Sota on luonnollisesti aina julmaa mutta olen ollut erittäin vaikuttunut saamistani näkijätiedoista, jotka kertovat jotakin sellaista, jota ei meille koulussa kerrottu.
Meillä on niin sanottuja sankarivainajien hautausmaita useissa kunnissa mutta onko kaikille selvää, että osa sankarivainajista onkin todellisuudessa omien teloittamia sotilaita, jotka ovat viimeisenä henkiinjäämiskeinona, ylivoimaisen vastuksen tullen pyrkineet säilyttämään henkensä. Onko jollakulla mahdollisesti asiasta tarkempia tietoja?
Meillä on niin sanottuja sankarivainajien hautausmaita useissa kunnissa mutta onko kaikille selvää, että osa sankarivainajista onkin todellisuudessa omien teloittamia sotilaita, jotka ovat viimeisenä henkiinjäämiskeinona, ylivoimaisen vastuksen tullen pyrkineet säilyttämään henkensä. Onko jollakulla mahdollisesti asiasta tarkempia tietoja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Isäni, joka oli syntynyt v. 1912 palveli maatamme molemmissa sodissamme .Tiedän hänen olleen Aunuksen ja Syvärin suunnalla jatkosodassa. Hän oli tuonut sieltä muistona rintamalla tehdyt puhdetyöastian (oluhaarikka )Siihen on kaiverrettu toiselle puolelle "Syväri, Aunus Kannas 1942 , Jr22" ja toiselle puolelle "Tuki Suomen Suuren".Tämä muistoesine on nyt minulla ja se on minulle samalla konkreettisena todisteena siitä missä hän oli sota-aikana ollut. Olin ns. "iltatähti" (synnyin v.-57 ) ja vain muutaman saman luokkalaisen koulukaverini isä oli enää sodassa olleita veteraaneja(talvisodassa ei heistäkään kukaan ) . Koska isäni sairasteli elämänsä loppupuolella ja oli eläkkeellä jo kun täytin kahdeksan vuotta ja koska äiti oli työnsä vuoksi illat poissa (yöhoitaja) olin ainoana vielä kotona olevana lapsena paljon hänen seurassaan.Usein kuulee sanottavan ,että " ne ,jotka ovat siellä olleet ,eivät siitä puhu ". Tämä on minusta aika pitkälle pelkkä kliseesanonta ja myytti--kyllä he puhuivat! Tavalliset sotilaat siis (isänikään ei ollut alikersanttia kummempi jermu)Varmastikaan ne eivät puhuneet , jotka olivat olleet asetovereitaan teloittamassa,se on selvä! Monia muistoja ja tuokiokuvia isäni minulle kyllä ,varsinkin illalla kaakeliuuniamme lämmittäessään kertoili. Vaikeitakin asioita sieltä toisinaan tuli...Muistan hänen kerran mm.kertoneen pidätetyistä rintamakarkureista , jotka oli teloitettu.Kuka oli määrännyt sitä en muista hänen kertoneen, enkä sitäkään ketkä olivat tuon tehtävän suorittaneet ,mutta sen kylläkin,että isäni piti tapausta kammottavana .Hän mainitsi kyllä sen , että teloitettujen omaisille ilmoitettiin kirjeessä vain lyhyesti: kadonnut taistelutilanteessa.Eli siis valehdeltiin törkeästi.Tälläiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisia -varsinkaan jatkosodassa . Niistä voi lukea esim. kirjasta "Käpykaartiin" (löytyy kirjastosta) . Se on hyvää lukemista, vaikka ei tietystikään sen " Kiitos-paidan " kantajien mielestä. Isäni kuoli kun täytin 13 vuotta, hän ehti kertoa paljon sellaista mitä ikätoverieni isät eivät tienneet sen enempää kuin minä, koska olivat olleet useimmat vain sen ikäisiä itse sota-aikaan kotirintamalla. Sotiimme liittyy paljon sellaista, mistä ei vieläkään meillä uskalleta puhua , koska se rikkoisi hienon isänmaallisen kuvan siitä ajasta. Rakastin isääni vaikka suhteemme oli hänen sairauksistaan johtuen hyvinkin vaikea, useinkin. Se oli minun kiitokseni hänelle henkilökohtaisesti. Setäni kaatui talvi-,enoni jatkosodassa vaarini kuoli pommisuojaan mennessään. Minulle niistä ajoista jäi kertomaan vain isäni.Kunnioitan heitä kaikkia, mutta lapsena kadehdin salaa luokkatovereitani, joiden isillä ei ollut mitään rintamasotilaan traumoja päällä ja joilla oli terveyttä pelata pesäpalloa poikiensa kanssa. "Kiitos-paidalle" sanon nyt:kuitenkin :ei kiitos!Sotien palvonta ja niiden aikojen ymmärtäminen kun ovat mielestäni kaksi eri asiaa.
Harvoin törmää tällä keskustelualueella nain henkilökohtaiseen ja koskettavaan kirjoitukseen. Vilpitön kiitokseni sen jakamisesta.
Vaikuttava kertakaikkiaan , itselleni tulee mieleen ne vanhat veteraanitutut joiden kanssa istuimme ja saatoimme jutella jopa kaikista asioista , mm.sotareissuista , koko iltapäivän . Heidät jokaisen olen saattanut hautaan .
Kenttäoikeudet antoivat viime sotiemme aikana n. 550 kuolemantuomiota,
joista 450 pantiin täytäntöön. Täytäntöönpano kuului sotapoliisille.
Suurin osa näistä tapahtui kesällä 1944, jolloin myös äärimmäiset
keinot oli pakko ottaa käyttöön, kun kyseessä oli koko Suomi.
Talvi- ja jatkosodassa kuoli n. 80 000 miestä. Onneksi näiden teloitettujen
osuus on kuitenkin pieni (0,56%).