miksi vihaan vanhempiani

Kärsin paniikkikohtauksista, ja joka kerta lapsuus ja teini-ikä ovat silmieni edessä. Eikä sitä kukaan voi selitellä, vähätellä tai kaunistella. Se on mikä on ja mitä itse näen ja tunnen. Aina minua on syyllistetty, että vastuussa olevat pääsisivät kun koira veräjästä, yksi päätekijä on jo poissa, mutta muisto on huono, enkä voi antaa anteeksi. En ikinä.

Hassua, isäni sanoi juuri samoin, koska en siedä äitiäni millääntavoin. Tai mitä nyt äitini välillä tönii, haukkuu ja syyttelee. Mutta minä teen ruuat sisaruksilleni, siivoan ja vietän aikaa sisarusteni kanssa isäni olessa poissa kotoa. Ja äitini vain nukkuu tai istuu koneella. Ja silti minun täytyisi antaa äidilleni anteeksi kaikki, varaäitinä oleminen.

kohta18 kirjoitti:

Hassua, isäni sanoi juuri samoin, koska en siedä äitiäni millääntavoin. Tai mitä nyt äitini välillä tönii, haukkuu ja syyttelee. Mutta minä teen ruuat sisaruksilleni, siivoan ja vietän aikaa sisarusteni kanssa isäni olessa poissa kotoa. Ja äitini vain nukkuu tai istuu koneella. Ja silti minun täytyisi antaa äidilleni anteeksi kaikki, varaäitinä oleminen.

Lue lisää

Joku kivasti toivotti minulle rohkeutta ja toivon sitä samaa jatkottaen sinulle. Minun äitini oli aikeissa lähteä pois perheestämme, eri paikkakunnalle työn perässä. Olisin ollut n. 13 v. Luultavasti olisin siirtynyt silloin perheemme äidiksi, ruoanlaittajaksi isälle jne. Onnekseni äitini ei jostain syystä lähtenyt. Mietin että jos äitini mietti tuollaista, ei se saata olla tervettä. Lapsen pitää saada olla lapsen roolissa. Ja nuorenkaan ei tarvitse johtaa perhettä. Siinä roolissa ovat isä ja äiti.

kohta18 kirjoitti:

Hassua, isäni sanoi juuri samoin, koska en siedä äitiäni millääntavoin. Tai mitä nyt äitini välillä tönii, haukkuu ja syyttelee. Mutta minä teen ruuat sisaruksilleni, siivoan ja vietän aikaa sisarusteni kanssa isäni olessa poissa kotoa. Ja äitini vain nukkuu tai istuu koneella. Ja silti minun täytyisi antaa äidilleni anteeksi kaikki, varaäitinä oleminen.

Lue lisää

Hei. Lie vanha ketju. Mutta: vanhempien vastuu on olla kasvattajina.
Tässä on tapahtunut niin,että vastuu kasvatuksesta on siirretty lapselle.

Kyllä johtaa mielen sairastumiseen. Sellaisella ihmisellä, jolla ei ole itsellä pahoja kokemuksia voi kirjoittaa noin.
Minä en pysty antamaan anteeksi. Välinpitämättömyys on lapsen heittele jättö, josta ei selviä kunnolla koko ikänä.
Ja eikä kukaan voi sanoa miltä tuntuu ja pystyykö anteeksi antoon.
Lapsi tarvitsee paljon muutakin kun ruoan ja vaatteet. Enkä puhu kovin vanhoista ajoista jolloin ihmiset olivat köyhiä ja välinpitämättömyys voi johtua köyhyydestä.
Minun perheeni ei ollut köyhä.

Eivät todellakaan tee parhaansa, ainakaan minun vanhemmat. Tekivät parhaansa, että lapsista tuli masentuneita tai vahingoittuneita ihmisiä loppuiäksi. Näin se on, vaikka kuinka
kuka sanoisi mitä.
Sitten ei pidä tehdä lapsia jos tuntee, että painolastia on jo omasta takaa, eikä halua siirtää niitä enää eteenpäin.

