Kerrotaanpa tässä nytten se miljoonas tarina mikä tänne on laitettu, mitenköhän vain alottaisi sen...
Jonkinsorttista masennusta kait on itsellä, sitä on saanut ainakin seurata aivan pienestä asti vierestä kun omalla äidillä paha masennus ja rampannut vaihtelevasti sairaalassa. Mukavahan sitä oli pienenä katsoa ja se onkin osasyy omaan tilaan varmasti. Muutenkaan kotona ei osaa olla oikein rennosti. Pelkään omia vanhempiani ja se on todella ikävä tunne koska siten en pysty keskustelemaan asioista vanhempieni kanssa. Pienempänä sain paljon remmistä ja kaikesta muusta koska olin niin vaikea ja rasavilli lapsi ja siitä ainakin löydän yhden syyn pelkoon.
Kuten monella muullakin niin ihmisraunio. Koulukiusattu koko ajan mitä on kouluissa ollut koska olen ollut aina pienluokassa ja se on ollut "vammaisten" luokka sitten muiden silmissä aina ja sen takia sitten olin ala-asteella askeleen päässä itsemurhasta ja kyllähän se ajatus edelleen pyörii mielessä satunnaisesti. Vaikka ystäviä ja kavereita on niin koska en osaa luottaa enään ihmisiin (lukuunottamatta paria, vaikka en heihinkään luota aivan 100%) niin aika tylsää on. Kotona ollessa vain koneella istumista tai sitten jos jonnekkin lähtee niin juomaan, siitähän ei mitään hyvää seuraa, kauheat lärvit ja myöhemmin vituttaa taas kun ei ole edelleenkään mitään suurta kontrollia juomisen kanssa. Luojan kiitos että en ole vielä, VIELÄ päässyt huumeiden pariin kunnolla, toivottavasti en tule ikinä pääsemäänkään.
Tuon ala-asteen pahimman tunteen onneksi pääsin yli joskus yläasteella. Sai hetkellistä rauhaa vaikkei ihan niin syvää ollut. Nytten on alkanut jostain syystä tulla taas samat fiilikset mitä oli meno ala-asteella. Kaikki ahistaa ja itsemurha-ajatukset ovat kurkoittaneet päitänsä uhkaavasti. Ihmeellisiä itkukohtauksia ja olen alkanut tekemään jotain mitä en ole ennen tehnyt, viiltämään tavalla tai toisella itseäni, peloittava ajatus mitäköhän siitäkin tulee. Onneksi olen saanut piilotettua yleensä ne eikä niistä tiedä juurikaan kukaan. Riittää jo se häpeän tunne mitä ruvista saa...
Ala-asteen ja melkein koko yläasteen kävinkin kuvataideterapiassa. Ehkä se vähän auttoi mutta sinnekkään en kaikkia, läheskään kaikkia tunteita mitä pään sisällä ryömi kertonut. Terapiaan en halua enään uudestaan. Tuntui niin turhalta loppuen lopuksi nuokin vuodet mitä kävi. Harvalle ihmiselle olen edes todellisesta tilanteestani kertonut. Edes vanhempani ei tiedä kuinka lähellä olin itsemurhaa tai muitakaan ongelmia pään sisällä ja oman itseni kanssa.
Lääkkeitä en ole siksi ikinä syönyt kun ei ole välittänyt kertoa kenellekkään asiasta... Se on vaan niin helppoa ajatella että kyllä tämä tästä vielä paranee. Jos lääkkeet alottaisi niin tiedän tämän tunteen kanssa mikä nytten on että jos tarpeaksi tujuja saa niin voi olla että tulen leikkimään hengellä niiden kanssa. Säälittävää? Kyllä! Mutta en vain osaa avata suutani asian kanssa.
Ensimmäistä kertaa varmaan elämässäni mietin aivan tosissaan että pitäisikö ottaa itseään tuplakerroin niskasta kiinni ja soittaa lääkärille, vielä kun tajuan oman tilanteeni?
Lisäilen säälittävään tarinaan asioita sitä mukaan kun muistan taas mitä oli kirjoittamassa. Tästäkin puuttuu joitan asioita jo...
Kiitos teille että jaksoitte lukea ja pahoittelut erittäin sekavasta tekstistä, oli vain pakko saada kirjoittaa jonnekkin... Kai tämäkin hetkellisesti helpotti omaa oloa vaikka itku ei olekkaan kauhean kaukana taas.
Oma vuodatukseni...
27
355
Vastaukset
- Keissa
Sinun kertomuksesi on ihan yhtä tärkeä kuin toistenkin sillä jokaisen tuska on omansa ja vain hänen kokemansa. Kertomalla omasi saa joku vertaistukea.
Olet jotunut piilottamaan jo lapsuudesta asti itsesi.Lapsi oppii luovimaan ja sopeutumaanolosuhteisiin, olemaan näkyvä tai näkymätön.
Vielä tänääkin sinulla ei ole rohkeutta avautua niistä kipeimmistä sielusi tuntemuksista. Se on sinulle nyt se kaikista tärkein asia tiellä eheytymiseen. Varaa vaikka muistitikku tai vihko johon alat saannöllisesti kirjoitella tietoisuuteen kumpuavia muistoja, tapahtumia on ne sitten surullisia tai iloisia. Tee muistelua pikkuhiljaa ja vähitellen, koska liian intensiivisenä siitä tulee psyykeelle liian rankkaa.
Vaikuttaa, että olet nyt kypsynyt ja motivoituntut tekemään asioille jotain. On totta että ryyppääminen, asioiden siirtäminen ja pakeneminen ei auta. Pitää toimia kun hälytsykellot alkavat soida.
Tsemppiä sinulle ja onnea tuleviin päiviisi.- naikkonen_22
Niin se on totta että jokaisella oma tuska. Kyllä lapsesta asti, millainenkohan olisin jos tätä ongelmaa ei koskaan olisi eteen tullut, aivan eri ihminen, sen voisi kuvitella ja tiedän. Tuska muuttaa ihmistä yllättävän paljon.
Mutta millä tavalla sen pitäisi minua auttaa että kirjoitan ylös muistoja? Eikö se ole aivan sama asia kätitteleekö niitä omassa mielessä vai kirjoittaen ylös?
