terapia ei auta

Viha pitää purkaa rehellisesti ja kohdistaa juuri niihin tilnteisiin ja kohteisiin mistä ne on tulleet. Tarkotian että ne pitää tulla muisotina mieleen ja saa raivota ja sättiä ajatuksissaan esim. kiusaajaa mutta terapissa aikuismaisesti, hallitusti ja päästä sitten sovintoon. Kun raivo on purettu niin sitten on saatava vapus ja jopa anteeksianto. Voitko vaihtaa terapeuttia?

NIINKÖ

terapeutti hyväksyy vain ne positiivisimmat vaihtoehdot vaikka ne ovat usein kaukana totuudesta. miksi asioita ei saa kohdata sellaisina kuin ne ovat?

Mulla ihan sama kokemus kognitiivisesta terapiasta. Mitään pahaa ei muka ollutkaan vain hyvät tunteet ja ajatukset olivat sallittuja. Tuntui että kaikki paha jota toin esiin mitätöitiin, lakaistiin maton alle ja sitten keksittiin kivoja juttuja ja sen olisi pitänyt auttaa. Valetta se oli. En tosiaan ymmärrä miksei terapiassa(kaan) asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä... Toki paskakasasta tulee kauniimpi kun sen maalaa vaaleanpunaiseksi, mutta paskaa se silti on.

Laitoin terapeutin ja suuntauksen vaihtoon ja johan auttaa. Kaikille ei vaan sovi hyssyttely.

Minua huvitti kun kerroin terapiassa milloin mistäkin kiinnostuksen lopahtamisesta, niin terapeutti totesi silmät loistaen, että olen vain kasvanut ihmisenä - näin oli siis silloin, kun entinen kiinnostuksen aiheeni ei miellyttänyt häntä. Kun sitten taas kerroin, etten jaksa siivota enkä laittaa ruokaa enkä tehdä käsitöitä enkä lukea, se olikin huolestuttavaa. Mutta oli hyvä merkki, että entiset suosikki-TV-sarjani eivät tuntuneet enää miltään tai etten jaksanut enää olla ihmisiin yhteydessä Facebookissa. Kaikki samaa sairauteen kuuluvaa kiinnostuksen menettämistä, joka oli hyvästä silloin kun se sopi terapeutin käsitykseen ihanneihmisestä.

Kuinka pölvästejä koulutetut ihmiset voivat olla?

Terapiassa jotta se toimii täytyy itelläkin tulla vastaan ja uskaltaa pakottaa siltä omalta mukavuusalueelta ulos. Ehkä sinun terapeuttisi yrittää liian kovaa ja nopeasti edetä? Ota asia puheeksi että tämä on liikaa kuin pystyn nyt että aloitetaan rauhallisemmin. Jos ei mene jakeluun ammattilaiselle tämä niin vaihda terapeuttia sitten. Itse näin jouduin tekemään kun odotti asoita minulta jotka tuntuivat aivan utopatialta siihen oman tilanteeseeni nähden.

On tärkeä kuitenkin tiedostaa että jossain vaiheessa tulee vastaan asioita jotka ovat epämukavia. Ja kuten moni on täällä sanonut niin terapia itsessään ei ketään tule parantamaan. Siihen tarvitaan oma motivaatio ja myös omaa työskentelyä ajatusmaailmansa kanssa ja yleensä omien negatiivistenkin tunteiden hyväksymisessä. Terapia on tälle parhaimassa tapauksessa hyvä tuki. Puolueeton ihminen joka ohjaa, tukee ehkä korjaa tarvittaessa.

Ensin itsensä kehittäminen ja sitten jos tarpeen terapia tueksi. Monet vaan ovat niin pihalla alussa että tarvivat terapiaa kun eivät osaa itse aloittaa sitä prosessia.

Mullakaan ei terapia auta, kun tuntuu ettei siellä käsitellä kunnolla lapsuutta, jossa nämä ahdistukset on mulla alkaneet vaikka on jo alussa mainittu että sieltä se syy ahdistukseen tulee. Pidetään vain "hallinnassa" että alkaa tuntea itsensä idiootiksi ja vaippaikäiseksi. Reagoin murrosikäisen tavoin ja alan litkiä säännöllisesti olutta, kun niin vituttaa moinen asenne.

Olen sitten yksikseni alkanut pohtimaan lapsuutta ja se ahdistaa lisää, mutta olut ja seronil auttaa..;) Harmi kun tällä paikkakunnalla ei saa kunnon psykoterapiaa. Haluaisin ihan perinteiseen psykoanalyysiin, jossa loputtomiin jauhettaisi sohvalla omia neurooseja ja unia ja muuta, mahd. monta kertaa viikossa. Outo päänuppini kiinnostaa ja ahdistaa. Mutta ei ole resurrseja kunnon terapiaan, ellei muuta pois isolle paikkakunnalle. Työttömänä hankala lähteä.