Itse ainakin teen järkyttävää taistelua elämässäni vanhempien välinpitämättömyydestä johtuen. Eivät tehneet parastaan lasten eteen, vaan oma minä oli etusijalla, ainakin isälläni, jota äitini myötäili. Aina.

Eivät varmasti useat vanhemmat tee parhaansa. Ovat välinpitämätyömmiä joka suhteessa ja sairastuttavat lapsensa. Helppo sellaisn on sanoa - ja arvostella jos ei ole kokenut. Joo kyllä vastuu on pitänyt ottaa jo hyvin nuorena ja hyvin heikolta pohjalta, kun vanhemmista ei ole minkäänlaisen pohjan rakentajiksi - ja turvan tuojiksi ollut. Vain tuoneet suurta häpeää.

Olin terapiassa n. 35v. Pitkäkestoisessa ns. syvässä terapiassa 3 vuotta, 3x viikossa. Terapia auttoi ja minut saatiin työkuntoon. Kun menin mielenterveys toimistoon, en pystynyt kuin itkemään, josta ei meinannut tulla loppua. Siitä se alkoi, terapeutin etsiminen jne.
Kuten jo kirjoitin minä tervehdyin niin hyvin, että pärjäsin työelämässä ja hyvää aikaa oli yli 20v.
Sitten sairastuin uudestaan.
Pohjalla oli yhä lapsuus ja nuoruus, ja ne isot vaikeudet, joita kohtasin elämässäni. Vanhempien välinpitämättömyys. Isäni oli kaiken lisäksi itsekäs ja kova ihminen, ja aina valitti sairauksiaan ja olihan niitä, johtuen alkoholin liika käytöstä. Äiti eli vain isän myötävsinutuksen alaisena. Lasten hyvinvointi rakoili pahasti. Kaikki oli rempallaan lasten suhteen. Ei välitetty juuri mistään, nälkää ei nähty, eikä hakattu, mutta muuta ei sitten ollutkaan. Sellainenkin asia tapahtui kun olimme pieniä koululaisia, isäni toi koiranpennun, joka oli meille ihana yllätys. Koska koira oli vielä pentu niin se teki pieniä tuhoja. Yhtäkkiä koira hävisi ja me lapset etsimme koiraa. Sitten sellainen kamala järkytys, jota en unohda koskaan, enkä voi antaa sitä isälleni anteeksi ikinä, vaikka hän ei ole enää elossa. Löysimme koiran ulkorakennuksen takaa makaamassa pää katkaistuna kirveellä. Me lapset itkimme kamalasti. Isäni ei ollut milläskään.
Pidän häntä raakalaisena, jonka ei ikinä olisi pitänyt saada yhtäkään lasta. Enkä voi sitä näkyä unohtaa vaikka siitä on aikaa vuosikymmeniä.

Osittain samankaltaisia tuntemuksia ikävä kyllä.

On vaikea rakastaa, jos rakkautta ei ole lapsena saanut. Itse tunnen oman äitini nykyään etäiseksi, vaikka hän käy välillä minua katsomassakin. Oli vuosia hiljaista. Äitini on aika kylmä ja tunteeton ihmisenä, jos vaikka mainitsen hänelle nukkuneeni huonosti, niin hän vastaa siihen tyylin hän on kyllä nukkunut viimmeyönä tosi hyvin ja nukkuu aina tosi hyvin. Mä oon vain miettiny, että jos oon lapsesta asti saanut kuulla tuollaista kaikesta murheesta, vaivasta ja "negatiivisistä ajatuksista", niin ei oo ihme, että minä kuva on kasvanu ihan päin persettä ja jos sitte kokee itsensä huonoksi ja arvottomaksi mitä ihmeellisimmistä asioista. Isäni oli paljon lapsena töissä ja hän samaan aikaan välittävä ja ankara. Mutta silti muistan isäni hyvänä tyyppinä.

