Kaipaako anoreksiaa ikuisesti? Mikä avuksi?

Olen aivan samoilla aalloilla kanssasi. itse siirryin anoreksiasta bulimiaan, joka vaihtui vielä bediin, joten olen vuosien saatossa nostanut painoani anoreksian ajoista 36kg aina 63kg asti. Kaipaan siis todellakin sitä sairaalloista laihuutti syvällä sisimmässäni, vaikka tiedän etten tule siihen enää ikinä palaamaan, ettei se ole sen arvoista. En halua kuolla sillä tavalla.
Jollain ihmeen tavalla voin kuitenkin myöntää kaipaavani juuri sitä kevyttä, hentoa tunnetta, aivan kuin olisin voinut lähteä lentoon. Jollain sairaalla tavalla tunsin välillä olevan "muiden yläpuolella", muut saivat kaikki ne kalorit joista minä pystyin kieltäytymään. Ja vaikka kaikki meinikin päin persettä silloin, elin kuin kuplassa, omassa sairaassa maailmassani jossa oli vain minä ja rakas syömishäiriöni.

En usko että mikään paastokuuri auttaa, itselläni on auttanut kun olen vain saanut muuta ajateltavaa, ja saanut tuntea itseni kerrankin onnelliseksi. Hetkittäin on tullut ajatuksia, jolloin olen halveksinut sairautta ja ajatellut voittaneeni kaiken sen. Tästä edes pyrinkin saamaan elämääni sen verran sisältöä ettei noille ajatuksille tule olemaan enää yhtään tilaa.

olen myös ollut kolme vuotta irti, elän onnellisena, hieman ylipainoidena. kaipaan, sitä, mite sulkeuduin yksin omaan huoneeseeni tautini kanssa. ja laihuus. hoikka vatsa. en voi vain enää tehdä sitä perheelleni. toivoisin laihtuvani, mutta en liikaa, kuka minulle kertoisi, missä menee liian raja? en itse usko enkä näe samaa kuin muut vaikka syöln nykyään terveesti.

Kiva kun uskaltauduitte mukaan. Tosin minun täytynee tuottaa teille pettymys. Lähes heti tuon aloituksen kirjoittamiseni jälkeen tajusin jo kiikkuvani taas rajalla. Tuo "anoreksiaan en nimittäin enää palaa" on siis suoranaista valehtelua. En haluaisi palata, mutta tällä hetkellä tuntuu etten välttämättä voi itselleni mitään. Jatkan kuitenkin kamppailua.

Kerron nyt kuitenkin ne omat ajatuskaavani, jotka yleensä ovat enemmän tai vähemmän auttaneet hillitsemään anoreksian kaipuuta:

Sairaalloinen laihuuden tavoittelu on erittäin pinnallista. Miksi maailmaa kiinnostaisi juuri minun napani ja painoni? Se on ihmisille melko yhdentekevää. Pinnallisuus on myös haitallista, se estää ihmistä saavuttamasta jotain oikeasti merkitsevää.

Mitä väliä sillä oikeasti on, paljonko vaa'an lukema näyttää ja onko se parisataa grammaa enemmän vai vähemmän kuin eilen? Kukaan ei näe sitä eikä huomaa sitä ulkonäöstäsi. Samalla idealla, mitä merkitystä sillä muka on, mikä kokonumero lukee vaatteissa olevissa lapuissa? Sama vaate se silti on isompana ja pienempänä. Sitä kokonumeroakaan ei kukaan näe.

Lisäksi yrittää etsiä niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin nautintoja jostain muualta. Aloituksessa esittelemäni paastokuuri oli ehkä hieman huono idea, mutta esim. kovalla kuntoilulla voi saavuttaa ihanan kevyen tunteen. Syömisestäkin voi tehdä kivaa yrittämällä syödä mahdollisimman paljon omia makuhermoja miellyttäviä asioita.

Loppujen lopuksi syömishäiriö on mielestäni aina pakoa todellisuudesta. Juurikin sitä omaan maailmaan uppoutumista. Sitä voinee yrittää saavuttaa muillakin tavoilla, esim. jonkin harrastuksen parissa tai miksei vaikka kirjoja lukemalla.

mustarr, kirjoitit saaneesi kokea itsesi kerrankin onnelliseksi parantumisen myötä. Toivon että saat pidettyä siitä kiinni. Jos kerran nyt koet olosi onnelliseksi, miksi palata terveydellisesti paljon haitallisempaan tilaan?


vbnm,., minusta sinun ehdottomasti kannattaisi mennä ravitsemusterapeutille, mikäli haluat vielä pudottaa painoasi. Häneltä saat kunnolliset tiedot ja mikä vieläkin tärkeämpää, saat hänestä auktoriteetin, joka on anoreksiaa vastaan.

feeltheheat, olet aivan oikeassa. Monesti pahimpina aikoinani itsekin ajattelin, että kuka oikeasti välittää siitä kuinka paljon painan, kuka muu kuin minä itse. Tiedän, että läheiseni pitävät minusta ihmisenä, eivät ulkomuotoni vuoksi. Ja sellaisia ihmisiä en tarvitse keitä vain ulkonäköni kiinnostavat. Sitä paitsi, laihuus on loppujen lopuksi hyvin helposti katoavaista. Ja syömishäiriöisenä, osaisitko todella nauttia itsestäsi ja elämästäsi, kun olet päässyt siihen tavoitepainoon johon alunperin olit tähdännyt ? Yleensä sairauden takana on juuri jotain muuta, ja kovin pian joutuukin huomaamaan ettei se laihuus tuo toivottua iloa ja tyytyväisyyttä. Pakoa todellisuudesta, niinkuin sanoitkin.
Itse sain luojan kiitos apua ulkopuolisiltakin, pääsin käymään säännöllisin väliajoin psykiatrilla, jossa pääsin purkamaan oloani ja hieman miettimään sairauden taustoja. Siinä ehkä olikin avain koko parantumiseeni, tajuaminen mistä kaikki johtuu ja ettei kyse olekaan vain omasta tyytymättömyydestä ulkonäkööni.

Harrastus tai vaikkapa se kirjojen luku, voivat varmasti auttaa, vievät hetkeksi omaan maailmaan pois kaikesta muusta. Mutta haluan korostaa muiden ihmisten läsnäoloa ja tukea. Harmillisesti monesti käykin, että sairauden myötä katkeavat monet ihmissuhteetkin, mutta loppujen lopuksi saa huomata että he ketkä oikeasti välittävät jäävät vierelle. Itse en olisi selvinnyt ilman tukea ja "turvaa". Tällä hetkellä näenkin juuri siinä lähimmässä ihmisessä syyn, miksi kaikkeen siihen paskaan ei ole tarvetta palata.

feeltheheat, ymmärrän ajatuksesi täysin ja tiedän tunteen, välillä vain tuntuu että ahdistus nykyisestä omasta itsestä on niin ylitsepääsemätöntä, että vain paluu entiseen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Voit kuitenkin valita toisin, kyse on sinusta ja omasta elämästäsi miten sen haluat elää.