toivoisi ketään hajotettavan näin kappaleiksi, mutta kohtalotoverin kuuleminen tuntuu kuitenkin kannustavalta ja ettei ole ihan yksin.

Olen monta kertaa jatellut, etten pidä eksääni mitään yhteyttä. Ongelmana kuitenkin on se, että meillä on yhteinen koira (lue lapsi), jota molemmat haluamme pitää. Vuorotöiden vuoksi vaihtelemme koiraa harva se päivä ja tämän takia näemme lähes päivittäin. Hänellä on myös avain asuntooni. Myös minulla oli avain entiseen kotiimme, kunnes eksäni yllättäen otti sen minulta pois ilman ihmeempiä selittelyjä. Näin jälkeen päin tietenkin ymmärrän miksi minulla ei enää voi olla avainta entiseen kotiini...

Irtiottoa vaikeuttaa suuresti se, että eksäni oli paras ystäväni, eikä yksikään ihminen ole koskaan ennen tuntenut minua niin hyvin. Lisäksi hän on ainut ihminen koskaan, keneen olen luottanut. Yritän edelleen selitellä itselleni, että ero oli jollain tavalla seurausta omasta huonommuudestani, enkä osaa vihata ja syyttää eksääni, kuin hetkittäin. Kiukunpuuskan päätteeksi käännän taas kaiken tapahtuneen omaksi syykseni ja näen eksäni edelleen elämäni rakkautena, joka ei koskaan tehnyt mitään väärää...

tinti83 kirjoitti:

Kiitos ihan hirveesti vastauksesta! Tuntuu kuitenkin helpottavalta, että on joku joka on tuntenut saman myllerryksen. En missään nimessä toivoisi ketään hajotettavan näin kappaleiksi, mutta kohtalotoverin kuuleminen tuntuu kuitenkin kannustavalta ja ettei ole ihan yksin.

Olen monta kertaa jatellut, etten pidä eksääni mitään yhteyttä. Ongelmana kuitenkin on se, että meillä on yhteinen koira (lue lapsi), jota molemmat haluamme pitää. Vuorotöiden vuoksi vaihtelemme koiraa harva se päivä ja tämän takia näemme lähes päivittäin. Hänellä on myös avain asuntooni. Myös minulla oli avain entiseen kotiimme, kunnes eksäni yllättäen otti sen minulta pois ilman ihmeempiä selittelyjä. Näin jälkeen päin tietenkin ymmärrän miksi minulla ei enää voi olla avainta entiseen kotiini...

Irtiottoa vaikeuttaa suuresti se, että eksäni oli paras ystäväni, eikä yksikään ihminen ole koskaan ennen tuntenut minua niin hyvin. Lisäksi hän on ainut ihminen koskaan, keneen olen luottanut. Yritän edelleen selitellä itselleni, että ero oli jollain tavalla seurausta omasta huonommuudestani, enkä osaa vihata ja syyttää eksääni, kuin hetkittäin. Kiukunpuuskan päätteeksi käännän taas kaiken tapahtuneen omaksi syykseni ja näen eksäni edelleen elämäni rakkautena, joka ei koskaan tehnyt mitään väärää...

Lue lisää

Hei Tinti83,

voin samaistua suruun menetetystä kodista, jossa uusi ihminen viettää aikaa. Olen kaksi kertaa asunut seurustelukumppanini kanssa, ja ensimmäisellä kerralla kävi juuri noin, että uusi kumppani tuli entiseen yhteiseen kotiimme ja eksäni elämään saman tien. Tuntu ihan hirvittävän pahalta, että siinä kodissa, jota minä olin ollut rakentamassa ja jossa asuimme yhdessä, oli yhtäkkiä joku muu. Olin kamalan kiukkuinen siitä, miksi eksä ei ollut voinut myös etsiä uutta kotia, ja tuntui kaksinverroin pahalta, kun osa itselle tärkeää menneisyyttä oli vielä entisen yhteisen kodin puolesta olemassa, ja sitten joku uusi ihminen siellä entisen elämäni huoneissa ja kodissa liikuskeli jo ennen kuin itse olin päässyt yli menetetyn kodin surusta.