Ennen viittätoista vuotta olin enimmäkseen mielistelijä, joka kuunteli ja oppi ymmärtämään äidin murheita saamatta koskaan itse sitä takaisin. Opin hyväksi kuuntelijaksi. Joka meni toisten keskustelujen mukana. Työnsin kaikki omat tunteeni ja kokemukseni sivuun, enkä käytännössä puhunut niistä kenellekkään, vasta kun 23 vuotiaani.

Tästä muutama päivä sitten avautui sellainen asia, että koen itseni lähes jatkuvasti kelvottomaksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Kaikki arvokkaaksi kokemisen tunteet ja itsetunnon pönkitykset on tullu joiden tiettyjen juttujen kautta. Meitä ei koskaan lapsena kehuttu, mutta moitteita sai kyllä kuulla. Ainut mille annettiin arvoa oli terveys, hyvät elämän tavat, opiskelu, työ ymym. Tavallaan ehdollistettua rakkautta. Tuli sellainen kuva, että näiden kautta on vasta"ihminen" ja kelvollinen. Nämä asiat pitivät vuosia itsetunnon kasassa ja niiden ympärille se muodostuikin. Vakavan masennuksen kautta menetin käytännössä kaikki nuo ja samalla lähti elämästä pohja pois. Nyt oon vuosia pyörinyt paskasta ymmärtämättä mistä kyse. Ja tajuan nyt miksi koen itseni arvottomaksi tiettyjen tilanteiden jälkeen, minulle on lapsena muodostunut kuva tai vanhemmat on antanut ymmärtää, että olen ollut kelvollinen vasta tiettyjen juttujen jälkeen, en ole saanut kuvaa, että olisin tullut arvostetuksi sellaisena, kun olen. Nyt hoen itselleni välillä olet arvokas, vaikka et tee tuota tai teet tuota. Käyn sitä debaattia, joka olisi pitänyt lapsena muodustua. Ne samat paska moitteet ymym, on kulkenu alitajunnas ne vuodet, aivan kun ne vanhemmat olis mua torumassa vieläkin.

Kaikki se paska, sekä hyväs, että pahas oli rakentunu väärän minän päälle. Nyt kun tuo pyörä pään sisällä on vähentynyt. Tajuan, että minulla ei ole itsetuntoa ollenkaan. On aloitettava kaikki uudestaan, oon vähä yli kolmekymmentä ja koen, että se ei olisi enään mahdollista, en tiedä mistälähden. Jos kuuntelen muita, voin ajautua uudelleen väärälle uralle. Lapsella se menee automaattisesti. Mä haluaisin tappaa itseni ja kuolla pois.

Voisin myös kuvitella että ahdistavia tunnelmia olisi lapsuudessani. Turvattomuutta en muista mutta aikuisiällä olen tuntenut syvää perusturvattomuutta ja hätää. Sellaista tuskaista kuolemanpelkoa ilman syytä. Mietin tässä miksi en katso vanhempiani edes silmiin. Tajusin että isää kohtaan tunnen häpeää ja äitiä kohtaan sääliä: Ne on niin paljon raastavampia tunteita kuin inho että haluan vain tuntea vihaa, en kestä katsoa heitä ja kantaa vaikeampia tunteita. Mitä ihmettä.

Ei pitäisi periytyä huono vanhemmuus. Päinvastoin sitä muistaa, mistä itse on kärsinyt lapsuudessa/nuoruudessa, niin ei halua sellaista omille lapsilleen. Mutta tässäkin yhtälössä pitää olla tarkka ja viisaskin, ettei sorru missään vaiheessa samaan. Se kyllä vaatii paljon työtä, sen myönnän, mutta onnistuu kyllä.

En sitten tiedä, miten väkivaltaa kokeneiden lapsien oma vanhemmuus onnistuu, ettei helposti käytä väkivaltaa omiin lapsiinsa?

