Miten sait apua syömishäiriöön?

Tähän minäkin haluaisin vastauksen. Miten, mistä apua saa, miten parantuminen etenee, mikä auttaa.. Täysin tiedoton asiasta. Työpaikkapsykologilla kävin kerran, hän antoi ohjeeksi laittaa itsestä laiha kuva tai ihannevartalon kuva jääkaapin oveen ja se estää sairautta... V*ttu mitä p*skaa.. Sanomattaki selvää etten menny toista kertaa..

Mie iskin pari päivää sitten pohjalle, kun pilasin ihmissuhteeni tällä. Olin (olen) ihan kauhea hysteerinen akka, kontrolloin kaikkea ja kaikkia, sain lopulta kerrottua miksi olen mitä olen, miksi kaikki on tapahtunu kuin on tapahtunu.
Nyt oon mielenterveyspuolelle jonossa, sekä tk lääkärille aika ensi kuulle joka kartoittaa tilanteen, mutta silti ihan hukassa miten tää tulee tapahtumaan. 13v on sairaus kestäny ja en oota ihmeparantumista, pelottaa vaan että en osaa lopettaa.

Olen menossa tiistaina lääkäriin (yleislääkäri, esimmäinen käynti) ja kerron sitten teillekin miten kävi.

Joka tapauksessa olen nyt kolmatta päivää oksentamatta toodella pitkään aikaan (sh 10 vuotta). Aloin saamaan omituisia fyysisiä oireita (masennuksessa tässä on seilattu jo pitempään) ja ne pelästyttivät. Tunnen ilokseni jo oireiden lieventyvän.

Haluan, että lääkäri testauttaa veriarvoni ja pistää lähetteen sydänlääkärille. En tiedä, haluanko terapiaa (asun ulkomailla), suomalainen psykologi olisi kyllä paras.

Jännittää, miten lääkäri reagoi. Tuleeko olemaan ihan hoo moilasena vai onko sillä kenties heti joku käsitys toimintasuunnitelmasta...

Tää on esimmäinen kerta, kun olen halunnut lopettaa.

En mitenkään!

En ole hakenut apua.

Syynä on se etten koe bulimiaa ongelmaksi se on vain seurasta muista syistä.

Eli mun pitäs hakea apua ennemmin masennukseeni :(

Mullakin on toi sama. Olen sairastanut bulimiaa 7 vuotta, ja voimat ihan lopussa. Sen verran tätä jo sairastanut, että olen osannut analysoida teini-iän traumat, tunnesyömiset, huonot itsetunnot, ahdistuneisuuden, pitkästymisen, ikuisen laihduttamisen ja kaiken mitä tähän liittyy.
Tiedän kyllä miksi olen sairas, mutta miten tämän mielenvikaisen käyttäytymisen saisi loppumaan?
En vain pysty hallitsemaan ruuanhimoa, kun se tulee. Ahmimiskohtaus ja sairaus vie aina voiton.

Tiedän, että ainut ketä voi mut tästä suosta nostaa, on minä itse. Mutta mitä jos en yksinkertaisesti pysty siihen?

No niin, tänään olin sitten siellä lääkärillä. Tosi ujo heppu, ei uskaltanut juuri mitään saona kuin että otetaan veri- ja virtsanäyte. Ei uskaltanut puhua ilmeisesti muusta kuin oireista...? Terapia-sana ei kertaakaan päässy vierähtämään hepun huulilta.
Tässä nyt nähdään, että taitaa oma apu olla paras apu.

Olis kiva tietää joo. Masennuksen takia olin psykoterapiassa, kerroin siellä. Ajatus lakaistiin sivuun. Kertonut ainakin parille mielenterveys lääkärille, ei reaktiota. Päivittäinen oksentelu jatkuu jo kolmatta vuotta. Hampaat paskana. Ketään ei kiinnosta...

Mäkin kävin parikin kertaa vuoden - parin sisällä yths:llä, sh-puolella, lääkärillä, kokeissa, mt-puolella. Ei apua mistään! Lääkäri sanoi että "lopeta tuo", sh-hoitaja sanoi että "mitä jos ottaisit kuvia annoksistasi", ja kyseli vaan epämääräisesti että "mitä kuuluu tänään" jne, mt-puolella psykologi ehdotti luonnossa kävelyä -.-'
Että joo, "oma apu paras apu", niinkuin "tiistaina lääkäriin" tuossa aiemmin sanoikin. Harmi vaan ettei ole motivaatiota eikä mitään, mikä edes innostaisi paranemaan! :'D Nyt vaan odottelen, että koska tähän kuolisi, joko kroppa pettää tai mieli (-> itsari).

Itse neljän vuoden sairastamisen jälkeen otin asian puheeksi lääkärintarkastuksessa, lätkäistiin th-psykologin numero kouraan ja sanottiin hyvää päivänjatkoa.

Monen mutkan kautta tappelin käynnit kaupungin psykalle, toistaiseksi olen täytellyt kehonkuvalappuja ja vastannut kymmeniin kysymyksiin siitä, onko lantioni mielestäni liian leveä. Ravitsemusterapeutille pääsin kerran, mutta pääsin kuitenkin.

Motivaatio on ollut pilvissä ja mullan alla, mutta alan olla kirjaimellisesti täynnä omaa itseäni, pakko saada pää ja kroppa toimimaan.

Hellurei!

Ikävä kuulla, että terveydenhuoltoalan ihmisiltä näyttää järjestään puuttuvan tieto ja kiinnostus bulimiaa sairastaville.
Olen tänään menossa kuulemaan verikokeitten tulokset ja 'kuivilla' en valitettavasti ole pysynyt. Oksentelu on kuitenkin vähentynyt, mistä olen tosi tyytyväinen ja toiveikas. On myös mukava nähdä pitkästä aikaa naamakin laihempana. (Tosin ei tänään; sunnuntain kunniaksi eilinen saldo oli kolme. Hööh.)