Pakkoajatukset

Kieltämättä vaikea tilanne, kun tuo järkeistäminen ei enää auta suojakeinona ahdistusta vastaan.

Oman kokemuksen mukaan surun ja itkun pitäisi kuitenkin auttaa ahdistukseen sitä vähentämällä. Ja kun ahdistus vähenee pitäisi pakkoajatustenkin helpottaa. Näin ainakin minulla. Ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa alkaa itkemään tuosta vain yksinään. Tyyliin alanpa nyt itkemään, jotta tämä ahdistus helpottaisi ja paranisin pakkoajatuksista. Ainakin itselläni vain hyvin voimakkaan ahdistustilan myötä saatoin alkaa itkemään ja siihenkin tarvitsin liipaisimeksi pitkän aikaa toisen läheisen ihmisen, jolle ilmaisin ahdistukseni ja joka osasi sen "ottaa oikein vastaan". Itkun jälkeen oli aina jonkin aikaa hyvä olo sitten tapahtuma toistui. Surua voi siten jatkua parikin vuotta ennenkuin ahdistus helpottaa. Ei sillei, että kokoajan itkisi, vaan silloin tällöin ahdistus nousee niin voimakkaaksi, että itku on mahdollista oikeassa tilanteessa. Itkun pitää myös tuntua auttavalta. Jos itkun jälkeen tulee jostain syystä paha olla esim. häpeää, niin itku saattaa silloin vaan pahentaa asiaa. Näin voi käydä esim. silloin, jos toinen ihminen ei osaa ottaa tunteita vastaan oikein.

Tuossa on kuitenkin pienoinen ongelma, että kuka on niin läheinen ihminen, että voi tuollaisia tunteita ilmaista ja joka ymmärtää ja jaksaa. Itselläni ainakin meni pitkään ennenkuin pystyin ja aloin suremaan yksin. Ei ole varmaan helppoa mennä sanomaan kenellekkään tappamispakkoajatuksista ja muusta vastaavasta. No noista ei välttämättä tarvitse puhua suoraan tai lainkaan, jos sen suremisen saa alkamaan muuten.

No nuo nyt on omaa kokemustani ja itse oli lisäksi psykoterapia apuna ja tukena, mutta olen näillä palstoilla lukenut joskus vastaavansuuntaista surun tuomasta avusta.

Kiitos vastauksestasi. Eilinen menikin itkiessä ja välillä ahdistus helpotti paljonkin. Samaa kehää nyt kuitenkin kierretään. Aina kun ahdistus alkaa helpottamaan, iskee ajatus, että minun on pakko tappaa lapseni, että nämä ajatukset loppuu. Sitten alkaa välittömästä hurja ahdistus uudestaan. Pelottaa todella, että toteutan ajatukset vain päästäkseni eroon niistä. Kimuranttia ja niiiiin ahdistavaa. Pelkään että pakkoajatukseni ovat kehittyneet psykoottisiksi tms. Miten ihmeessä saisin itseni rauhoittumaan?

Hei,

Minä kiersin samaa kehää pitkän aikaa ja ajattelin, että tuleeko tästä ikinä loppua. Itkin ja ahdistus väheni huimasti, kunnes parin tunnin tai päivän kuluttua olin taas samassa pisteessä suuresti ahdistuneena samojen vanhojen ahdistavien pakkoajatusten kanssa. Tätä tosiaan jatkui muutaman vuoden ajan ennenkuin ahdistus helpotti lopullisesti. Mutta on toinenkin vaihtoehto mikä saattaa helpottaa oloa nopeasti. Psykoosilääkkeet saattavat auttaa joissain tilanteissa. Yleensä jo pienellä annostuksella ja todella nopeasti. En sano, että sinulla pakkoajatukset olisivat kehittyneet varsinaisesti psykoottiseksi tms. Varsinaisilla psykoosipotilailla ei käsittääkseni ole sairaudentuntoa samalla tavalla kuin pakko-oireisesta häiriöstä kärsivällä. Mutta tuosta voisi ehkä olla nopeata apua. Tietenkin on yksilöllistä mikä psykoosilääke auttaa ja sit se, että määrääkö psykiatri kertomasi perusteella kyseistä lääkettä. Olin kuitenkin itse (tosin aivan erilaisten pakko-ajatusten kanssa) samassa tilanteessa joskus. Ja minulle suositeltiin psykoosilääkitystä, joka todella auttoi nopeasti tilanteeseen.

Meitä on monia muita, itellä ollut pakkoajatuksia 10-vuotiaasta asti. Ihan hirveetä ja just tuo mainitsemasi ajatus on se pahin kaikista...pitkiä aikoja on menny tosi hyvinkin ja etenkin lääkkeen aloituksen jälkeen v. 2008. Nyt on taas ajatuksia ja ahdistus, kun luin yhden uutisen, niin siitä se taas lähti. Toivottavasti häipyy pian, ei jaksais enää...

niinkö