Kaverin syömishäiriö alkoi jo varmaan yli 4 vuotta sitten, mennyt pikkuhiljaa pahempaan suuntaan kokoajan ja nyt viimein sairaalahoidossa kun painoa on 35 ja pituutta varmaan hiukan reilu 170 senttiä kun on minusta pikkusen pidempi. Hän saa hyvää hoitoa mutta on ihan äärettömän masentunut ja haluton toipumaan ja tuntuu työntävän läheisiään pois mutta itse masennuksesta aikoinani kärsineenä tahdon uskoa että reaktio johtuu sairaudesta ja masennuksesta eikä hän oikeasti tahdo olla kylmä läheisiään kohtaan.
Tiedän ettei sanoilla paljoa tehdä mutta etäisyyksien takia hänen kanssaan fyysisesti oleminen on hankalaa ellei ihan mahdotonta niin usein kun varmaan olisi hyväksi. En osaa ollenkaan puhua hänelle, masennuksesta tiedän oman kokemuksen kautta millaista se on ja osaan sen takia tuskallisen hyvin kuvitella miltä tuntuu, mutta en osaa pukea myötätuntoani sanoiksi etenkään mitä tulee anoreksiaan. Tuntuu että kaikki mitä sanon on väärin, sairaus on muuttanut häntä ihmisenä paljon eikä hän oikein osaa ottaa vastaan minkäänlaista loogista palautetta tilastaan. Esimerkiksi kun yritän piristää ja tukea sanomalla että pystyt voittamaan tuon ja älä anna periksi, ja että hän on hyvässä hoidossa ja jonain päivänä kaikki tämä on muisto vain, niin hän vain pyytää olemaan hiljaa koska ei jaksa positiivista puhetta. Kaikki hänen edistykseensä viittaava puhe on myöskin bannissa koska kuulemma sen sorttinen kannustus kuten "hienosti menee" saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistujaksi ja että hän syö liikaa ja liian hyvin. Kyse ei ole siitä ettenkö ymmärtäisi asiaa, vaan siitä etten osaa sanoa mitään muutakaan.
Kysyisin mieluiten vastaavan tilanteen läpikäyneiden kokemuksia (mutta mielipiteitä otan enemmän kuin mielelläni ihan keneltä tahansa jolla niitä on antaa), minkälainen kannustus olisi hyvästä? Mitä kannattaa sanoa? Olen ihan avuton lohduttamaan ja mieluiten vain menisin sinne ja halaisin mutta se ei tällä hetkellä ole millään tavalla mahdollista :(
Tiedän ettei sanoilla paljoa tehdä mutta etäisyyksien takia hänen kanssaan fyysisesti oleminen on hankalaa ellei ihan mahdotonta niin usein kun varmaan olisi hyväksi. En osaa ollenkaan puhua hänelle, masennuksesta tiedän oman kokemuksen kautta millaista se on ja osaan sen takia tuskallisen hyvin kuvitella miltä tuntuu, mutta en osaa pukea myötätuntoani sanoiksi etenkään mitä tulee anoreksiaan. Tuntuu että kaikki mitä sanon on väärin, sairaus on muuttanut häntä ihmisenä paljon eikä hän oikein osaa ottaa vastaan minkäänlaista loogista palautetta tilastaan. Esimerkiksi kun yritän piristää ja tukea sanomalla että pystyt voittamaan tuon ja älä anna periksi, ja että hän on hyvässä hoidossa ja jonain päivänä kaikki tämä on muisto vain, niin hän vain pyytää olemaan hiljaa koska ei jaksa positiivista puhetta. Kaikki hänen edistykseensä viittaava puhe on myöskin bannissa koska kuulemma sen sorttinen kannustus kuten "hienosti menee" saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistujaksi ja että hän syö liikaa ja liian hyvin. Kyse ei ole siitä ettenkö ymmärtäisi asiaa, vaan siitä etten osaa sanoa mitään muutakaan.
Kysyisin mieluiten vastaavan tilanteen läpikäyneiden kokemuksia (mutta mielipiteitä otan enemmän kuin mielelläni ihan keneltä tahansa jolla niitä on antaa), minkälainen kannustus olisi hyvästä? Mitä kannattaa sanoa? Olen ihan avuton lohduttamaan ja mieluiten vain menisin sinne ja halaisin mutta se ei tällä hetkellä ole millään tavalla mahdollista :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kannattaa vaan olla tukena ja luvata ettet hylkää häntä. Sairaudesta ei välttämättä kannata puhua mitään, sairas ottaa kaiken loukkauksena tai yllykkeenä laihdutukseen. Puhu ihan normaaleista asioista ja oo oma itses. Silloin hänkin saa kuulla millaista normaalielämä on ja ehkä jopa alkaa kaipaamaan sitä. Älä ota liikaa paineita itsellesi, sun tehtävä ei oo olla psykologi tai muu vastaava. Tsemppiä sulle ja ystävälles! :)