Minua suretti ja kiukutti samaan aikaan, että siellä ovat, meidän suhteen aikasten huonekalujen keskellä ja nukkuvat yhdessä lahjaksi saamissamme lakanoissa. Toisaalta olin onnellinen, että minulla ei ollut niitä tavaroita entisestä kodista, koska silloin olisin varmaan surrut, että tässä tämä sänky, jossa nukuimme kahdestaan, olen ihan yhtä hylätty kun tämä vanha sänky, jossa nyt nukun yksin.

Luulen, että kun on eronnut, niin menetetty suhde on aluksi tosi läsnä iholla ja kaikessa arkipäiväsissäkin asioissa.

Olen itse eronnut vähän päälle vuosi sitten ja minulla oli kanssa aluksi tosi paljon sellainen olo, että olen menettänyt parhaan ystäväni ja että kukaan ei tuntenut minua niin hyvin. Samoin minusta tuntu, että menetin ihmisen, johon luotin koko maailmassa eniten. Kävin kanssa paljon läpi näitä tunteita, että missä minä olin huono, mitä minä olin tehnyt väärin, miksi olen niin huono, että menetin sen ihmisen, jonka olisin eniten halunnut pitää vierelläni ja jonka kanssa olisin halunnut jakaa elämäni. Välillä olin kiukkuinen, että kuinka hän saattoikaan satuttaa minua niin pahasti kuin erotessamme, varsinkin kun tuntui, että olin antanut hänelle itsestäni ihan kaiken. Varmaan sen takia juuri oli niin tuskaisaa. Tuntui, että miten minut voikaan hylätä ihminen, jolle olen "antanut kaiken", miten ikinä enää voin kelvata kenellekään, jos "kaikkenikaan" ei kelvannut.

Nyt jälkikäteen ajattelen, että antoi kaikkensa ei olekaan osotus omasta huonommuudesta, vaan siitä että uskaltaa todella rakastua ja rakastaa, että on tosi hyvä asia, että pystyy kokemaan ja tuntemaan niin, ja pystyy luottamaan toiseen niin, että ei edes osaa ajatella eron olevan mahdollinen.

Tuo teidän koira-tilanne on tosi surullinen. Lemmikki on varmasti rakas molemmille ja ihan raastavaa, että joutuu kohtamaan eksää kokoajan, että lemmikkiä saavat molemmat pitää. :( En yhtään tiedä mitä tekisin samanlaisessa tilanteessa.

Alhos kirjoitti:

Hei Tinti83,

voin samaistua suruun menetetystä kodista, jossa uusi ihminen viettää aikaa. Olen kaksi kertaa asunut seurustelukumppanini kanssa, ja ensimmäisellä kerralla kävi juuri noin, että uusi kumppani tuli entiseen yhteiseen kotiimme ja eksäni elämään saman tien. Tuntu ihan hirvittävän pahalta, että siinä kodissa, jota minä olin ollut rakentamassa ja jossa asuimme yhdessä, oli yhtäkkiä joku muu. Olin kamalan kiukkuinen siitä, miksi eksä ei ollut voinut myös etsiä uutta kotia, ja tuntui kaksinverroin pahalta, kun osa itselle tärkeää menneisyyttä oli vielä entisen yhteisen kodin puolesta olemassa, ja sitten joku uusi ihminen siellä entisen elämäni huoneissa ja kodissa liikuskeli jo ennen kuin itse olin päässyt yli menetetyn kodin surusta.

Minua suretti ja kiukutti samaan aikaan, että siellä ovat, meidän suhteen aikasten huonekalujen keskellä ja nukkuvat yhdessä lahjaksi saamissamme lakanoissa. Toisaalta olin onnellinen, että minulla ei ollut niitä tavaroita entisestä kodista, koska silloin olisin varmaan surrut, että tässä tämä sänky, jossa nukuimme kahdestaan, olen ihan yhtä hylätty kun tämä vanha sänky, jossa nyt nukun yksin.

Luulen, että kun on eronnut, niin menetetty suhde on aluksi tosi läsnä iholla ja kaikessa arkipäiväsissäkin asioissa.

