Tyttö Helsingissä

Missä olet sinä kaunis tyttö, joka Junassa istuit vieressäni ja huomasit kun häpeilevästi käänsin katseeni pois sinusta.

Missä olet sinä, jonka näen aamu toisensa jälkeen odottamassa bussia. Emme ole vaihtaneet sanaakaan, mutta jotenkin luulen tuntevani sinut. Kuvittelen käymiämme keskusteluita joita ei koskaan ole ollut.

Missä olet sinä joka aina ennen istuuduit eteeni kuin tarkoituksella, enkä koskaan sanonut mitään. Nyt olet poissa enkä enää voi sua tavata.

Missä olet sinä, joka koulussa olit alemmalla luokalla ja aina kohdatessamme moikkasimme ja hymyilimme, mutta enempää emme puhuneet.

Missä olet rohkeuteni, joka minulla vielä pienenä poikana oli kohdata uusia ihmisiä kerrostalomme pihalla ja pyytää heitä kavereikseni. Missä olet nuoruus. Eikö jäljellä ole enää muuta kuin ainainen kiire ja häpeilevä yksinäisyys siinä, missä voisi olla lukuisia kauniita ystävyyksiä.

Rakkauttani en etsi. Tiedän missä se on. Se sai hetken lentää vapaana ja nyt se on taas tiukkaan pakettiin käärittynä syvällä sydämeni takimmaisessa kammarissa odottamassa että sitä jälleen tarvitaan. siellä se odottelee ja voi hyvin, muttei lämmitä kylmää sisintä. Se on kuin pieni öljylyhty, johon pitäisi vain sytyttää liekki ja se lämmittäisi kuumemmin kuin mikään tuli.

Emme me yksinäisiä ole. Etsimme vain ystäviemme joukkoon vielä sitä viimeistä, joka saisi elämän tuntumaan sadulta, elokuvalta. Emme me ole epätoivoisia vaan tietoisia siitä, ettei tässä maailmassa kukaan muu voisi ymmärtää mitä etsimme. Luulisivat että etsimme elokuvien rakkautta, sitä näyteltyä, ennalta sovittua, pinnallista.