Suomalainen ei välttämättä osallistu kirkolliseen elämään aktiivisesti, mutta tiukoissa paikoissa pappi kuitenkin kelpaa seuraksi. Syntymä, aikuistuminen, avioliitto ja kuolema ovat tilanteita, joissa sakraalihenkilö kutsutaan paikalle.
Suuri enemmistö suomalaisista etsiytyy kirkollisten toimitusten äärelle. Kirkon jäsenyys on kuin ohut kalasiima, joskus jopa näkymätön mutta sitkeä kuin mikä. Jotakin erikoista Jumala-kaipuuta on siinä, että 98 % suomalaisista tulee elämänsä viimeisellä matkalla papin silmien eteen, tosin jo arkun kannen alla. Päätöksen kirkollisesta hautaamisesta tekevät usein omaiset. Vainajan hurskauden arviointi ei ihmissilmin enää onnistu. Jäljelle jää vain erittelemätön toivo. Nekin, jotka piirtävät kuolinilmoitukseen kolme utuista lintua, tulevat alttarin ääreen. Aavistellen katsellaan tulevaa, uutta iankaikkisuutta.
Luther neuvoi, että kuolemaa on ajateltava ahkerasti silloin, kun se on kaukana. Mutta sitten, kun se tulee lähelle, siihen pitää suhtautua pelottomasti, jopa halveksien.
Kaikki kirkolliset toimitukset eivät ole surujuhlia. Joskus pappi voi kokea olevansa kuin ”seremoniamestari”. Silloin on hyvä katsoa pintaa syvemmälle. Seremonia ei tarkoita pelkkiä muotomenoja, saati tyhjiä toimia. Jo kielellisesti caerimonia tarkoittaa ”pyhää kunnioitusta” ja pyhyyttä, sitten myös uskonnollisia tapoja. Joka toivoo itselleen seremoniaa, toivoo jollakin tavalla pääsevänsä pyhän kanssa kosketuksiin.
Joskus kirkollisten toimitusten hoitaminen tuntuu kiviseen peltoon kylvämiseltä. Ihmisten huomio näyttää kiintyvän kaikkeen muuhun kuin toimituksen hengelliseen sisältöön. Kukkien asettelu, morsiuspuvun laahus, kahvipöydän pikkuleivät ja konfirmaation lahjakännykät kiinnostavat enemmän kuin se, mitä siunaus tarkoittaa. Kotikasteen aikana formulakisa pyörii telkkarissa, hautausmusiikiksi pyydetään vainajan rakkainta tangoa.
Pappi ei kirkollisissa toimituksissa ole ensi sijassa kuitenkaan moraaliopettaja eikä käytöskonsultti, vaan Jumalan siunausten jakaja. Ei haittaa, jos pappi rukoilee rukouksia, jotka selvästi poikkeavat ihmisten odotuksista. Pyhä on arkea ihmeellisempi. Jumala tekee työtään sielläkin, missä emme näe mitään tuloksia.
Suuri enemmistö suomalaisista etsiytyy kirkollisten toimitusten äärelle. Kirkon jäsenyys on kuin ohut kalasiima, joskus jopa näkymätön mutta sitkeä kuin mikä. Jotakin erikoista Jumala-kaipuuta on siinä, että 98 % suomalaisista tulee elämänsä viimeisellä matkalla papin silmien eteen, tosin jo arkun kannen alla. Päätöksen kirkollisesta hautaamisesta tekevät usein omaiset. Vainajan hurskauden arviointi ei ihmissilmin enää onnistu. Jäljelle jää vain erittelemätön toivo. Nekin, jotka piirtävät kuolinilmoitukseen kolme utuista lintua, tulevat alttarin ääreen. Aavistellen katsellaan tulevaa, uutta iankaikkisuutta.
Luther neuvoi, että kuolemaa on ajateltava ahkerasti silloin, kun se on kaukana. Mutta sitten, kun se tulee lähelle, siihen pitää suhtautua pelottomasti, jopa halveksien.
Kaikki kirkolliset toimitukset eivät ole surujuhlia. Joskus pappi voi kokea olevansa kuin ”seremoniamestari”. Silloin on hyvä katsoa pintaa syvemmälle. Seremonia ei tarkoita pelkkiä muotomenoja, saati tyhjiä toimia. Jo kielellisesti caerimonia tarkoittaa ”pyhää kunnioitusta” ja pyhyyttä, sitten myös uskonnollisia tapoja. Joka toivoo itselleen seremoniaa, toivoo jollakin tavalla pääsevänsä pyhän kanssa kosketuksiin.
Joskus kirkollisten toimitusten hoitaminen tuntuu kiviseen peltoon kylvämiseltä. Ihmisten huomio näyttää kiintyvän kaikkeen muuhun kuin toimituksen hengelliseen sisältöön. Kukkien asettelu, morsiuspuvun laahus, kahvipöydän pikkuleivät ja konfirmaation lahjakännykät kiinnostavat enemmän kuin se, mitä siunaus tarkoittaa. Kotikasteen aikana formulakisa pyörii telkkarissa, hautausmusiikiksi pyydetään vainajan rakkainta tangoa.
Pappi ei kirkollisissa toimituksissa ole ensi sijassa kuitenkaan moraaliopettaja eikä käytöskonsultti, vaan Jumalan siunausten jakaja. Ei haittaa, jos pappi rukoilee rukouksia, jotka selvästi poikkeavat ihmisten odotuksista. Pyhä on arkea ihmeellisempi. Jumala tekee työtään sielläkin, missä emme näe mitään tuloksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
koska en kuulu kirkkoon?
Kirkko on yksityinen järjestö, mitä se muille kuuluu.
98% ja pyh. Kolmannes kirkon jäsenistä uskoo kuten kirkko opettaa, neljännes uskoo sinnepäin. Tämä tarkoittaa ettei kirkon jäsenistä n.40% ole samaa mieltä kirkon kanssa.
Kirkolla ei ole osaa elämässäni.
Suurin osa ei edes tiedä, mitä kirkko opettaa, miten he sitten voisivat uskoa toisin?
tarkoitatte varmaankin luterilaisuutta, joka ei ole edes mikään kirkko vaikka "kirkkona" esiintyykin julkisuudessa.
Onhan Suomessa myös kirkon jäseniä, sekä ortodokseja että katolilaisia, joista luterialaisten ei ole onneksi tarvinnut ainakaan opillisesti huolehtia.