Sitten hommani menee raamatun mukaan oikein, koska kunnioitan kyllä vanhempiani kovasti. (Ja tunnen kovasti.)

Mitä tarkoittaa "alitajuisia syyllisyydentunteita vanhempiaan kohtaan", lapsenako on tuntenut syyllisyyttä jostain mistä ei olisi tarvinnut ottaa syitä kontolleen?

kysyy kirjoitti:

Mitä tarkoittaa "alitajuisia syyllisyydentunteita vanhempiaan kohtaan", lapsenako on tuntenut syyllisyyttä jostain mistä ei olisi tarvinnut ottaa syitä kontolleen?

Kyllä. Alitajuinen syyllisyydentunne vanhempia kohtaan tarkoittaa juuri sitä miten luet sen. Lapsi voi kokea syyllisyyttä ihan samalla tavalla kuin aikuinenkin. Jos lapsi havaitsee, että vanhemmat riitelee lapsesta, lapsi tajuaa olevansa ns. syyllinen siihen asiaan mutta eihän se sille mitään mahda, että on syntynyt siihen perheeseen.

Jos vanhempien riita alkaa jostain mitä lapsi on tehnyt tai jättänyt tekemättä, lapsi tuntee siitä syyllisyyttä joka heikentää lapsen itsetuntoa. Kaikki vanhempien konfliktit tulisikin suorittaa siten, että lapsi ei joudu sitä näkemään eikä kuulemaan. Konflikteja syntyy joka tapauksessa.

Tarkoitin siis, että *etsit* sen psykologin, joka auttaa. Ei ollut tarkoitus ahdistella :)

15+15 uudestaan kirjoitti:

Tarkoitin siis, että *etsit* sen psykologin, joka auttaa. Ei ollut tarkoitus ahdistella :)

Hyvä 15 15. Osuit kyllä niin oikeaan.

Välinpitämättömän kasvatuksen saaneena kipuilen vieläkin lähes viisikymppisenä naisena. Oma lapsuuteni oli ulkoisesti kunnossa, mutta tukea, lämpöä, empatiaa en kotona koskaan saanut. Pilkkaa kylläkin ja tätä pilkkaa on jatkunut myös aikuisikäni. Eikä se loppunut, vaikka olen aiheesta puhunutkin ja siitä kuinka pahalta se tuntuu. Naurut sain aina niskaani. Ei puhuminen auta, jos toinen osapuoli ei todellakaan edes ymmärrä, mitä tekee.

Vihasin äitiäni pitkään, nyt en enää edes vihaa. En vaan enää jaksa tavata tai jutella ollenkaan ko. ihmisen kanssa.

Olen muu kirjoittaja. Jos kysyy vanhemmilta, miksi ei sitäkään asiaa käsitelty, niin se oli siihen aikaan tabu, ja itkua päälle. Selvitä siinä sitten mitään.

Luin uudelleen tätä aloittamaani ketjua. Tuossa yllä tuli kyllä varmasti vastaus ongelmieni ytimeen, ainakin se tuntui ihan heti vahvasti "omalta" tuolla sydämen syvyyksissä. Eli se että lempeä kasvatus ei ole sama kuin rakastava ja välittävä kasvatus. Samalla se vahvistaa sitä mitä jo olen uumoillut ongelman olevan. Paljon olen yrittänyt ottaa kiinni lapsuuden tunnelmista. Olen ollut tosi paljon jo pienenä yksin ja omillani. Sain melko, ehkä täysin, vapaat rajat mennä ja tulla, kukaan ei kysellyt perääni tai huolehtinut olemisistani. Muistan että en hakenut lohdutusta hädän sattuessa äidiltä koska en sitä olisi saanut. En kertonut ongelmistani koska vanhempani olivat niin etäisiä, sen tajuan nyt, muistojen rippeiden palapeliä kootessani. Jos tosi pahassa pulassa yritin pyytää apua, en saanut sitä... Äiti sanoi lohdutuksena kipuihini ja hätääni etäisenä "sellaista se välillä on". Siis ei lohduttanut, ottanut hätääni todesta tai pitänyt sylissä. Muistan, että joskus lapsena jo tunsin hankalaa pelkoa/yksinäisyyttä/turvattomuutta ja suorastaan lapsen täydellistä epätoivoa siitä, että kukaan ei auta. Asian ymmärrystä on hankaloittanut ehkä se että koin lapsuudessa niin iloisia tunnelmia -ollessani yksin, luonnossa! Mutta vanhempiani tai syliä en muista. Kodin sisältä en muista riitaa mitään, lähinnä kylmyys, pimeys ja yksinäisyys tulevat ensimmäisinä mieleen. Eli luultavasti sitä välinpitämättömyyttä, sellaista tyhjyydessä pyörimistä.