Olen itse eronnut vähän päälle vuosi sitten ja minulla oli kanssa aluksi tosi paljon sellainen olo, että olen menettänyt parhaan ystäväni ja että kukaan ei tuntenut minua niin hyvin. Samoin minusta tuntu, että menetin ihmisen, johon luotin koko maailmassa eniten. Kävin kanssa paljon läpi näitä tunteita, että missä minä olin huono, mitä minä olin tehnyt väärin, miksi olen niin huono, että menetin sen ihmisen, jonka olisin eniten halunnut pitää vierelläni ja jonka kanssa olisin halunnut jakaa elämäni. Välillä olin kiukkuinen, että kuinka hän saattoikaan satuttaa minua niin pahasti kuin erotessamme, varsinkin kun tuntui, että olin antanut hänelle itsestäni ihan kaiken. Varmaan sen takia juuri oli niin tuskaisaa. Tuntui, että miten minut voikaan hylätä ihminen, jolle olen "antanut kaiken", miten ikinä enää voin kelvata kenellekään, jos "kaikkenikaan" ei kelvannut.

Nyt jälkikäteen ajattelen, että antoi kaikkensa ei olekaan osotus omasta huonommuudesta, vaan siitä että uskaltaa todella rakastua ja rakastaa, että on tosi hyvä asia, että pystyy kokemaan ja tuntemaan niin, ja pystyy luottamaan toiseen niin, että ei edes osaa ajatella eron olevan mahdollinen.

Tuo teidän koira-tilanne on tosi surullinen. Lemmikki on varmasti rakas molemmille ja ihan raastavaa, että joutuu kohtamaan eksää kokoajan, että lemmikkiä saavat molemmat pitää. :( En yhtään tiedä mitä tekisin samanlaisessa tilanteessa.

Lue lisää

Huutelen Alhos ja Tinti83 tähän väliin, että minuakin suorastaan raivostuttaa, että se koti, jota minä remontoin kädet verillä (ihan oikeasti) ja kroppa paskana kuukauden päivät aamusta iltaan, sinne muuttaa nyt joku toinen nainen. Kotimme näytti todella hyvältä ja se suunniteltiin kahdestaan. Miehenhän se oli, hän sen osti, mutta se ostettiin meille ja meidän tulevalle perheelle ja minun oli tarkoitus heti opiskelujen päätyttyä liittyä siihen asuntolainaan.

Toivottavasti exä myy sen kämpän. Kestäisin sen, että siinä asuu joku uusi perhe, mutta että siellä asuisi nainen, joka synnyttäisi ne lapset, joita minä en varmaan koskaan saa.

Triplasti petetyksi tunnen itseni. Tunnen oikeasti, että olen menettänyt kotini, sen missä meidän piti yhdessä kasvattaa pieni perhe ja sitten vanheta... yhdessä.

Anss, en ihmettele, että näet punaista. Tosi kurjalta kuullostaa tuo, että joutuu miettimään jotain tuollaisia "käsi kädessä"-juttuja, koska se kuullostaa - näin ulkopuolisesta ainakin - että tulee mieleen, että jos eron jälkeinen kaveruus on "käsi kädessä" tasolla, niin silloin on vaarana, että kaverilla ja eksälläsi saattaisi olla jotain kehkeytymässä teidän suhteen jälkeen. Toivottavasti ei ole sellaisesta kysymys, koska se kyllä rikkoo kenet tahansa ihan palasiksi.

Luulen, että minun oli helpompi hyväksyä kaverini "hylkäys" eron jälkeen, kun tiesin, että se ei johdu siitä, että hän olisi millään tasolla kiinnostunut eksästäni. Mutta todella koville olisi ottanut, jos olisi ollut aihetta epäillä sellaista tai jos olisin joutunut epäilemään ja miettimään, että mitähän heidän välillään tapahtuu.