Kellot soivat hetken kunnes perkele päässä päätti tunkea niihin ison kasan pumpulia taas. Taas ja taas... Hyvä puhua kun ei itsekään ota itsestään mitään selkoa. Motivoinut miettimään asiaa syvemmin mitä olen kait ennen miettinytkään ja tullut siihen tulokseen että haluanko edes muuttua, parantua, miksi sitä ikinä sanotaankaan. Siinähän kadottaisi itsensä vaan kokonaan... Ei kuulosta mielenkiintoiselle vaihtoehdolle kun tähänkin asti on pärjännyt ilman mitään ja kenenkään apua. Tuskimpa se tästä nytten kauhean pahemmaksi voi mennä. Paha edes yhtään mitä on saanut muiden tarinoita elämänsä aikana kuulla ja lukea. Helppo nakki!
En tiedä, en sitten yhtään. Ei kykene miettimään enempää kun toisaalta kaiken on lukinnut niin monen lukon taakse ja heittänyt avaimet mereen. Mitä ihmettä edes tänne tulin? Ihme sekoilua... Tämä on niin... tätä.
Anteeksi että häiristin, eikai toistaiseksi taas muuta ruikutettavaa. Suuremmat on hädät muilla. On se vain niin kivaa tapella kahden eri mielen keskellä jos kukaan tietää mitä meinaa.
- Keissa taas...
Kyllä se on eri asia puhua tai kirjoittaa tunteita sanalliseen muotoon. Jos vain päässään märehtii niin asiat pyörivät vain epämääräisenä möykkynä sisimmässä. Kun pukee sanoiksi niin asiat työstyvät tunteista järjen tasolle ja ne prosessoituvat. Sieltä ne alkavat lukitut ovet vain ihmeellisesti loksahdella auki. Ethän sinä häiritse ja älä vähättele itseäsi. Parantuminen kannattaa ihan sinun itsesi vuoksi. Tottakai haluat nautttia elämäs ja vapautua tuskasta. Nyt et ehkä osaa sitä haluta jos paremmasta ei ole kokemusta.
Jatka vain yhdessä kanssamme eteenpäin.- naikkonen_22
Tjaa... No pitänee sitten ottaa asia uudestaan mietintään ja vaikkapa koittaa toteuttaa jossain vaiheessa kun taas jaksaa jotakin vähän enemmän. Pystyykö sitten pelkän kirjoittelun avulla parantaa itsensä? Tuskinpa.
En tiedä, mutta häiriköinniltä tämä tuntuu taas kertoa asiasta jollekkin taas pitkästä aikaa, kun on ihmisillä isompiakin huolia kuin kuunnella jonkun valitusta kuinka ei saa itse hoidettua asioitaan...
Mutta jos parempaan pääsee ja se ei olekaan yhtä kivaa mitä niukka elämä nytten. mihin on jollain tasolla oikein hyvin tottunut. Vähän kuin raha. Parempi se on vähän niukalleen elää kuin että on jotain millä pilata elämä vaikka sekin on masentanut kun on ollut aina "köyhempi" kansalainen kuin kukaan muu kenet olen ikinä tuntenut. Ja taas menee ihmeelliseski ohi aiheen höpinäksi. Noh samapa tuo...
Huomenna olisikin k'ynti koululla juttelemassa korvattavista jutuista. Uskaltaisikohan sitä käydä juttelemassa jonkin kuraattorin kanssa koulussa sitten, omalla ikihuonolla tuurilla kuitenkaan paikalla.
Noh kaipa se on ihan kivaa kun edes yksi ihminen jaksaa jutella asiasta.
- naikkonen_22
En tiedä, en sitten millään tavalla. Oksettaa vaikkei ole syönyt mitään ainakaan 18 tuntiin. Inhottava olo, kurkkua kuivaa, päätä särkee. Väsyttää sisäisesti mutta en vain ole osannut nukkua vuosiia ja vuosiin yöaikaan. Tuntuu kuin kuume olisi nousemassa mutta ei ole. Ei kiinnosta vain enään tämä pelleily. Kuolema pyörinyt ajatuksissa jo pari päivää eikö loppua näy. Tuntuu vaan että hiipii kylmine kynsineen lähemmäs joka ikinen sekunti. Tarkoitan oikeasti sekunti, niin nopeasti että itse juuri ja juuri ymmärrän jotenkuten missä mennään. Kuukausi sitten olin vielä iloinen ja jaksoin eteenpäin vaikka nytten tiedän että olin huomannut sen että alas päin mennään taas. En vaan halunnut ilmeisesti tunnustaa asiaa itselleni... Ja vaikeaa se on edelleen. Tunnustuksen jälkeen nauran asialle ja potkaisen omgelman pois edestä.
Olo on kuin ei olisi olemassa, leijuisi vaan, tai olisi vaan olemassa omassa mielessä. Mattoveitsi esillä, vähän veressä. Katse käy sen luona pariin kertaan minuutissa.
Ehkä tämä onkin vain harvinaisen todellinen uni ja herään joskus oikeaan maailmaan. Ehkä...
En tiedä miten selvisin ala-asteen jos se oli tälläistä. Tosin silloin oli vielä askeleen lähempänä omaa turmiota joten ajatuksen tukalempaa ja tummempaa. En edelleenkään tiedä, tunnen että olen menettämässä taas kontrollin itseeni ja se pelottaa todella paljon.
-Kiinnostaako ihmisiä oikeesti, siis ihan OIKEASTI lukea muiden ongelmista vai pitäisikö vain lopettaa ja antaa asian taas olla. Jospa se siitä, joko parempaan tai huonompaan suuntaan...? Otetaanko ihmisiä edes tosissaan enään nykypäivänä?
Ärsyttävää ja haluan kieltää koko asian. Olla kokonaan syntymättä. Olisi ollut vahnemmillekkin helpompaa kun eivät oloisi saaneet sairasta lasta jo yhden aikuisen rinnalle. Miten he edes ovat jaksaneet minua sekoamatta itse paremmin. Hulluus kulkee suvussa, niin olen tosin kuullut. Se voisi selittää monet nuoruuden asiat. Miksi tälläinen helvetti pitää olla edes mahdollinen ihmisille?
En ole edes tältä planeetalta.