Äidiltäni olen varovasti lapsuusasioista udellut, ja hän on sanonut että kyllä sinulla oli hyvä lapsuus. Mutta hyvä on tietty liikkuva käsitys. Ja hyvä lapsuus kenelle? Olen nyt ottanut tosi paljon henkistä ja fyysistä etäisyyttä vanhempiini ja sillä tavoin viha on helpompaa. Mutta kun esim soitan heille, tunnen miten silmiini nousee utuverho, ja puhun etäisesti niitä asioita mitä he haluavat kuulla, tosin miellyttämään en enää pysty, koska olen huomannut että se ei ole mahdollista, mikään kun ei riitä. Kun suljen puhelimen, utuverho hälvenee ja huokaisen helpotuksesta ja jatkan normaalia omaa elämääni.

Ap. kirjoitti:

Luin uudelleen tätä aloittamaani ketjua. Tuossa yllä tuli kyllä varmasti vastaus ongelmieni ytimeen, ainakin se tuntui ihan heti vahvasti "omalta" tuolla sydämen syvyyksissä. Eli se että lempeä kasvatus ei ole sama kuin rakastava ja välittävä kasvatus. Samalla se vahvistaa sitä mitä jo olen uumoillut ongelman olevan. Paljon olen yrittänyt ottaa kiinni lapsuuden tunnelmista. Olen ollut tosi paljon jo pienenä yksin ja omillani. Sain melko, ehkä täysin, vapaat rajat mennä ja tulla, kukaan ei kysellyt perääni tai huolehtinut olemisistani. Muistan että en hakenut lohdutusta hädän sattuessa äidiltä koska en sitä olisi saanut. En kertonut ongelmistani koska vanhempani olivat niin etäisiä, sen tajuan nyt, muistojen rippeiden palapeliä kootessani. Jos tosi pahassa pulassa yritin pyytää apua, en saanut sitä... Äiti sanoi lohdutuksena kipuihini ja hätääni etäisenä "sellaista se välillä on". Siis ei lohduttanut, ottanut hätääni todesta tai pitänyt sylissä. Muistan, että joskus lapsena jo tunsin hankalaa pelkoa/yksinäisyyttä/turvattomuutta ja suorastaan lapsen täydellistä epätoivoa siitä, että kukaan ei auta. Asian ymmärrystä on hankaloittanut ehkä se että koin lapsuudessa niin iloisia tunnelmia -ollessani yksin, luonnossa! Mutta vanhempiani tai syliä en muista. Kodin sisältä en muista riitaa mitään, lähinnä kylmyys, pimeys ja yksinäisyys tulevat ensimmäisinä mieleen. Eli luultavasti sitä välinpitämättömyyttä, sellaista tyhjyydessä pyörimistä.