Minusta on hienoa, että pystyt sinnittelemään, vaikka onkin vuoristorataa, ja voin vaan kuvitella miten kurjalta tuntuu ajatus siitä, että näkisi eksänsä ja välttelevän kaverin jossain kahdestaan liikkeellä. Jo pelkästään pelko, että näkee eksää eron jälkeen, jos on erityisen masentunut päivä itsellä, niin on tosi kurja ajatus. Hyvä myös, että vaikka onkin tosi vihainen olo, niin ajatukset väkivallasta pysyy vaan ajatuksina. Kuullostaa, että sulla on hyvällä tavalla luja mieli ja hyvät periaatteet, molemmat auttaa vaikeissa elämäntilanteissa ja kovassa tunnemyllytyksessä!

Olen tässä lukenut näitä viestejäsi Minttulinen! Mitenkäs siellä voidaan tällä hetkellä? Olen tässä miettinyt, että voiko parin kuukauden jälkeen erosta edes oikeasti ihastua keneenkään? Siis että onko se oikeaa tunnetta silloin, vai vaan jotain tarvetta tuntea ihastumista johonkin, että pääsisi yli? Ja miten mukava ajatus onkaan se, kun huomaa, että joku on kiinnostunut sinusta?

Siksi mietin, että onko ennenaikaista pohtia siitä potentiaalisesta ihastuksesta, että haluaisit hänestä jotain pysyvämpää? Jos tunteet ovat kuitenkin vielä tässä vaiheessa hujan hajan?

Nämä kysymykset nimittäin osoitan myös itselleni, jolla samanlainen tilanne. Minut on siis myös jätetty aika vasta ja ihmettelen tässä omaa oloani, miksi se on näin kevyt. Tajusin, että se johtuu eräästä miehestä, johon olen tutustunut nyt vähän enemmän. Ja se saa minut hymyilemään. Mutta sitä pohdin samalla, että onko tässä mitään järkeä?

BlueDrama kirjoitti:

Olen tässä lukenut näitä viestejäsi Minttulinen! Mitenkäs siellä voidaan tällä hetkellä? Olen tässä miettinyt, että voiko parin kuukauden jälkeen erosta edes oikeasti ihastua keneenkään? Siis että onko se oikeaa tunnetta silloin, vai vaan jotain tarvetta tuntea ihastumista johonkin, että pääsisi yli? Ja miten mukava ajatus onkaan se, kun huomaa, että joku on kiinnostunut sinusta?

Siksi mietin, että onko ennenaikaista pohtia siitä potentiaalisesta ihastuksesta, että haluaisit hänestä jotain pysyvämpää? Jos tunteet ovat kuitenkin vielä tässä vaiheessa hujan hajan?

Nämä kysymykset nimittäin osoitan myös itselleni, jolla samanlainen tilanne. Minut on siis myös jätetty aika vasta ja ihmettelen tässä omaa oloani, miksi se on näin kevyt. Tajusin, että se johtuu eräästä miehestä, johon olen tutustunut nyt vähän enemmän. Ja se saa minut hymyilemään. Mutta sitä pohdin samalla, että onko tässä mitään järkeä?

Lue lisää

Tevehdys Blue Drama.

Ihan sattumalta osuin flunssalomallani tälle sivustolle, ja en malta olla kommentoimatta minulle jo tutuista hieman taakse jääneistä kokemuksista.

Vaimoni lähti 20v suhteesta muutama vuosi sitten. En olisi uskonut sitä, kuvittelin olleeni aina vahvoilla. Vaikka se johtui tietysti ymmärtämättömyydestäni. Mutta myös molemminpuolinen kommunikaatio alkoi olla varsin heikkoa.

Siis aika kova yllätys ja isku itsetunnolle, ja kesti aikaa ennen kuin pääsin henkisesti jaloilleni.

Siis nyt tiedän olevani jaloillani, ja entistä vahvempana, mutta muutama kk hänen poismuutostaan en olisi kyennyt mihinkään suhteeseen, siis ainakaan antamaan omasta puolestani mitään kenellekään.

Olin joko umpihiljaa tai kuuntelemaan suostuvia henkilöitä käytin omaan terapointiini. Heilahtelin romahtamisien ja voimaannuttavien oivalluskokemusten välillä.
Ei siinä mikään parisuhde olisi päässyt kehittymään.

