vika päässä vai ympäristössä?

Olen keski-ikäinen, jo elämänkokemusta omaava naimisissa oleva nainen. Tämä ikä, ja "vanheneminenkin", ovat muutosten aikaa. Olemme asuneet nyt muutaman vuoden uudella paikkakunnalla, minne mieheni halusi muuttaa. Sopii jotakuinkin hänen työkuvioihinsa. Minä olen häntä enemmän asunut erilaisissa paikoissa, eli nuorempana menin työprojektien perässä, opiskelu yms ja olen ihan puhtaasti halunnut kokemuksia, tutustua eri alueihin. Tosin työ oli syy, miksi kuitenkin muutin. Pari kertaa mies... Eli on minussa tiettyä sopeutumattomuutta vanhaan kuvioon jäykistymistä vastaan.

Mies on päinvastainen, joustamaton muutosvastarintainen. Tämä alue on asuinympäristönä ideaali, MUTTA palvelut ja harrastusmahdollisuudet (paitsi maastoharrastukset ja ulkoilu) ovat kaukana. Ei viitsi lähteä ajamaan kauemmaksi kuin noin 20 min.

Sosisslinen kanssakäyminen ihmisten ilmoilla on muuttunut eristyneisyydeksi ja yksin oloksi. Olen tekemässä lopputyötäni kotona.

Haluaisin muuttaa lapsuuteni maisemiin, vanhan kaupungin liepeille. Siellä on uimahallit, ei niin massiiviset kauppakeskukset ja hyvät yhteydet joka suuntaan. Miehen työmatka olisi suht sama, 15 min sisällä. Sijainti olisi vain keskeisempi ja ajomatkat ihmisten pariin lyhyemmät. Mies ei halua muuttaa. Vaikka tämä eristäytynyt elämä alkaa tehdä minulle vahinkoa. Hänellä on työnsä ja hän pn aina elänyt "syrjässä".

Onko vastaavia kokemuksia? Miten syrjemmällä eläminen vaikuttaa hyvinvointiin kielteisesti? Olen yrittänyt sopeutua, mutta minua ahdistaa se, että on iso projekti lähteä vaikka vaatekauppaan tai uimahalliin. Toisaalta lähiympäristössä on rauhaa ja tilaa. Mutta eristäytynyttä.