Olen kyllästynyt lasteni isään eli pitkäaikaiseen avopuolisooni

joo näytät olevan oikeasti kyllästynyt tyyppiin. minä taas olen dokailevan ämmän kanssa, enkä pääse siitä eroon vaikka olen yrittänyt. taas otti sairaslomaa, että saa vetää viinaa. jos pystyt jotain tekemään niin tee.

Näin on, jotain voi aina toki tehdä.

Olen pyrkinytkin sitten keskittymään elämässäni asioihin mitkä tuottavat iloa, kuten lapset ja tämän hetkinen opiskeluni. Olen myös pyrkinyt jeesaamaan miestä siten että hän saa omia viikonloppuja hengähtää ja häippään lasten kanssa mummolaan yökylään.

Mutta on se vain niin käsittämätöntä kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. En ymmärää miksi häntä ei innosta mikään. Hän tekee kyllä oman osuutensa kotitöistä, mutta se yleinen asenne elämään?! Sitä voi nähdä lasin joko puoliksi tyhjillään tai puoliksi täynnä ja hän edustaa vankasti ensimmäistä vaihtoehtoa. Ehkä tietynlainen kyynisyys joskus suhteemme alkuaikoina toi häneen semmoista pahan pojan särmää, mikä sittemmin kyllä vai istuttaa lapsiinkin ikävää asennetta elämään ja asioihin.

Onko kukaan keksinyt mitään muita keinoja suhteen viemiseksi eteenpäin kuin eron? Yritän tässä nyt mennä vielä muutaman vuoden eteenpäin ja katsella josko jotain ihmemuutosta tapahtuisi.

Onneksi voin lasten nukkumaan menon jälkeen vetäytyä tietokoneen äärelle ja keskittyä koulutöihin, muuten olisi aika ankeeta ja elämä näköalatonta.

Jotenkin kuulostaa niin perin suomalaiselta että!
Kukaan ei ole tyytyväinen mihinkään ja valitusta riittää.

Minkäköhän tähden niitä lapsia oikein hankitaan sen vuoksiko että saman ikäisillä kavereilla on niitä myös vai jostain ihan muusta syystä????

Pidä hauskaa!

:D

Hei hyvä heitto sulla muuten, mutta lapset ovat elämän ilo. Ehkä joskus huomaat sen itsekin. Tässä jutussa on kyse pitkästä parisuhteesta ja tylsistymisestä toiseen aikuiseen ihmiseen.

En vain ikinä kuvitellut löytäväni itseäni tämänkaltaisesta tilanteesta. Elämä voi yllättää monella tapaa kun vuosia kuluu. Ehkäpä tulevaisuudessa parisuhteemmekin kokee jonkin uuden kukoistuskauden, vaikka vaikea siihen on nyt uskoa.

Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta ja miten olette toimineet? Onko joitain myönteisiä keinoja?

En muista lähdettä, mutta joskus joku viisas (?) sanoi että ihmisellä on kolme elämän rakkautta
1. Ensirakkaus
2. Rakkaussuhde, jossa perustetaan perhe, lapset jne.
3. Aikuisuuden rakkaus, kahden aikuisen välinen rakkaussuhde.

Jollakin nämä napsahtaa samaan ihmiseen (tai tyytyy siihen), toinen taas kokee nämä rakkaussuhteet eri henkilöiden kanssa.

Henkilökohtaisesti suhtaudun aika skeptisesti siihen että suhde nousisi hiilloksesta uuteen roihuun pidemmälle aikavälille.

Kerrankos sitä ihminen ajautuu kriisiin pitkässä liitossa. Ei tuo ole mitään uutta eikä erikoista, kliseenkin siitä teet sinä, joka jo kirjoitatkin tyyliin yksi piste miehelle ja kaksi miinusta perään. Hyvä, mutta -tyylillä ei mikään rakkaussuhde kauan kestä.

Eikä se aina vaihtamallakaan parane, koska menneet vie itsessä mukanaan siihen uuteenkin liittoon. Moni on herännyt vasta kun huomaa toistavansa samaa kaavaa uudenkin ihmisen seurassa ja tajuaa, ettei siitä voikaan syyttää vain sitä toista ihmistä.

Millaiseksi siis mahdat olla itsekin muuttunut vuosien aikana, sitä pitäisi kysyä sinun siipaltasi. Saisit kuulla hänen listansa sinun plussista ja miinuksista.
Ehkä se tekisi hyvää.

Jotakin teidän suhteessa toisiinne pitäisi muuttaa, siksi sinä olet kriisissä. Kriisi edeltää muutosta. Kriisi laukaisee muutoksen. Eikä ainut vaihtari ole ero.
Te olette kadottaneet toisenne siinä perhettä pyörittäessänne ja samalla omiin juttuihin syventyessänne, jotta pääsette edes hetkeksi eroon niistä perheen pyörittämisen rutiineista. Unohtaminen ja kadottaminen eivät ole lopullisia jos te niin päätätte.
Sinun, joka olet ajautunut kriisiin, tehtäväsi olisi nyt inspiroida puolisosikin mukaan elämänmuutokseen ja rutiinien rikkomiseen. Siten te muututte yhdessä, ettekä erikseen, ja se on elämistä PARIsuhteessa hyvinä JA huonoina aikoina.

Lapsia ei voi pitää syynä mihinkään, se on se alkeellisin tapa välttää vastuuta. Yksikään lapsi ei halua vanhempiensa kitkuttavan liitossaan vain heitä kilpenä käyttäen.
Ja yksikään lapsi ei ansaitse kokea vanhempiensa eroa toisistaan.

Muuta ajatuksesi, muutat käytöksesi, ja samalla vaikutuspiirissäsi elävät ihmiset muuttuvat hekin. Kokeile vaikka, jos et minua usko.

Itse taistelin 2 vuotta eroamista vastaan ja mieheni ei olisi edelleenkään halunnut rahan takia erota mutta päätin että nyt saa riittää ja laitoin ero anomuksen vetämään yksin kun mies ei sitä suostunut allekirjoittamaan. No nyt oon asunut kolmen lapseni kanssa 3 vuotta omillani enkä ole päivääkään eroani katunut ja lapseni sanoivat pian eron jälkeen että on hienoa kun on kaksi kotia eikä yhtä missä kokoajan joko huudetaan tai mökötetään :) suosittelen jos mitta on täynnä, meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä elettävänä miksi tuhlata se huonossa parisuhteessa.