Laastarisuhde olis voinut jälkikäteen ajatellen toimia vaikka molemmille osapuolille samankaltaisessa tilanteessa terapointimerkityksessä, tai sitten ihan seksisuhteena, mutta mitään rakastumista ei ainakaan siihen tunnemyllytykseen olisi voinut syntyä. Eikä minulle siihen tilanteesen esim seksi itse asiassa maistunutkaan. Hyvä että naisiin edes vilkaisin joskus.

Muutama kk eron jälkeen syntyvään suhteeseen pohjaksi olisi mielestäni välttämätöntä kertoa molemminpuoliset taustat, ettei syntyisi turhia odotuksia.

Itse kävimme exän kanssa huolellisesti läpi eron ja siihen liittyneet tekijät ensi kuukausien aikana , ja voin suositella, että jos sellainen on mahdollista ulkopuolisella avustuksella, niin se kannattaa.

Olen sen jälkeen ollut useamman naisen kanssa, ja kyllä se ensimmäinen suhde - noin puoli vuotta eron jälkeen - meni mönkään ihan osapuolten keskeneräisyyden vuoksi. Vaikka yritettiin selvittää taustatkin. Se toinen osapuoli oli minuakin keskeneräisempi mielestäni.

Ei kannata odottaa liikoja, mutta elämä jatkuu, jostainhan on aloitettava, ja molemminpuolinen aito avoimuus auttaa paljon.

Jokaisellahan on sama oikeus etsiä omaa onneaan.

Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Ja vahvemmalta.

BlueDrama kirjoitti:

Olen tässä lukenut näitä viestejäsi Minttulinen! Mitenkäs siellä voidaan tällä hetkellä? Olen tässä miettinyt, että voiko parin kuukauden jälkeen erosta edes oikeasti ihastua keneenkään? Siis että onko se oikeaa tunnetta silloin, vai vaan jotain tarvetta tuntea ihastumista johonkin, että pääsisi yli? Ja miten mukava ajatus onkaan se, kun huomaa, että joku on kiinnostunut sinusta?

Siksi mietin, että onko ennenaikaista pohtia siitä potentiaalisesta ihastuksesta, että haluaisit hänestä jotain pysyvämpää? Jos tunteet ovat kuitenkin vielä tässä vaiheessa hujan hajan?

Nämä kysymykset nimittäin osoitan myös itselleni, jolla samanlainen tilanne. Minut on siis myös jätetty aika vasta ja ihmettelen tässä omaa oloani, miksi se on näin kevyt. Tajusin, että se johtuu eräästä miehestä, johon olen tutustunut nyt vähän enemmän. Ja se saa minut hymyilemään. Mutta sitä pohdin samalla, että onko tässä mitään järkeä?

Lue lisää

Kiitos kun olet lukenut viestejäni, ja kyllä, pari kuukautta erosta voi ilmeisesti ihastua uuteen ihmiseen.. mutta minun tapauksessani eroa kuitenkin tuli tehtyä aika pitkään ennen varsinaista lähtöä. Ja se ymmärrys siitä kuinka onneton olin ollut jo vuosia, se auttoi. Myös opintopsykologilla muutaman kerran käynnit auttoivat; osaan nyt asettua itseni ulkopuolelle ja nähdä, että tein parhaani pitääkseni sen suhteen kasassa...

Kyllä tämä taitaa ihan oikeaa tunnetta olla, koska edetään hitaasti yhteisestä sopimuksesta. En ole vielä miettinyt mitään pysyviä juttuja, nyt on pääasia että teen mukavia asioita ihan vain itseni tähden.

En osaa antaa muuta neuvoa kuin että jos se mies saa sinut hymyilemään, niin hakeudu hänen seuraansa. Minä hakeudun ihastukseni seuraan juuri siksi, että hän saa minut hymyilemään, nauramaan ja hänen kosketuksensa saa oksitosiinitasot korkealle.. Tee niin kuin olosi sanoo, mutta ole varovainen itsesi vuoksi.

Juuri eronneet ovat parasta laastaria. Helppoja, eikä tarvitse sen enempää välittää jälkikäteen. Eronneet erottaa jo kaukaa. Helppoa, kuin nakin keittäminen.