20 vuotta olen kärsinyt ahdistuksesta, sosiaalisista fobioista, ja masennuksesta tuon kaiken seurauksena. Välillä olen yrittänyt "normaalia elämää" työelämää, jossa väsynyt lukuisten yritysten jälkeen.. Jos haluat työelämään pitäisi jaksaa 8h jos haluat palkkaa, tai teet 6h josta jää juuri ruokarahat käteen... pelottaa ihmiset, pelottaa koko elämä, tuntuu ettei millään ole mitään annettavaa, pyrin päivisin jäämään kotiin ja jos en jaksa mitään, hautaudun peiton alle, vaikken nukkuisikaan olen peiton alla ihan hiljaa, paossa omalta elämältäni.. vankilassa oman pääni sisällä... ei kiinnosta muut ihmiset.. elämällä ei mitään annettavaa.. vielä yritetään kuntouttaa lääkärin lähete psykiatriselle päiväosastolle, entä sitten? Taas puolikuntoisena työkkärin listoille, töitä en voi ottaa vastaan kun ahdistaa vieraat paikat vieraat ihmiset.. eläkkeelle ei päästä koska järki juoksee päässä... onko elämällä vielä jotain annettavaa jota en ole huomannut??
Kahlittuna oman pään sisällä - elämääkö?
turhautunut2
51785
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minua taas ei pelota mikään muu kuin hidas ja tuskallinen kuolema.
Lähinnä vituttaa ihmiset, työelämä, yhteiskunnan vaatimukset, päättäjien kädettömyys ja rahamiesten valtaklikit. En usko elämältä tai ihmisiltä mitään saavani, siksi vietän suuren osan ajastani metsässä elämiä tarkkaillen.
Kannattaisko sun hakeutua psykoterapiaan tuon pelkosi kanssa?
On tyhmää pelätä ihmisiä ja jättää siksi oma elämä elämättä.
Psykoterapiaan? En usko psykoterapiaan, nehän ovat ihmisten luomia mielikuvia siitä kuinka olla "yhteiskuntakelpoinen" kansalainen... nojoo oikeasti, olen tuotakin vaihtoehtoa miettinyt, ehkä pitäisi kuitenkin saada tämä pahin "vitutus" ja masennus ensin alta pois.. Eläimet ovat minunkin lohtuni.. ihmisiä tunnun vihaavani..
mä olen kamppailut samojen ongelmien kanssa koko ikäni.Ns. "normaaliin" elämään en ole koskaan kyennyt lukuisista yrityksistä huolimatta.En ole laiska,saamaton taikka tyhmä,vaan tunnen itseni ulkopuoliseksi joka paikassa.Työelämässä ahdistaa vastuun ottaminen koska minulla ei ole lainkaan itseluottamusta,tai joskus saan itseluottamusta jos onnistun jossain asiassa,mutta se vähäinen itseluottamus rohamahtaa korttitalon lailla kun pienikin epäonnistumisen mahdollisuus on näköpiirissä.Innostun helposti uusista asioista,mutta kiinnostus lakkaa lähes yhtä nopeasti,olen erittäin kärsimätön ja kaikelle kritiikille herkkä,otan kaikki henkilökohtaisesti ja minulla on myös tarve miellyttää muita ja en pidä omia tarpeitani tärkeinä.Olen niin kutsuttu läheisriippuvainen.Minulla ei juurkaan ole sosiaalista elämää,luojan kiitos että sentään on ihana nainen joka rakastaa ja tsemppaa.Pahin viholliseni ja este omalle menestymiselle on minä itse,en syytä ketään.Pillereitä kovasti tyrkytettään,mutta niillä ei lapsuuden traumoja ratkota.Itse olen saanut jonkin verran apuja kirjoja lukemalla,mutta se ei vielä riitä,vaan on päästävä juttelemaan terapeutille ja käsiteltävä asiat rohkeasti ja rehellisesti vaikka tekisi kuinka kipeää.Uskon,toivon että jonain päivänä tulen toimeen itseni kanssa ja voin elää onnellista,tai ainakin jollain tavalla siedettävää "normaalimpaa" elämää.Tsemppiä sulle,et todellakaan ole yksin.Oletko miettinyt mistä nuo kaikki voisi johtua,onneton lapsuus ehkä?Kannattaa lähteä siitä liikkeelle ensin.Toki psykiatri sanoo että sulla on kemiallinen häiriö päässä ja määrää mömmöt joihin jäät loppuelämäksi kiinni,ja olet mielisairas loppuelämäsi.Kannattaa miettiä tarkoin.
Traumaattinen lapsuus on minullakin taustalla, siitä kaikki johtuu, tiedän tuon tarkalleen, olen yrittänyt joskus taideterapiaa, mutten saanut siellä avattua pääni sisäisiä solmuja, joten usko terapioihin ropisi kuurosateen lailla... taidealalla olen yrittänyt työskennellä, ala jossa viihdyin, kunnes väsyin sielläkin, koska aina odotan itseltäni parasta mahdollista suoritusta - täydellisyyteen pyrkivä kaikenlisäksi, vaikken itsekään ole täydellinen, hah kaukana siitä... jotenkin vaan olen kyllästynyt kaikkeen, "vitutus" siihen mitä olen on huima, ammatti-ihmiset kehottavat kohtelemaan itseään lempeästi, mutta kun olen turhautunut, en tiedä mitä elämältä haluan, ja ylipäätään haluanko enää mitään... rakkaus on ruma sana, laulaa ismo alanko, mutta rakkaus on kuitenkin suuri voima, ehkä jos oppisin rakastamaan itseäni ja muita elämä olisi helpompaa... tiedä sitä.. sanotaan että toivoa on niin kauan kuin on elämää, ehkä siksi vielä olen täällä, tai ehkä elän minunnäköistäni elämää...
Pelot on tehty voitettaviksi. Ihan turha maata kotona ja odottaa että elämän ongelmat sillä ainakaan paranisivat. Kyllä se apu lähtee siitä, että päätät tehdä elämässäsi sen tarvittavan muutoksen. Mikä se sitten onkaan. Pääasia että teet sen.
Fobioistakin pääsee eroon.