Onko täällä palstalla ketään oikeaa vanhan ajan körttiläistä? Sellaista "kunnon" armon kerjäläistä, joka tuntee vain synnintunnon, eikä armoa, kuin vilaukselta.
Kirja nimeltä "Suomalainen ahdistus" on oikein hyvää luettavaa suomalaisen heränneen kansan kipuilusta synnin ja armon tuntemisen kanssa.
No, se kirja on raskasta luettavaa...
Kirja nimeltä "Suomalainen ahdistus" on oikein hyvää luettavaa suomalaisen heränneen kansan kipuilusta synnin ja armon tuntemisen kanssa.
No, se kirja on raskasta luettavaa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
kansanopistoista on körttiläis järjestöjen ylläpitämiä. Minusta tekevät aivan hyvää työtä. Moni tyttö ja poika on niistä löytänyt itselleen kelvollisen ammatin. Körtit toimivat itsenäisinä ev.lut kirkon sisällä.
Minustakin olisi mukavaa jos palstalla kirjoittavat paljastaisivat lippunsa. Minusta meillä luterilaisilla on vähän eväitä arvostella kielteisesti muita uskovia. Ahdistusta meille kaikille riittää muutoinkin yllin kyllin.
Itselläni on ollut koko uskossa olo aikanani vaikeaa armon omistaminen. Jo ennen uskoa olen herännyt näkemään kurjuuteni ja minun syntini ovat painaneet minua.
Koko uskossa olo aikani olen kipuillut tavalla tai toisella rauhan saamisen kanssa.
En kuuliaisesta elämästä, en uskoa pumppaamalla, en Pyhän Hengen kasteesta, en edes Raamatun sanasta ole pystynyt omistamaan rauhaa sydämmeeni. Syyllisyyttä vain.
Synnin päästö on ollut minulle varhaisin rauhan tuoja. Sakramenttien ymmärtäminen on tuonut lohtua ahdistukseen.
Voi sitä iloa, kun saa synnit uskoa anteeksi. Voi sitä elämän makeutta, kun mikään ei paina.
Tämä ei ole pysyvää. Ikävöivää se kuitenkin on.
luterilainen. Ehkäpä ns. liberaaliin suuntaan? Pyrkimykseni on hyväksyä kaikki uskovat lähimmäiseni, kuuluivat he mihin kirkkokuntaan tahansa. Melko kirkkain silmin voin sanoa olevani täydellisessä harmoniassa Jumalani ja lähimmäisteni kanssa.
Oletko itsetutkiskelun kautta selvittänyt väärät ja oikeat tekosi? Oletko tunnustanut väärät tekosi itsellesi Jumalalle ja jollekin toiselle ihmiselle? Näin tehtäessä tulee muistaa, ettei vahingoita ketään kolmatta osapuolta. Mahdollisuuksien mukaan tulee hyvittää heitä kaikkia.
Omalta osaltani pesin aikanaan melkoisen likapyykin. Tämän seurauksena minulla oli mahdollista lopulta hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Ei parempana eikä huonompana. Mielestäni tämä on tärkeää voidakseen hyväksyä muut ihmiset.
Itse koen saaneeni armon runsaat 33 vuotta sitten ja elän varsin suuressa rauhassa ja kaikinpuolisessa tasapainossa.
Toivoisin tästä olevan edes vähän sinulle apua. Vaikutat kunnon ihmiseltä, yritätkö ehkä liikaa?
Jeesuksen nimessä kysyn sinulta henki, joka olet
Turust-nimimerkillä kirjoittavassa ihmisessä:
Tunnustatko, että Jeesus on Kristus, lihaantullut?
raimo, oikein tarkoitat? Mitä henkiä tällä Luterilaisuuspalstalla kysellään? Onko sinussa, raimo, jokin henki?
Raimo kuules lukenut nyt liikaa....ehkä....niitä
henkijuttuja?
Turusti on minusta kyllä ihan ok, jos näin saan sanoa.
Minun täytyy tunnustaa etten juurikaan ole perillä Jesuksen lihoista. Sensijaan oman lihani heikkouden olen monasti joutunut kokemaan. Luulisin tuon sanan minua auttaneen, että tätä paivää saan elää varsin suuressa rauhassa.
Kiitän Häntä siitä. Pyhän Hengen arvelen, niin halutessamme vaikuttavan meissä kaikissa, uskosta rippumatta.
Ei minulla ole epäilystä siitä, etteikö Kristus antaisi ja olisi antanut syntejäni anteeksi.
Mutta oman itseni armahtaminen on minulle välillä sangen vaikeaa.
Kun mieleni kuohahtaa, se on kuin Lemek ja viha ei helpolla lepy.
Oman itsensä sisimmän tunnistaminen on kauhistuttavaa. Varsinkin jos se purkautuu esiin.
On kuin itse Perkele haluaisi raivota lihani kautta. Mutta se olenkin vain minä, Hovi.
Vanhan minän ja uuden minän Kristuksessa on vaikea tulla toimeen keskenään.
Henki minussa jää usein toiseksi vanhalle hoville.
Tällöin Henki taas muistuttaa lain kautta, jolloin joudun syntisen paikalle. Käytän mieluummin ilmausta "syntisen paikalla", koska vapaat suunnat ymmärtävät parannuksen erillailla, kuin luterilaiset.
En voi painaa villaisella omaa itseäni. Silloin ryven itseinhossa ja säälissä. Tämä purkautuu lopulta ahdistuksena ja armon ikävöimisenä.
En kuitenkaan enää rohkene itseäni tuomita ja armotta jättää. Siispä jätän itseni Kristuksen käsiin.
Mutta jos joku tulee minulle puhumaan tekojen välttämättömyydetä vanhurskautumisessa. Niin en voi muuta kuin hymyillä sanojalle: "eikö se olekkaan lahja?"
Tuo oli aivan aiheellinen kysymys raimo.
Nimimerkki-Turust kirjoituksen perusteella voi aivan aiheellisesti kysyä hänen "uskonsa" perustusta.Sen verran epämääräiseltä liberaali-humanismilta se kuulosti.
Vanhan ajan körttiläiset elivät vanhaan aikaan.
Kysypä huviksesi, onko täällä ylipäätään ketään körttiä.