Minulla on myös samanlaisia kokemuksia kognitiiviset terapiasta kuin tänne aiemmin kirjoittamisella. Minun kohdalla terapeutti taisi mennä vielä pitemmälle siinä kakkakasan pinkiksi maalaamisessa. Terapia meni aika usein suunnilleen näin: terapeutti kysyi huolestuneen näköisenä, että minkälaista minulla on ollut, minä kerroin jonkin negatiivisen asian ja seuraavaksi terapeutti yritti kieltää tämän asian olemassaolon, mistä seurasi ahdistava juupas-eipäs-väittely. Olisin ehkä ymmärtänyt, jos terapeutti olisi yrittänyt kieltää jonkin negatiivisen ajattelutavan, mutta terapeutti yritti kieltää negatiivisen tapahtuman. Esimerkiksi jos kerroin, että joku on ollut minua kohtaan tyly, niin sitä ei terapeutti suostunut hyväksymään ollenkaan, vaan väitti vastaan. Samoin jos kerroin joistakin muista vastoinkäymisistä, esimerkiksi vesivahingosta ja huonosta sisäilmasta asunnossa, terapeutti väitti vastaan siinäkin. Jossain vaiheessa tuli jotenkin outo olo, tuntui etten enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Terapeutti siis horjutti minun todellisuudentajua väittämällä, että minun kokemat asiat eivät ole tapahtuneet. Lopulta tulin siihen tulokseen, että terapeutti oli ymmärtänyt pahasti väärin kognitiivisen terapian perusidean. Kognitiivisessa terapiassa on tarkoitus pyrkiä muuttamaan nimenomaan negatiivisia ajatusmalleja, eikä potilaan elämänkokemuksia. Kaksi täysin eri asiaa, jotka terapeutti ilmeisesti sekoitti keskenään.

Hyvä terapiavideo:

Kuusi syytä miksi lakkasin työskentelemästä terapeuttina
https://www.youtube.com/watch?v=f0Fi32LbXHA

"en pääse käsiksi omiin vihan ja häpeän tunteisiin koska terapeutti syyllistää ja koettaa että olisin kuten muut"

Olen huolissani että minullekin käy noin, kun aloittanen terapian tässä lähiaikoina. Ei vihan osalta, se ei ole minun pääongelmani, vaan tuon, että "terapeutti koettaa, että olisin kuten muut".

Psykologeilla, lääkäreillä jne. tuntuu olevan päähänpinttymä, että olisin tunnollinen ylisuorittaja, joka vaatii itseltään täydellisyyttä ja tehokkuutta sekä ruoskii itseään virheistä ja on ylikiltti. Tällaisesta naistyypistä puhutaan nykyään paljon mediassa. Mutta kun en ole sellainen!

Olen kiltti ja arka, mutta olen alisuoriutuja, vetelä ja taipuvainen suojautumaan haasteilta, eskapistinen, säälin itseäni ja olen mukavuudenhaluinen, en vaadi itseltäni suorituksia enkä tehokkuutta enkä ruoski itseäni virheistä, vaan ajattelen että virheet ovat luonnollista.

Varmaan se että olen kiltti, arka, hillitsen itseni ja tunteen näyttämiseni hyvin sekä olen hoikka ja olemukseltani ja puhetyyliltäni huoliteltu, saavat psykologit yms. olettamaan, että edustan sitä paljon puhuttua "ylitunnollista supersuorittaja-perfektionistinaista".

Käytännössä tilanteet siis ovat menneet näin:

Lääkäri/psykologi: "Oletko sä sellainen, että sä vaadit itseltäsi paljon sekä virheetöntä suoritusta? Ja sitten ruoskit itseäsi, jos vähänkin epäonnistut?"

Minä: "No en oikeastaan. Heh. Joiltain osin jopa oon ihan päinvastainen. En ole suorittajatyyppiä." (hymyillen)

Lääkäri/psykologi: "Joskus kun me vaaditaan itseltämme paljon, niin me unohdetaan omien voimavarojemme rajallisuus. Ja vaaditaan itseltämme liikoja."

Minä: "Joo." (hämilläni)

Lääkäri/psykologi: "Mitä jos sä tekisit nyt niin, että keskittyisit johonkin mistä nautit ja olisit armollinen itsellesi. Mä voin kirjoittaa sulle tästä lapulle yhden nettisivuston osoitteen... Siellä on mindfullness-harjoitteita, joihin sun kannattaa tutustua ja kokeillakin. Ihan vaan voi hengittää joskus, keskittyä läsnäolevaan hetkeen ja ajatella: "minä riitän."

Terapiassa pitäisi olla tarkoituksena antaa asiakkaan olla oma itsensä. Se voi olla äärimmäisen vaikeaa monelle, ja siitähän on seurauksena monet tämänhetken vaikeudetkin. Kuvailemassasi esimerkissä näin ei terapeutti toimi. Ja pelkäätkin, aivan syystä, että vastaavaa on tiedossa jatkossakin.

Omasta kokemuksesta, jos ei tunne saavansa olla juuri se mikä on, terapia ei voi onnistua. Ja kun tämä sitten (minulla toisessa terapiassa...) tapahtuu, niin kaikki seuraa siitä, monet muutokset. Jos vähääkään tuntuu että et ole luonteva terapeuttisi seurassa, tai että ette ihmisinä ymmärrä toisianne, tai että hän koettaa saada sinua johonkin muottiin, tai ajaa jonkun päähänpinttymänsä mukaiseen tavoitteeseen eikä anna sinun itsesi asettaa tavoitteita, niin älä jatka.

Olla vapaasti se mikä on, ja tuntea mitä tuntee. Kuulostaa niin yksinkertaiselta, mutta ei todellakaan ole.