Muuta en kysy kuin miksi? - Keissa
Tunne että sinun sielusi vuodatukset eivät olisi mitenkään tärkeitä ja mitenkään kuulemisen arvoisia tuntuu itsestäsi totuudelta, vaikka asia ei ole totuus. Tulee mieleen edesmenneen Vaikko Lavin laulun sanat: jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeää.... Ihminen jonka itsetunto on saanut kolhuja kokee niin, mutta tunne ei yhtään vähennä hänen ihmisyyttään.
Tavallaan sinulla saa olla oikeus tuntekkin nyt noin kun sileusi on vielä rikkinäinen. Jos tulee fyysinen haava niin sekin on ja olla vereslihalla, mutta paranemisen myötä alkaa sitten saada tervettä ihoa.
Kyllä ainakin itseäni kiinnostaa kuunnella toisten ongelmista: aikoinaan itsellä oli ja kuuntelevat ystävät olivat kullanarvoisa, ja haluan aidosti auttaa ja olla tukena vastaavasti nyt ....tuntuu eetä se on ihan jopa tehtäväni tässä pahassa maailmassani. On myös yksi valtava asia kunnella erilaisten ihmisten elämäntarinoita, koska se opettaa tuntemaan yhä paremmin elämää ja itsekkin kasvan ihmisenä.
Tietenkin maallikkona ymmärrän, että minulla ei ole sillai taitoa olla terpeuttina ja en osaa ohjailla ja antaa neuvoja. Asiantuntija osa jodatella kesksutelua parantavaan suuntaan ja ymmärtää myös kertojan rajat ja ei väsytä liikaa. Ehkä näin ihminen ihmiselle jutustelussa on hyvä tuo periaate että antaa vain tulla spontaanisti mielleyhtymiä ja ajatuksia. Silloin homma ei käy liian raskaaksi.
Kannatan ajatusta, että hakeudut juttelemaan koulukuraattorin kanssa. Hänelle kannattaa antaa jo alussa kuva oikeasti että olet avun tarpeessa. Se on nykyään ongelma, että avuntarvitsijoita on paljon ja ei riitä terapautteja ja kun aika ei riitä niin annetaan helposti pilleripurkki käteen ja taas uusi aika jonnkin kuukauden päähän. Silti kannattaa vaatia ja ei jäädä ajattelemaan että joku toinen on minua tärkeämpi .....
itselläni pakkaa olemaan, että olen yökukkuja jos ei työhommat ole esteenä ja olenkin tehnyt usein yötöitä laitokissa. Kun unirytmi on sekaisin niin tulee juuri tuollainen tokkurainen ja etova olo kun on nukkunut vähän tai nukkuu silloin tällöin.
Haluan rohakaista sinua matkalla parempaan. Sinulla on hyvä verbaalinen ulosanti ja olet varmaan erittäin ulospäinsuuntautuntut.
Hyvää paivänjatkoa sinulle. Sorry vireellinen tekstini.- naikkonen_22
En tiedä, ehkä se on totuus, ehkä ei. Ei voi tietää tai oikein kuvitella kun ei ole paljoa paremmasta tietoa.
No se on jollain tapaa helpottavaa kuulla että kiinnostaa kirjoitukseni. Jollekkin voi edes kertoa asioita yksityiskohtaisemmin kuin kenellekkään oikein kasvotusten.
Joo jonkun kanssa pakko päästä juttelemaan vielä kun hahmotan jotenkin missä mennään, en halua että olen kohta taas askeleen päässä itsemurhasta niinkuin silloin ala-asteella. Jos eräs ystäväni ei olisi soittanut juuri_silloin niin en tiedä, olisinko tehnyt sen, koska mieli oli niin tuhannen pirstaleina. Sain jopa koottua jostain syystä itseäni niin paljon että soitin lääkärille ensimmäistä kertaa ja sainkin 11 ajan. En voi uskoa miten vaikeaa oli soittaa, ja jäädä odottamaan että soitetaan takaisin. Pariin kertaan siinäkin mietti uskaltaako vastata takaisin...
Itsellä kääntyi ala-asteella rytmi totaalisesti päälaelleen. Mistäköhän moinen, arvata kyllä voi parin asian melkeinpä itse. Siitä se sitten alkoikin. Pystyn kääntämään rytmini yhdessä yössä aivan päälaelleen. Voi niitä monia ja monia hetkiä kun ei pystynyt nukkumaan yöllä ja aamulla pitäisi kouluun mennä, rasittavaa... Ehkä kaikesta tästä pääsee eroon myöhemmin. Ei vain oikein jaksaisi. Olen vain väsyneenä kotona, makaan sängyllä ja olen koneella koska muuta ei jaksa useimmin tehdä. Tässä oli taas yksi kokonaan valvottu yö, huoh.
En ole todellakaan ulospäin suuntautunut. Olen erittäin arka ihminen, tykkään enemmän seurata muita. Vieraiden ihmisten kanssa oleminen saa minut hermostumaan ja haluan vain paeta pois. Omaan rauhaan missä viihdyn, en oikein osaa kaivata muiden ihmisten oloa, joskus se on vain kivaa. Ja se riittää usein minulle että saan olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa koulussa. Muuten haluan olla vain omassa rauhassa, kenenkään ulottumissa. Joskus jopa mietin että voisin muuttaa jonnekkin oikeasti kauas ihmisistä, alkaa salaperäiseksi erakoksi...
Mutta nytten siistiytymään ettei ihan paskaisena lähde ihmisten ilmoille. Että osaa olla nytten stressaavaa mennä omista ongelmista jollekkin aivan vieraalle kertomaan, sydän luo tuhatta ja sataa ja kädet tärisee jo nytten. Kiitos sinulle että jaksoit hetken keskustella kanssani, silläkin jo varmasti oli merkitystä asioiden edistymiselle. Sai vähän muutakin mietittävää kuin itsensä satuttaminen muiden keinojen loppuessa.
Pitänee palailla vielä myöhemmin asian tiimoille.
- aktiivi_riideri
Kirjota vaan! Ei täältä tekstipalsta lopu kesken! Täällä käy ihmisii jotka painiskelee näiden samojen juttujen kanssa itsekkin. On tärkeetä saada vertaistukee!
- naikkonen_22
No ei varmasti lopu kesken.
Huhhuh että oli hankala reissu, lekuria odotellessa en ole ikinä niin paljoa pelännyt ja ollut ahdistunut. Huoneeseen päästyä sydän pupmppasi edelleen tuhatta ja vähän päälle, hyi. Sielläkin vielä mietti minne on oikein menossa. Onneksi en karkuun lähtenyt vaikka mieli teki erittäin paljon.
