Pojallani, joka on nyt noin 1v10kk, todettiin noin kuukausi sitten tyypin 1. diabetes. Kertokaa hyvät ihmiset, kuinka näin pienen kanssa pärjää, kun on jo tässä vaiheessa elinikäinen sairaus.
kunpa se olisi tullut minulle...kohtalotovereita?
kunpa se olisi tullut minulle...kohtalotovereita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
diabetes liiton sivuja, mun mielestä siellä toimii aika hyvä keskustelupalsta. Itse en ole kokenut mutta läheisen ystävän alle kouluikäisellä todettiin kolme vuotta sitten.
Tuskin lapsesi tulee aikuisena kokemaan diabetestaan "sairautena" vaan paremminkin eräänlaisena "ominaisuutena", joka hänellä on ja tulee aina olemaan. Hän ei tule koskaan muistamaan aikaa ennen diabetesta.
(Väittäkää pikku lapsena sairastuneet diabeetikot vastaan, jos olen väärässä.)
Alku on tietenkin hankalaa, kun pitää totutella elämään diabeteksen kanssa, ja saada myös isovanhemmat ja muut sukulaiset uskomaan, että hoitosuositusten noudattaminen on tärkeää.
Meillä myös lapsi sairastui D1:seen kuta kuinkin samanikäisenä kuin lapsesi. Nyt yli vuosi sairastumisen jälkeen asian kanssa on jo sinut. Lapsi on sama ihana mukula kuin ennenkin, hänellä on vain yksi erityispiirre lisää. Totta kai diabeteslapsi tarvitsee enemmän tarkkailua ja seurantaa kuin ikäisensä lapset, varmasti koko lapsuutensa ajan. Mutta kun lapsi kasvaa ja kehittyy, hän pystyy ilmaisemaan tuntemuksensa itse ja ottamaan myöhemmin itse osaa hoitoonsa. Alku on sokki koko perheelle, mutta itse ajattelen olevani onnekas ettei ole "pahempaa" kuin tuo diabetes....käy tutustumassa kohtalotovereiden ajatuksiin osoitteessa www.diabetes.fi.
Meillä D todettiin 11/03 pojan ollessa 1v7kk.
Alkujärkytyksen ja opettelun jälkeen on elämä pikkuisen sottaantunut.
Koskaan tämän sairauden kanssa ei voi olla sinut. Tai siis meillä sairaus on ollut epästabiili. Juuri kun tuntuu inskamäärien olevan kohdallaa, niin toisena päivänä samat isnkat ja hiilarit käyttäytyvät toisin. Raastavaa.
Mutta kun osaa antaa itselleen anteeksi eikä tavoittele liikaa täydellisyyttä, niin helpottaa.