Isä ja poika Vanhanen

Tatu Vanhanen ei suinkaan ole ainoa suomalainen akateeminen oppinut, jota rotuerotteluopit kaikkineen kiehtovat. On toki muitakin, vaikka kaikki eivät yhtä hyvin tyrkyttäydy lausuntoineen uusnatsien auktoriteeteiksi.

Kanava -lehti, jota mielestäni sopii nimittää suomalaisen akateemisen pysähtyneistön ei edun- vaan statuksenvalvojaksi, omasi taannoin erinäisiä kulttuuri- ja journalistipalkintoja pokanneen päätoimittajan Seikko Eskolan, joka varsin peittelemättömästi ilmaisi ihannointinsa aikanaan pienoisia vesilasimyrskyjä psykologien piirissä nostattanutta saksalaissyntyistä mutta Lontoossa elämäntyönsä tehnyttä Hans Jürgen Eysenckiä kohtaan.

Eysenck vaikutti yliopistomaailmassa lähinnä soveltavan psykologian osa-alueilla. Periaatteen mies hänestä tuli väkisinkin, kun hän päätyi väittämään, että mustarotuiset ovat älykkyystestien perusteella tyhmempiä kuin valkoiset. Eysenck oli varsin ristiriitainen hahmo, eikä saanut ketään kannalleen. Tiedeyhteisön vastareaktio päin vastoin eristi hänet. Tässä kaltoinkohtelemisessa Eskola näki nerouden niin useasti kohtamaa väärinymmärrystä ja piti Eysenckiä "tieteellisen asenteen pioneerina". Eskolan mielestä Eysenckin vastustajat olivat pelkureita, jotka "humaaneihin" tunteisiin vetoamalla pyrkivät kieltämään tosiasiat.

Kanava-lehden vallihaudat on kaivettu arvovalta-asemien puolustamiseksi, sillä lehti toimii nimenomaan akateemisen taantumuksen äänitorvena. Sen kirjoittajakunnalle on olennaista samastua elitistiseen keskusteluyhteisöön, jonka jollakin tavalla täytyy aina pyrkiä irrottautumaan kouluttamattomasta ja tiedettä ymmärtämättömästä massasta. Kanavasta on kovin pieni askel Akavaan.

Aihe on nyt siis jälleen meillä kotosuomessa aktuelli. USA:ssa - jossa kaikenlainen raflaava populaaripsykologinen keskustelu on aina ihan eri mitassa pinnalla kuin meillä - ilmestyi kymmenkunta vuotta sitten herrojen Herrnstein ja Murrey kirjoittama kirja, "The Bell Curve", populaatioiden perinnöllisistä ja synnynnäisistä älykkyyseroista. Kohu siitä kiiri tänne asti. Professori, yhteiskuntatieteilijä Tatu Vanhanen laati jo 1995 ko. kirjasta Hesariin artikkelin ja kävi myös aamu-TV:ssa puolustelemassa "rotuerotteluteesejään".

Aamu TV:n haastattelussa Vanhasen väitteiden tueksi tiivistyi lopulta samanlainen "tieteellisen pioneerityön" kuvitelma, johon Eskolakin perusti Eysenck-ihannointinsa. Pitää muistaa, että Eysenckin kohdalla elettiin vielä aikaa, jolloin testit todella olivat uusia ja koko ajan kehittyviä, eikä niiden perusteella vedettyjen äärimmäisten radikaalien johtopäätösten olisi mitenkään luullut edustavan "tieteellistä" asennoitumista. Älykkyyden mittaamisesta tuli psykologisen keskustelun kuuma peruna aivan tietyistä syistä, jotka liittyivät nuoren tieteen tarpeisiin valloittaa asemia. Se tapahtui saman kaavan mukaisesti kuin välskäreiden historiallinen arvonnousu: kun päästään määräämään ihmisten elämästä ja kuolemasta, silloin ollaan Jumalan paikalla.

Mitä Herrnsteinin ja Murreyn kirjaan tulee, kävi ilmi, että sen lähdeaineisto perustuu lainausten lainauksiin, ja aika monessa kohdassa on osoitettavissa tapahtuneen paitsi rajua tarkoituksenmukaisuusvalintaa myös suoranaista vääristelyä. Silti Vanhanen kirjasta kertoessaan yritti vedota argumentoinnissaan nimenomaan "tieteellisyyteen" - ja samaan hengenvetoon "ymmärsi" ilmeisen hyvin niitä varsin tylyjä sosiaalipoliittisia suosituksia, joita tekijät kirjallaan pyrkivät pohjustamaan.

Missä tiedemies loppuu ja poliitikko alkaa? Tämä on aivan olennainen kysymys. Koko asia, siis älykkyystesteillä perusteltu ihmisten eriarvoittaminen, on lähtökohtaisesti politiikkaa. Siksi Amerikassa nimenomaan kovaluontoiset uuskonservatiivit ovat niitä, joiden mielilukemistoa Murrey ja Herrnstein ovat. Näiden oppien mukana tulevat kylmät asenteet köyhiä kohtaan ja vaatimukset sosiaalitukien alasajosta tai lopettamisesta. Näillä opeilla sietämätönkin eriarvoisuus voidaan oikeuttaa, ja tarpeen vaatiessa valvoa alaluokkaa kovin ottein.

Uusliberalistinen talouspolitiikka on luonnostaan rotuerotteluopeille sopiva kasvualusta. Tätä ei pidä unohtaa. Siksi voidaan myös esittää vaatimus siitä, että Suomen pääministerin tulisi sanoutua irti isänsä näkemyksistä. Näihin näkemyksiin nimittäin sisäänrakentuu yläluokan ja eliitin itseoikeutettu eriarvoisuus. Käytännössä natsismin henkeä ja liberalismia ei voi mitenkään erottaa toisistaan.