Saipahan keskustella asiasta vaikka lääkäri enemmän kyseli vain, vastailin itse jos vain kykenin. Oli onnessaan että olin vastaanotolle tullut enkä jäänyt taas miettimään jospa menisi ohi...
Mukaan sain monet testit täytettäväksi ja näytettäväksi kun aika tulee, sainpa numeron ihmiselle jonka kanssa käyn asiat oikeasti läpi ja mietimme miten jatkamme. Pitänee ottaa yhteyttä puhelimitse kyseiseen ihmiseen vaikka huomenna. Tähän tämä ei voi jäädä kuitenkaan. Lääkäri soittaa ensi viikon perjantaina ja kyselee kuulumisia...
Sain sieltä siis paremman mielen, hetkellisesti ainakin ja puoleksi vuodeksi nappeja nimeltä sepram 40 mg. Ensiksi kaksi viikkoa vain puolikkaalla napilla ja sitten siirrytään kokonaiseen, mikälisikäli sinne asti päästään. Kenelläkään kokemusta tuosta? Itsellä ei kokemusta buranoista vahvemmasta... - Keissa
Voi miten hyvältä tuntuu puolestasi, että sait tuon urakan tehdyksi ja varmaan itselleskin kun onnistui. Ei kai nyt niin tärkeä ole milloin nukuu kun saa nukuttua kuitenkin vaikka päivällä. Kyllä se rytmi sitten tasaantuu aika ja tarvis vaatii. Vaikuttaa että pääsit asialliselle lääkärille ja hän otti sinun auttammisen tosissaan. Onhan se helpompi kertoa hekilökohtaisia ja arkoja asioita ihan näin anonyymisti, ja kun tietää että hekilöllisyys ei paljastu. Kuitenkin lääkäreillä ja terapeuteilla on vaitiolovelvollisuus ja he näkevät ja kuulevat kaikkea.
Luulempa että olet nyt rättiväsynyt tuon lääkärireissun jälkeen. Nyt huilaa ja lepää!
Kirjoittele meille sitten kun olet siihen valmis. Voimahalit jälleen. Hyvä että tulit kertomaan rainasi tänne se on helpompaa anonyymisti
Lapsihan oppii vanhemmistaan paljon(valitettavasti) mutta joka tapauksessa jokainen on erillainen.
Mistä tuo yläasteella tapahtunut onnellisuus johtui?- naikkonen_22
No juu näin parin päivän jälkeen tuntuuhan se ehkä ihan kivalta mutta toisaalta taas en yhtään välitä. Niinhän heillä on vaitiolovelvollisuus mutta koitappa nytten jutella jollekkin oikeasti syviä syvällisiä jos olet menettänyt uskosi ihmisiin jo aikoja sitten. Henkisesti väsynyt oli juu reissun jälkeen.
Tekipä hyvää olla ystävän luona parisen päivää, ei huolia himasta vaikkei paha olo kokonaan sieläkään kadonnut. Oli todella, todella inhottavaa tulla takaisin kotiin. Seisoin varmaan kymmenisen minuuttia kotioven edessä miettien mitä tehdä. Täältä tekisi hyvää päästä pois mutta tiedän etten tulisi vielä toimeen ihan yksinäni, voisi riistäytyä homma kokonaan käsistä... Ehkä jonkun ystävän kanssa uskaltaisi muuttaa asumaan. Tai sitten vaan kituu täällä odottaen jotain.
En yhtään tiedä mistä moinen "onnellisuus" johtui, syitä voi olla monia mutta yksi voi olla se että aloin vihdoin tajuamaan mikä minua vaivaa mutta en vain halunnut tunnustaa asiaa itselleni niinkuin vähän tähän asti. Syitä on tosiaan monia... - 16+19
Hei.
Täällä samanikäinen mies. Jossakin määrin tunnistan itseäni tekstistäsi. Tietynlainen masennus on ollut lapsesta asti mukana kuvioissa. Lapsena jopa diagnosoitiin keskivaikea masennus, joka sitten olevinaan hoidettiin. Todellisuudessa opin vain sanomaan sen, mitä terapeutit ja vanhemmat halusivat kuulla. Masennus pysyi ja nykyään tuntuu niin olennaiselta osalta koko persoonallisuuttani, etten tunnistaisi itseäni ilman sitä.
Lapsuuteni oli myös hankala, vaikkakin eri syistä kuin omasi. Minulla oli ihan hyvät vanhemmat, kunnes menetin toisen heistä. Tämän jälkeen asiat lähtivät menemään niinsanotusti päin seiniä ja masennukseni alkoi. Koin jääväni yksin jäljelläolevan vanhempani huomion siirtyessä muualle juuri silloin, kun olisin tarvinnut häntä eniten. Olin turha tai pikemminkin haitaksi omassa kodissani.
Nykyään elämä on yksinäistä. Ihmissuhteita tapahtuu, mutta ne jäävät lähes aina pinnallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Olen oppinut elämään yksinäisyydessä ja onnekseni olen siihen luonteeltani hyvin soveltuva. Tämä ei tarkoita, ettenkö kärsisi usein yksinäisyydestäni. Kestän sen kuitenkin yleensä. Kokonaisuudessaan elämä on kuitenkin mitäänsanomatonta ja olen itsekin ajatellut itsetuhoisia asioita, vaikken niitä varsinaisesti ole vakavissani harkinnut. Terapiassa en ole lapsuuteni jälkeen ollut ja vain hyvin harvalle olen paljastanut olevani enemmän tai vähemmän masentunut.
Itsesi vahingoittamisesta... Tuntuu pahalta, että teet niin. En voi kuitenkaan tuomita, koska joskus turhautuessani omaan vajavaisuuteeni alan lyödä itseäni.
Pahoittelen, että keskityn tässä itseeni. Ajattelin vain jakaa tarinani siinä toivossa, että toisten samankaltaiset kokemukset saisivat olosi paremmaksi.
"Kiitos teille että jaksoitte lukea ja pahoittelut erittäin sekavasta tekstistä, oli vain pakko saada kirjoittaa jonnekkin..."
