Historiankirjoituksessa asiat pyritään esittämään siten että niihin sisältyy jokin mieli tai juoni. Syyt ja seuraukset pyritään erittelemään. Ymmärrystä tavoitellaan vähän samaan tapaan kuin itse kukin tavoittelee sitä omasta itsestään: kyselee: miksikähän tein noin, mikä minut pani nuokin sanat sanomaan...?
Onko historia kuitenkaan välttämättä mitään tällaista? Kun monet ihmiset tai kokonaiset kansat toimivat, onko mahdollista löytää tämän toiminnan "juoni", kaikki tai edes olennaiset, todelliset syyt ja seuraukset? Jos itse kukin tarkemmin ajattelee omaa henkilöhistoriaansa, siinäkin on kaikenlaisilla sattumuksilla paljon suurempi rooli kuin sillä mikä koetaan "suurena elämänsuunnitelmana" tms.
Entäpä jos historiassa ei olekaan mitään "totuutta" - jos totuus onkin vain siinä "mielekkyydessä", jonka itse liimaamme historian tapahtumien päälle? Omat lähtökohtaiset todistelutarpeemme, oma "totuutemme" on jo olemassa siinä vaiheessa kun historian tapahtumiiin paneudumme. Tai vastaavasti: ehkä jälkikäteen haluamme ehdottomasti nähdä tapahtuneet asiat jossain tietyssä mielessä, antaa niille jonkin tietyn merkityksen?
Kuinka suhtaudumme ajatukseen siitä ettei historiallisissa tapahtumissa välttämättä aina ole mieltä eikä järkeä? Että historiassa voi tapahtua - kuten yksilönkin elämässä - että sattumat näyttelevät pääosaa, eikä edes siinä, minkä pitäisi määräytyä tietoisista pyrkimyksistä käsin, välttämättä toteudu mikään mielekkyys.
Väitän, että kysymykselle selvisikö Suomi sodista itsenäisenä ja miehittämättömänä maana, ei ole vastausta. Se saattaoi johtua siitä että suomalaiset ampuivat vimmatusti perääntyessään, tai se saattoi johtua siitä että itänaapuri keskitti voimiaan mualle, tai se saattoi johtua siitä että O W Kuusinen puhui Stalinille puolestamme, tai, tai, tai...
On vain hyväksyttävä se ettei historia anna vastauksia tuollaisiin kysymyksiin. Jos luulet tietäväsi vastauksen, tiedät tosiasiassa vain mikä on oma todistustarpeesi asiassa.
Vielä vähemmän historia antaa vastauksia mihinkään laajoihin arvokysymyksiin. Sellaisiin historialla ei todellakaan ole mitään sanottavaa. Jossittelut ovat historian yhteydessä tavattoman naiiveja ja tarpeettomia. Ei siis voida antaa vastausta esim. kysymykseen olivatko sotamme sotimisen arvoisia, vai olisiko ollut parempi antautua. tällaisia kysymyksiä ihminen voi ratkaista vain esilläolevissa tositilanteissa, historiaan nämä jossittelevat vaihtoehdot eivät enää kuulu.
Onko historia kuitenkaan välttämättä mitään tällaista? Kun monet ihmiset tai kokonaiset kansat toimivat, onko mahdollista löytää tämän toiminnan "juoni", kaikki tai edes olennaiset, todelliset syyt ja seuraukset? Jos itse kukin tarkemmin ajattelee omaa henkilöhistoriaansa, siinäkin on kaikenlaisilla sattumuksilla paljon suurempi rooli kuin sillä mikä koetaan "suurena elämänsuunnitelmana" tms.
Entäpä jos historiassa ei olekaan mitään "totuutta" - jos totuus onkin vain siinä "mielekkyydessä", jonka itse liimaamme historian tapahtumien päälle? Omat lähtökohtaiset todistelutarpeemme, oma "totuutemme" on jo olemassa siinä vaiheessa kun historian tapahtumiiin paneudumme. Tai vastaavasti: ehkä jälkikäteen haluamme ehdottomasti nähdä tapahtuneet asiat jossain tietyssä mielessä, antaa niille jonkin tietyn merkityksen?
Kuinka suhtaudumme ajatukseen siitä ettei historiallisissa tapahtumissa välttämättä aina ole mieltä eikä järkeä? Että historiassa voi tapahtua - kuten yksilönkin elämässä - että sattumat näyttelevät pääosaa, eikä edes siinä, minkä pitäisi määräytyä tietoisista pyrkimyksistä käsin, välttämättä toteudu mikään mielekkyys.
Väitän, että kysymykselle selvisikö Suomi sodista itsenäisenä ja miehittämättömänä maana, ei ole vastausta. Se saattaoi johtua siitä että suomalaiset ampuivat vimmatusti perääntyessään, tai se saattoi johtua siitä että itänaapuri keskitti voimiaan mualle, tai se saattoi johtua siitä että O W Kuusinen puhui Stalinille puolestamme, tai, tai, tai...
On vain hyväksyttävä se ettei historia anna vastauksia tuollaisiin kysymyksiin. Jos luulet tietäväsi vastauksen, tiedät tosiasiassa vain mikä on oma todistustarpeesi asiassa.
Vielä vähemmän historia antaa vastauksia mihinkään laajoihin arvokysymyksiin. Sellaisiin historialla ei todellakaan ole mitään sanottavaa. Jossittelut ovat historian yhteydessä tavattoman naiiveja ja tarpeettomia. Ei siis voida antaa vastausta esim. kysymykseen olivatko sotamme sotimisen arvoisia, vai olisiko ollut parempi antautua. tällaisia kysymyksiä ihminen voi ratkaista vain esilläolevissa tositilanteissa, historiaan nämä jossittelevat vaihtoehdot eivät enää kuulu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lauseen pitäisi tietysti kuulua:
"Väitän, että kysymykselle miksi Suomi selvisi sodista itsenäisenä ja miehittämättömänä maana, ei ole vastausta..."
ja oikeita vastauksia historian kysymyksiin ei tiedä kukaan, eikä tule koskaan tietämään.
Kaaoksella on vain se merkitys, jonka tarkkailussa käytettävä asteikko sille antaa. Tähän perustuu historiankirjoitusten kirjo, kommunistisesta realismista romantiikkaan. Jokainen tavoittaa tietyn osan totuudesta, mutta jos mielisimme tavoittaa koko historian kirjon, joutuisimme kirjaamaan ihmisten teot muistiin järkyttävän suurella tarkkuudella.
Siksi on aivan mielekästä katsoa maailmaa aatteellisten silmälasien läpi, suodattaen mielestään epäpuhtaat tai yhdentekevät vaikutteet ja motiivit pois omasta historiankirjoituksestaan. Tällä tavoin tavoittaa ehkä jotakin järkevää, mutta ei välttämättä mitään todellista.
Tuo viimeinen kappale on mielenkiintoinen. Niinkin voi elää ihan rauhassa.
Se huono puoli asiassa on kuitenkin, ettei voi tulla rakentavaa keskustelua, jos ne lasit suodattavat kaiken vieraan tiedon. Ei voi asettua toisen asemaan ja katsoa asioita hänen kannaltaan. Pitäisi muuten ottaa ne lasit välillä pois. Ei lopulta voi hyväksyä erilaisuutta oman ajatusmaailmansa rinnalle.
hi-story
his story
(syvällistä hmmm)