Lukutavoista

Miten luemme Raamattua? Mikä maailmankuva on värittänyt silmälasimme?

Kaksituhatvuotinen kulttuurikuilu erottaa meidän aikamme siitä yhteiskunnasta, jossa Raamattu kirjoitettiin. Tämä on eräs syy siihen, että monet hylkäävät kristinuskon.

Mutta olisiko niin, että Raamatussa todella puhaltaa Jumalan tuuli, mutta se ei avaudu meille ennen kuin opimme lukemaan tätä kirjaa oikein?

Raamattua voidaan nimittäin lukea monella tavalla. Yksi on lukea trendisormenpäät hyvin kostutettuina. Hyväksyn sen, mikä vastaa joukkoviestimien piirtämiä todellisuudenkuvia ja niitä käsityksiä elämästä ja olemassaolosta, jotka sopivat minulle. Jos luen näin, minun on tietenkin mahdotonta ajatella, että Raamattu voisi olla Jumalan inspiroima.

Toinen, vastakkainen tapa lukea on pitää jokaista välimerkkiä Raamatussa lähes yhtä pyhänä kuin itse Jumalaa. Pienikin viittaus suuntaan, että Raamattua olisi jotenkin tulkittava nykypäivän kielelle, jotta se voisi antaa avaimet elämäni arvoituksen ratkaisemiseen, on yhtä kuin epäusko.

Sekä subjektiivinen 'ota mikä miellyttää' -asenne että yksiviivainen fundamentalismi ryöstävät Raamatun dynaamisuuden. Lukiessani ensin kuvatulla tavalla en koskaan anna Raamatulle oikeutta korjata minua; se vain vahvistaa omat mielipiteeni. Oma arvioni Raamatusta on toisin sanoen parempi kuin Raamatun arvio minusta. Toinen tapa lukea Raamattua merkitsee, että joudun elämään kuin laput silmillä välttyäkseni näkemästä kaikkea sitä, mitä en saa sopimaan yhteen yksittäisistä jakeista löytämäni kanssa.

Eikö sitten ole muuta lukemisen tapaa? Tapaa, jossa ei kouristuksenomaisesti takerruta kirjaimeen kysymättä lainkaan, mihin yhteyteen sanat kuuluvat ja miten ne ovat syntyneet?

Oikea tapa lukea Raamattua on nykyisin kateissa siksi, että se on katsottu "epätieteelliseksi". Aika, joka tahtoo ratkaista kaiken järjen avulla, on opettanut meidät lukemaan kriittisen etäisyyden päästä. Mutta Raamatun kanssa pitää seurustella odottaen, että se vie minut syvemmälle suureen ja ainoalaatuiseen Kohtaamiseen.

Ratkaisevaa ei silloin enää ole, mitä lukiessani opin, vaan miten lukeminen muuttaa minua. Ei ole tärkeää, miten paljon tekstiä kahlaan läpi, vaan se, että teksti saa upota minuun, johtaa rukoukseen ja katseluun.

Tämä tapa on vanhassa kielessä lectio divina, hengellinen lukeminen. Se on sukua rukoukselle. Sanan on saatava tunkeutua minuun ja asua minussa. rukouksena, joka muuttaa sydämen ja elämän.

Tämän lukutavan myötä tulee selväksi, että kristillisen uskon keskus ei ole tieto, vaan rakkaus. Oppikirjan keskipisteenä on tieto, suhteiden kirjan rakkaus. Rakkaus lämmittää suhteemme, niin Jla-suhteemme kuin ihmissuhteemmekin. Paavali: "Vaikka tuntisin..kaiken tiedon...mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." Gregorius Suuri 500-luvun loppupuolella: "Jumalan sanaa ei koskaan voi tutkia ilman Jumalan viisautta. Ellei jollakulla ole Jumalan Hengen lahjaa, hän ei voi koskaan ymmärtää Jumalan sanaa."