Kiitos itsellesi. Mielelläänhän tuota lukee. Kirjoitat todella hyvin ja vaikuttaisit omaavan hyvän kyvyn tutkiskella omaa ajatus- ja tunnemaailmaasi. Tätä kutsutaan moniälykkyysteoriassa intrapsyykkiseksi älykkyydeksi. Tekstisi ei ole ollenkaan sekavaa.- naikkonen_22
Eipä siinä mitään että itseesi keskityit, onhan se tosiaan helpottavaa jollain pienellä saraa edes että on muitakin ketkä kärsivät samanlaisista ongelmista jollain tasoa ainakin.
Hyvä jos ei sekavaa ja selvää saa. Omaan silmään särähtää vain niin sekaisena ja puokkoilevana tekstinä. Kaipa sitten jotenkin osaa itseään tulkita.
Tummat pilvet ne vaan lähenee kotona ollessa vaikka vasta yön täällä ollut taas ja miettinyt omaa kohtaloaan koko yön. Mitä tehdä? Tiedän jo miten sen tekisin vihdoin, olisi kyllä toimiva. Toisaalta pitää koittaa taistella vastaan. En halua aiheuttaa pahassa kunnossa olevalle äidilleni enempää huolia, voisi tulla elämän toiselle puolelle vielä perässä...
Tunnen että tästä päivästä tulee taas jollain tapaa merkitsevä päivä. Liikaa, ihan liikaa taas ajatuksia mielessä taas eikä niitä saa pois millään. Täältä pitää vain päästä oikeasti pois hetkeksi, kokonaan. Ei ole edes kesä niin ei voi viettää öitä lämpimässä kesäyössä. Koulunkin pitäisi alkaa taas aivan kohta. Onneksi siellä on edessä kivat jutut.
Miksi tämän erittäin pahan olon täytyi tulla takaisin? Olisi voinut pysyä siellä minne sen aikoinaan hylkäsin korppien armoille.
Vaimea avunhuuto, mutta onko se niin kuuluva edes että joku voisi sen kuulla, haluanko kenenkään kuulevan? - 16+19
naikkonen_22 kirjoitti:
Eipä siinä mitään että itseesi keskityit, onhan se tosiaan helpottavaa jollain pienellä saraa edes että on muitakin ketkä kärsivät samanlaisista ongelmista jollain tasoa ainakin.
Hyvä jos ei sekavaa ja selvää saa. Omaan silmään särähtää vain niin sekaisena ja puokkoilevana tekstinä. Kaipa sitten jotenkin osaa itseään tulkita.
Tummat pilvet ne vaan lähenee kotona ollessa vaikka vasta yön täällä ollut taas ja miettinyt omaa kohtaloaan koko yön. Mitä tehdä? Tiedän jo miten sen tekisin vihdoin, olisi kyllä toimiva. Toisaalta pitää koittaa taistella vastaan. En halua aiheuttaa pahassa kunnossa olevalle äidilleni enempää huolia, voisi tulla elämän toiselle puolelle vielä perässä...
Tunnen että tästä päivästä tulee taas jollain tapaa merkitsevä päivä. Liikaa, ihan liikaa taas ajatuksia mielessä taas eikä niitä saa pois millään. Täältä pitää vain päästä oikeasti pois hetkeksi, kokonaan. Ei ole edes kesä niin ei voi viettää öitä lämpimässä kesäyössä. Koulunkin pitäisi alkaa taas aivan kohta. Onneksi siellä on edessä kivat jutut.
Miksi tämän erittäin pahan olon täytyi tulla takaisin? Olisi voinut pysyä siellä minne sen aikoinaan hylkäsin korppien armoille.
Vaimea avunhuuto, mutta onko se niin kuuluva edes että joku voisi sen kuulla, haluanko kenenkään kuulevan?Olisiko opiskelujen alku hyvä sauma muuttaa omillesi asumaan? Tai ehkä hankkia yhteinen asunto jonkun kaverin kanssa. Kotona oleminen vaikuttaisi tekevän sinulle hallaa, joten olisi luultavasti hyvä päästä sieltä pois.
Itse olen nyt pari vuotta asunut omillani ja voin sanoa, että vaikka kaltaiselleni muutenkin yksinäiselle ihmiselle yksin asuminen vain pahentaa tilannetta, on täällä asunnossa aina oma rauha ja turva. Koskaan ei tarvitse murehtia sitä, että olisi joku jatkuvasti vahtimassa.
Tuo on oikeasti hyvä, että sinulla on koulu alkamassa. Kuten itsekin sanoit, kivat jutut edessä. Sinne asti kun pääset, olet jo aika pitkällä. Minulla ei opiskelupaikkaa ole, vaikka omillani asunkin. Vähentää sitä ihmissuhteiden mahdollisuutta entisestäänkin. Koulu olisi hyvin tervetullutta vaihtelua.
Yksi asia, joka itseäni on joskus auttanut: Jos lakkaa ajattelemasta omaa tilannetta ja yksinkertaisesti vain päättää puskea eteenpäin ilman sen kummempia perusteluja, on yllättävän helppoa jatkaa (ainakin hetkellisesti). Tällainen mielivaltainen, järjen ohittava päättäväisyys on tepsinyt omalla kohdallani, kun olen vajonnut oikein syvälle.
Harrastatko muuten mitään? Tiedän tämän olevan aika kliseinen seikka, jota minullekin on joskus tuputettu, mutta jokin raskas fyysinen harrastus on omiaan viemään ajatukset pois ...oikeastaan kaikesta. Kannattaa harkita sitäkin. - naikkonen_22
16+19 kirjoitti:
Olisiko opiskelujen alku hyvä sauma muuttaa omillesi asumaan? Tai ehkä hankkia yhteinen asunto jonkun kaverin kanssa. Kotona oleminen vaikuttaisi tekevän sinulle hallaa, joten olisi luultavasti hyvä päästä sieltä pois.
Itse olen nyt pari vuotta asunut omillani ja voin sanoa, että vaikka kaltaiselleni muutenkin yksinäiselle ihmiselle yksin asuminen vain pahentaa tilannetta, on täällä asunnossa aina oma rauha ja turva. Koskaan ei tarvitse murehtia sitä, että olisi joku jatkuvasti vahtimassa.
