syrjätymisen ehkäisy?

Ratkaisevinta niin ennaltaehkäisevänä kuin auttavana asiana olisi taata kaikille toimeentulo ja oma asunto. Syrjäytynyt pitäisi vapauttaa kaikesta pompottelusta ja haitallisista ylläreistä kuten työnhakijaksi ilmoittautumisen velvoitteesta josta seuraa opiskeluun tai työhön osoittamista ja rangaistuksia tai toimeentulotuen pienentämisestä/epäämisestä. Lisäksi ei saisi yrittää pakottaa lääkärille, itse ainakaan en halua mitään lääkehoitoja terapiaa jne, joita pidän vahingollisina.

Paljon auttaisi jos saisi henkilökohtaisen tukihenkilön, jonka kanssa voisi käydä kaupassa ja hoitamassa asioita tai voisi vain keskustella käytännön asioista. Monella syrjäytyneellä on lamaannuttavia pelkoja ja paniikkihäiriötä jne, kuten itselläni on. Silloin asioiden hoitaminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Ennaltaehkäisevää olisi myös tuntuva koulukiusaamiseen puuttuminen ja nimenomaan kiusaajaa ongelmana ja syyllisenä pitäen. Nythän kiusattu on ongelma, johon kohdistetaan mitä vahingollisempia toimenpiteitä ja jopa siirretään uusiin kouluihin.

Syrjäydyin jo lapsena koulukiusaamisen ja kotona olleiden vaikeuksien seurauksena. Ylä-asteen jälkeen minulla ei ollut mitään vaihtoehtoja edetä omassa elämässä, kun olin loppuun kiusatttu ja sain siitä paniikkihäiriön. Jäin siis kotiin ja siellä olen tänäkin päivänä. Minun toimeentulo evättiin 30-vuotiaaksi ja asuntoa minun ei ole käytännössä mahdollista saada. Nyt saan 60%-80% toimeentulotuesta ja joudun asumaan vanhempien luona.

Minua ei olisi auttanut nuortenpajatoiminta jne. Se ei olisi korjannut henkilökohtaisia asioitani, että valmistaa puuhuusseja tai linnunpönttöjä. Toisille siitä voi olla apua. Vähiten minua olisi auttanut nuorisotoiminnassa kiusattuna oleminen tai esimerkiksi etsivä nuorisötyö, Heidän toimintatapa on vain pyöriä kaupungilla ja huolehtia että lapset saavat juoda "turvallisesti" viinaa.

Meitä 30-vuotta täyttäneitä syrjäytyneitä on aivan hirveä määrä. Julkisessa syrjäytymiskeskustelussa ja päätöksenteossa meidät sivuutetaan täysin. Me emme kuulu enää kai edes viralliseen syrjäytymistermiin. Nuoriin panostaminen ja ennaltaehkäisy on tärkeää, mutta ei pitäisi sivuuttaa suurinta osaa vakavasti syrjäytyneistä.

Oman tilanteeni voi vain pelastaa työllistyminen nopeasti. Toisaalta näyttää siltä että minua ei tarvita. Kolmekymppinen olen ja ja huonolta näyttää. Vaikea harrastaa mitään sosiaalista toimintaa, kun asuu syrjäseudulla ja ei ole ajokorttia. Kaupungissa ei ole varaa asua työttömänä. Voi vaan ihmetellä, kuinka paljon kehäkolmosen ulkopuolella on syrjäytynyttä porukkaa. täällä on aika vähän näitä "nuorisotaloja" meikäläisille. Kai ne ryyppää aikansa kuluksi.

Kas kun ei keskitysleiriä =D

Olen kolmekymppinen nainen. Yläasteella kiusaamista joka ikinen välitunti, opettajat halusivat erottaa koulusta, kun huusin tuskaani ja en pystynt keskittymään. Olen yrittänyt väkisin olla erinäisissä pienipalkkaisissa töissä haukkuja kuuntelemassa ja seistä päälläni ja olla kuuliainen. Ajattelin että minussa on vika, vaikka kohtelu olisi kuinka epäreilua tahansa.
Olen sairastanut vakavaa masennusta jo vaikka kuinka kauan.
Paskaa on tullut niin palkon niskaan, että käytännössä olen invalidisoitunut.
Yritän kumminkin opiskella alaa, josta ei valmistu miksikään, koulussa jossa ei saa mitään opetusta.
Kaikki terkkarit, psykiatrit ja lääkärit ovat hujan hajan ja jonojen takana, ja mitään kokonaisvaltaista hoitoa ja apua en ole saanut, enkä kykene itse kerjäämään.
Olen lamaantunut täysin, ja minulle vaan hierotaan naamaan, että ota itseäsi niskasta kiinni ja syö lääkkeitä jotka turvottavat sinut 100 kiloiseksi, nostavat sykettä, ja tekevät aggressiivikseksi hulluksi.
Ai mitä apua haluan?
Tilanteeni kokonaisuutena hoitamista, enkä paska pillereitä ja vittuilua ja pompottelua jonosta toiseen.
Lisäksi haluaisin kunnollista koulutusta, että voisin oikeasti tehdä töitä joskus.
Olisi hyvä jos ei olisi joka puolella sellaista byrokraattista verkostoa joka kuristaa ihmiset hengiltä.