Äidiltäni olen varovasti lapsuusasioista udellut, ja hän on sanonut että kyllä sinulla oli hyvä lapsuus. Mutta hyvä on tietty liikkuva käsitys. Ja hyvä lapsuus kenelle? Olen nyt ottanut tosi paljon henkistä ja fyysistä etäisyyttä vanhempiini ja sillä tavoin viha on helpompaa. Mutta kun esim soitan heille, tunnen miten silmiini nousee utuverho, ja puhun etäisesti niitä asioita mitä he haluavat kuulla, tosin miellyttämään en enää pysty, koska olen huomannut että se ei ole mahdollista, mikään kun ei riitä. Kun suljen puhelimen, utuverho hälvenee ja huokaisen helpotuksesta ja jatkan normaalia omaa elämääni.

Lue lisää

Tuosta viestistä jossa sanotaan että saan tuntea vihaa, niin se onkin ollut iso ongelma koska pitkään tunsin että en saa, vanhempia pitää kunnioittaa henkeen ja vereen. Hirveää syyllisyyttä olen tuntenut "oikeudettomasta" vihastani "viattomia" (?) vanhempiani kohtaan. Se onkin ollut elämänpituinen kumppanini tuo syyllisyys. Luin myös tuosta että tukahdutettu viha on itsevihaa eli ahdistuneisuushäiriötä ja masennusta. Kun päästin vihdoin hirveä määrän aina nielemääni vihaa ulos, niin ahdistuskin ja masennus on helpottanut. Mutta prosessi ON ollut hankala. Ja siinä on ollut jopa tragikoomisia piirteitä, mm. puolisen vuotta kärsin kasvojen turtumisesta ja inhottavasta paineesta kasvoissa ja päässä, kunnes tajusin että se on puhdasta tukahdettua raivoa! Kun tajusin sen niin oireetkin suht nopeasti helpottivat. Uskon että en ole aiemmin saanut lupaa olla vihainen, vaan mieluumminkin hyvä lapsi eli iloinen ja kiltti ja helppo ja huomaamaton äitin pikku apulainen. Niinkuin äiti sanoi tuttaville syntyneestä lapsesta että hyvä vauva tuli, ei itke.

Kyllä he ovat. Vanhempien tehtävä on neuvoa ja ohjata lasta, olla tukena jos tarvittiin. Itse muistan monia asioita ihan alle kouluikäisestä alkaen. Itse vielä 5-6 v kastelin sängyn kai aika usein, vaikka illalla kävin pissalla ennen nukkumaan menoa.
Yleensä nousin hyvin aikaisin kun oli paha nukkua märkänä. Muistan äitini vihaiset kasvot kun hän katsoi minua ja sanoi "taasko on k... t housussa" . Näin hän puhui minulle. Olin tietysti aina hyvin peloissani kun se taas tapahtui. Näin meillä, tämä on vain yksi esimerkki. Meillä ei neuvottu, ohjattu tai puhuttu lasten kanssa kauniisti, uhkailemalla kasvatettiin....... Ei ihme, että olen ollut masentunut ja ahdistunut myös koko aikuisiän. Myös vihaan vanhempiani.

:-) Tuosta postauksestasi tulee ensimmäisenä mieleen miten ristiriitaista on että olen varmaan aika paljon itsenäisesti jo suht pienenä tehnyt olemisiani ja itse kontrolloinut vahvasti tekemisiäni, mutta mitä tulee itsenäiseen työhön esim vielä jopa akateemisen urani aikana, niin kokemukseni on että pelkäsin tehdä itsenäisiä reportteja jne. Tunsin olevani ihan hukassa koska tunsin olevani todella osaamaton ja huipputyhmä ja sitä pahensi paniikki mikä iski päälle siitä että en saa mitään tehtyä ja tulen nolatuksi ja heitetyksi pois koko instanssista. Janosin muiden apua, näkemystä ja kontrollin ottamista tilanteesta. Vaikka järjellä ajatellen olen ihan jopa älykäs luultavasti :-) "todellisessa elämässä" (mikä on todellista?) mutta se tunne ja kokemus siitä puuttui.