Tuo on oikeasti hyvä, että sinulla on koulu alkamassa. Kuten itsekin sanoit, kivat jutut edessä. Sinne asti kun pääset, olet jo aika pitkällä. Minulla ei opiskelupaikkaa ole, vaikka omillani asunkin. Vähentää sitä ihmissuhteiden mahdollisuutta entisestäänkin. Koulu olisi hyvin tervetullutta vaihtelua.
Yksi asia, joka itseäni on joskus auttanut: Jos lakkaa ajattelemasta omaa tilannetta ja yksinkertaisesti vain päättää puskea eteenpäin ilman sen kummempia perusteluja, on yllättävän helppoa jatkaa (ainakin hetkellisesti). Tällainen mielivaltainen, järjen ohittava päättäväisyys on tepsinyt omalla kohdallani, kun olen vajonnut oikein syvälle.
Harrastatko muuten mitään? Tiedän tämän olevan aika kliseinen seikka, jota minullekin on joskus tuputettu, mutta jokin raskas fyysinen harrastus on omiaan viemään ajatukset pois ...oikeastaan kaikesta. Kannattaa harkita sitäkin.Asunto jonkun ystävän kanssa olisi aikalailla ainoa vaihtoehto koska en todellakaan uskalla nytten ihan yksin muuttaa siinä pelossa että oikeasti menetän kontrollin, tiedä mitä silloin tapahtuu. Parempi olla joku siellä vähän vahtimassa.
Jep kotona olo ei oikein hyvää tee, täältä kun paljon on kaikkea pahaa muistoa niin niitä ei pääse karkuun minnekkään täällä ollessa vaikka oman huoneen suojissa olisikin.
On se koulun alku taas hyvä juttu jollain saraa juu. Saa muuta ajateltavaa hetkeksi. Pelkään vain että saan jonkun kohtauksen siellä, mitä olen saanut nytten hetken aikaa jo. Siitähän se hyvi vasta alkaisikin...
Helppoa se on ajatella että siirtää ajatukset muualle, varsinkin jos on tehnyt niin jo ikuisuuden. Jossain vaiheessa ne ajatukset pamahtavat kuitenkin päälle taas, niinkuin nytten kävi pitkästä aikaa. Varsinkin kun ei ole ollut näin syvällä vuosiin niin ei oikein tiedä muutenkaan miten reagoida asiaan. Mutta saas nähdä nytten miten tuo koulu vaikuttaa asioihin, toivottavasti positiivisella tavalla ja jaksaisin olla siellä, etten ole tähän äkilliseen taiston alkamiseen käyttänyt kaikkea energiaani.
Harrastan piirtämistä, en oikein mitään muuta. Uimisenkin voisi jossain kohtaa taas aloittaa kunhan voimat riittävät siihen. - 1+13
naikkonen_22 kirjoitti:
Asunto jonkun ystävän kanssa olisi aikalailla ainoa vaihtoehto koska en todellakaan uskalla nytten ihan yksin muuttaa siinä pelossa että oikeasti menetän kontrollin, tiedä mitä silloin tapahtuu. Parempi olla joku siellä vähän vahtimassa.
Jep kotona olo ei oikein hyvää tee, täältä kun paljon on kaikkea pahaa muistoa niin niitä ei pääse karkuun minnekkään täällä ollessa vaikka oman huoneen suojissa olisikin.
On se koulun alku taas hyvä juttu jollain saraa juu. Saa muuta ajateltavaa hetkeksi. Pelkään vain että saan jonkun kohtauksen siellä, mitä olen saanut nytten hetken aikaa jo. Siitähän se hyvi vasta alkaisikin...
Helppoa se on ajatella että siirtää ajatukset muualle, varsinkin jos on tehnyt niin jo ikuisuuden. Jossain vaiheessa ne ajatukset pamahtavat kuitenkin päälle taas, niinkuin nytten kävi pitkästä aikaa. Varsinkin kun ei ole ollut näin syvällä vuosiin niin ei oikein tiedä muutenkaan miten reagoida asiaan. Mutta saas nähdä nytten miten tuo koulu vaikuttaa asioihin, toivottavasti positiivisella tavalla ja jaksaisin olla siellä, etten ole tähän äkilliseen taiston alkamiseen käyttänyt kaikkea energiaani.
Harrastan piirtämistä, en oikein mitään muuta. Uimisenkin voisi jossain kohtaa taas aloittaa kunhan voimat riittävät siihen.En tiedä, oletko menossa yliopistoon, ammattikorkeaan vain mihin, mutta näissä korkeamman asteen oppilaitoksissa ollaan yleensä jo sen verran kypsiä, etteivät ihmiset kovin helposti ala kohtaustenkaan takia hylkiä. En olisi siitä niin huolissani.
Ei ainakaan sen takia kannata jättää menemättä.
"Jossain vaiheessa ne ajatukset pamahtavat kuitenkin päälle taas, niinkuin nytten kävi pitkästä aikaa."
Niinhän se on. En usko mitään syklotymiaa tai maanis-depressiivisyyttä sairastavani, mutta ainakin omalla kohdallani tämä masennus menee tietynlaisissa sykleissä. Välillä voi olla pitkään todella surkea olo ja välillä pitkäänkin parempi olo. Siihen voi kuitenkin melkein aina luottaa, että se syklin toinen pää on odottamassa. Sitä ei vain koskaan tiedä, miten kaukana se on. Tällä hetkellä on onneksi menossa se syklin parempi vaihe.
Piirtäminenkin varmaan toimii. Itse olen aivan surkea piirtäjä, joten en sitä yleensä kehtaa tehdä. Olisi kuitenkin hienoa osata jonkinlaista kuvataidetta. Olen taipuvaisempi kirjoittelemaan; milloin runoja, milloin tarinoita. Vaikeina aikoina se saa olon jotenkin paremmaksi, kun voi ilmaista itseään sanojen kautta ihan vain itsekseen. Ei näitä kirjoituksia kukaan muu lue kuin minä.
Tuon uinnin luulisi piristävän. Fyysinen aktiivisuus saa heti aikaan positiivisia muutoksia mielentilassa ja pääsethän myös pois kotoa ollessasi uimassa. - naikkonen_22
1+13 kirjoitti:
En tiedä, oletko menossa yliopistoon, ammattikorkeaan vain mihin, mutta näissä korkeamman asteen oppilaitoksissa ollaan yleensä jo sen verran kypsiä, etteivät ihmiset kovin helposti ala kohtaustenkaan takia hylkiä. En olisi siitä niin huolissani.
Ei ainakaan sen takia kannata jättää menemättä.
"Jossain vaiheessa ne ajatukset pamahtavat kuitenkin päälle taas, niinkuin nytten kävi pitkästä aikaa."
Niinhän se on. En usko mitään syklotymiaa tai maanis-depressiivisyyttä sairastavani, mutta ainakin omalla kohdallani tämä masennus menee tietynlaisissa sykleissä. Välillä voi olla pitkään todella surkea olo ja välillä pitkäänkin parempi olo. Siihen voi kuitenkin melkein aina luottaa, että se syklin toinen pää on odottamassa. Sitä ei vain koskaan tiedä, miten kaukana se on. Tällä hetkellä on onneksi menossa se syklin parempi vaihe.
Piirtäminenkin varmaan toimii. Itse olen aivan surkea piirtäjä, joten en sitä yleensä kehtaa tehdä. Olisi kuitenkin hienoa osata jonkinlaista kuvataidetta. Olen taipuvaisempi kirjoittelemaan; milloin runoja, milloin tarinoita. Vaikeina aikoina se saa olon jotenkin paremmaksi, kun voi ilmaista itseään sanojen kautta ihan vain itsekseen. Ei näitä kirjoituksia kukaan muu lue kuin minä.
Tuon uinnin luulisi piristävän. Fyysinen aktiivisuus saa heti aikaan positiivisia muutoksia mielentilassa ja pääsethän myös pois kotoa ollessasi uimassa.Ammattikoulussa olen, viimeistä vuotta vetämässä. Noh toivotaan etteivät ala, toisaalta olin aikaisemman tutkinnon aikana edelleen se luokan hylkiö, pilkankohde ja omituinen ihminen, joten en osaa oikein luottaa siihen ettei mitään kitinää asiasta tulisi vaikka onkin ollut tämä luokka ensimmäinen ikinä missä en ole ollut se kiusattu. Kun on luottamus ihmisiin mennyt niin monta kertaa niin on todella, todella vaikea luottaa sitten muihin. Mutta menemättä en aijo toistaiseksi jättää.
Itse en tiedä vielä tarkalleen mitä sairastan ja millä asteella kun vasta tosiaan lääkärille uskalsin mennä näin hiljattain. Pitäisi kyllä soittaa tuohon yhteen numeroon minkä sain lääkäriltä niin saisi asiaa taas eteenpäin vähän.
Jonkinlaisessa syklissä näyttää menevän omanikin kun nytten taas iski vaihe päälle pitkästä aikaa vaikka kokoaika on ollut tähän asti enemmän tai vähemmän harmaat pilvet yläpuolella. Toivottavasti se vähän aurinkoisempi pää on odottamassa. Siihen haluaisin vahvasti uskoa.
Kyllä se piirtäminen jollain tapaa toimii varmasti, pitäisi vain saada taas tarpeeksi puhtia että jaksaisi jatkaa tuota yhtä piirrustusta minkä olen jo aloittanut. Itse olen ollut aina kuvataiteellinen. Kynä ollut kädessä niin kauan kun vain osannut sitä pitää. Olen huomannut että pidän myös kirjoittamisesta, ihan näin koneella tai käsin paperille.
Kyllähän se uiminen piristää vaikka pinnan alla olenkin suurimman osan ajasta, taisinkin oppia sukeltamaan ennen uimista, vedessä viihtynyt aina. Oikea sukellus olisi hieno harrastus, tiedä jos joskus pääsisi ihan jonnekkin koralliriutalle sukeltamaan... - 2+18
naikkonen_22 kirjoitti:
Ammattikoulussa olen, viimeistä vuotta vetämässä. Noh toivotaan etteivät ala, toisaalta olin aikaisemman tutkinnon aikana edelleen se luokan hylkiö, pilkankohde ja omituinen ihminen, joten en osaa oikein luottaa siihen ettei mitään kitinää asiasta tulisi vaikka onkin ollut tämä luokka ensimmäinen ikinä missä en ole ollut se kiusattu. Kun on luottamus ihmisiin mennyt niin monta kertaa niin on todella, todella vaikea luottaa sitten muihin. Mutta menemättä en aijo toistaiseksi jättää.
Itse en tiedä vielä tarkalleen mitä sairastan ja millä asteella kun vasta tosiaan lääkärille uskalsin mennä näin hiljattain. Pitäisi kyllä soittaa tuohon yhteen numeroon minkä sain lääkäriltä niin saisi asiaa taas eteenpäin vähän.
Jonkinlaisessa syklissä näyttää menevän omanikin kun nytten taas iski vaihe päälle pitkästä aikaa vaikka kokoaika on ollut tähän asti enemmän tai vähemmän harmaat pilvet yläpuolella. Toivottavasti se vähän aurinkoisempi pää on odottamassa. Siihen haluaisin vahvasti uskoa.
Kyllä se piirtäminen jollain tapaa toimii varmasti, pitäisi vain saada taas tarpeeksi puhtia että jaksaisi jatkaa tuota yhtä piirrustusta minkä olen jo aloittanut. Itse olen ollut aina kuvataiteellinen. Kynä ollut kädessä niin kauan kun vain osannut sitä pitää. Olen huomannut että pidän myös kirjoittamisesta, ihan näin koneella tai käsin paperille.
Kyllähän se uiminen piristää vaikka pinnan alla olenkin suurimman osan ajasta, taisinkin oppia sukeltamaan ennen uimista, vedessä viihtynyt aina. Oikea sukellus olisi hieno harrastus, tiedä jos joskus pääsisi ihan jonnekkin koralliriutalle sukeltamaan...No joo, ammattikoulussa tosiaan voi olla se ongelma, etteivät kaikki ole riittävän kypsiä. Kannattaa vaan muistaa, että mitä lapsellisempi ja pinnallisempi henkilö, sitä vähemmän hänen loukkauksillaan on merkitystä.
Yritähän toki soittaa siihen numeroon. Itselläni on juuri se ongelma, että kaikki asiat tahtovat jäädä joko tekemättä kokonaan tai viime tippaan. Pikkuhiljaa olen alkanut oppia, että joskus on vain yksinkertaisesti tehtävä jotakin sen sijaan, että jatkuvasti "aikoo" tehdä. Oma akilleen kantapääni.
Tuo oli itseasiassa hyvä huomio, käytetäänkö kirjoittamisessa tietokonetta vai paperia. Molemmat toimivat, mutta jostakin syystä suosin yleensä kynää ja paperia. - Keissa
2+18 kirjoitti:
No joo, ammattikoulussa tosiaan voi olla se ongelma, etteivät kaikki ole riittävän kypsiä. Kannattaa vaan muistaa, että mitä lapsellisempi ja pinnallisempi henkilö, sitä vähemmän hänen loukkauksillaan on merkitystä.
Yritähän toki soittaa siihen numeroon. Itselläni on juuri se ongelma, että kaikki asiat tahtovat jäädä joko tekemättä kokonaan tai viime tippaan. Pikkuhiljaa olen alkanut oppia, että joskus on vain yksinkertaisesti tehtävä jotakin sen sijaan, että jatkuvasti "aikoo" tehdä. Oma akilleen kantapääni.
Tuo oli itseasiassa hyvä huomio, käytetäänkö kirjoittamisessa tietokonetta vai paperia. Molemmat toimivat, mutta jostakin syystä suosin yleensä kynää ja paperia.Kynä ja paperi on ehdottomasti parempi. On helpompi kirjoittaa vikoon ihan missä vain ja tehdä enemmän persoonallisia merkintöjä. Useimmilla käsialakin vaihtelee milialan mukaan (itsellä) ja voi olla kiva sitten joskus jäleenpäin tutkia edistymistään, markinaalimerkintöjään.
Voihan kirjoittaa saman sitten vaikka myös koneella kuin lisäpreferaattina. - naikkonen_22
Keissa kirjoitti:
Kynä ja paperi on ehdottomasti parempi. On helpompi kirjoittaa vikoon ihan missä vain ja tehdä enemmän persoonallisia merkintöjä. Useimmilla käsialakin vaihtelee milialan mukaan (itsellä) ja voi olla kiva sitten joskus jäleenpäin tutkia edistymistään, markinaalimerkintöjään.
Voihan kirjoittaa saman sitten vaikka myös koneella kuin lisäpreferaattina.No ehkä jossain vaiheessa saa aikaiseksi senkin että kirjottelee ihan paperille, jokin päiväkirjaakin on pitänyt jo tovi alkaa kirjoittamaan.
Joo itsellä sama juttu että kaikki jää aina viime tinkaan. Tapa mistä pitäisi todellakin päästä eroon, ehkä joku päivä sitten...
Jospa huomenna muistaisi soittaa sinne nytten kun sain laitettua numeron jopa kännykkään asti kun aina unohtunut lappu kotiin.
- Keissa
Teille molemmille. Varmaan kannattaa jatkossakin vierailla ysätävän luona mikäli se hänelle sopii. Kun on pitkään paha olla niin pitää oikein opetella tuntemaan hyvää fiilistä. Kotoa muualle pääsy olisi hyvä, mutta itse epäilet että silloin pakka hajoaa. Luottamusta pitää vain alkaa opttelemaan. Hyvä keino käsitellä tuntojaan on tällainen ajatustevaihto.
Kyllä se avautuminen on kaiken a ja o psyyksen eheytymisessä. Siihen tulokeen on nykyään päästy ja siitä todistavat monet eheytyneet.
Jatkakaa vain. - naikkonen_22
Huh huh täytyy kyllä sanoa että eipä ole näin rajusti mieliala heitellyt ikinä, näin tiheään tahtiin...
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä tuntui kuolema niin mukavalta asialta ettei muusta tietoa, onneksi en ollut kotona silloin koska en tiedä mitä kaikkea olisin tuolla mattovetsellä saanut itselleni aikaan, huih. Ulkona kävellessä sain kuitenkin onneksi hetkellisesti omista ajatuksista kiinni ja soitin itselleni ambulanssin... Se vei sitten minut auroraan ja sain odotella parisen tuntia aamulla lääkäriä siellä, oli todella ahdistava mieslääkäri!
Sen kanssa sitten jutellessa tänään uusi aika sinne ja sain 8 tablettia (2 olen jo syönyt) Ketipinoria 25 mg mukaan ahdistukseen ja unettomuuteen, saas nähdä mitä tästä sekoilusta nytten seuraa. Taas jää miettimään että olisiko pitänyt alunperin vain antaa asian olla niinkuin ennenkin. Todella, todella ahdistavaa tälläinen tilanne. Mutta niinhän se alku on kaikessa aina vähän hankalaa ja töyssyistä.
Sitä kyllä pelkää taas tuon vlopun jälkeen että menettää kontrollin oman mielensä kanssa ja tekee jotakin oikein tyhmää tai vaarallista...- 10+18
Ikävä kuulla. Voisi olla hyvä siirto hankkiutua eroon siitä mattoveitsestä.
Täälläkin on tainnut se syklin parempi pää tulla päätökseensä ja alamäki on alkanut. Sellainen tasainen ahdistus ja epätoivo ovat tulleet takaisin. Ihan silkka masennus ja surullisuus ovat vielä siedettävissä, koska niihin on jo totuttu kauan sitten. Ahdistus on kuitenkin vaarallisempi tekijä, koska sen voi oikein tuntea syövän mielentervettä.
Ahdistus ja unettomuus... En osaa sanoa, ovatko nuo kaksi koskaan olleet liitoksissa toisiinsa omalla kohdallani, mutta molemmat ovat ehdottamasti olleet mukana kuvioissa.
Sinulla nyt vaikuttaisi olevan jotakin muutosta olevan meneillään, kun olet hankkinut apua. Toivotaan sen johtavan johonkin positiiviseen. Täällä ehkä nimenomaan se muuttumattomuus ja elämän jumittaminen ovat se suurin ongelma. En ole pitkään aikaan saavuttanut mitään ja näinkin nuoren ihmisen silmissä näyttää jo siltä, että koko elämä menee hukkaan turhia murehtiessa ja jatkuvasti epäonnistuessa.
Kaikkein pahimmalta tuntuu se ajatus, ettei minulla ole mitään paikkaa, johon mennä tai ketään, jonka luo voisin mennä. Olen ajautunut melkoiseen umpikujaan. Viimeiset ystävät ovat viimeinkin laimentuneet pelkiksi tutuiksi ja sosiaalinen elämä alkaa rajoittua aika pitkälti oman mielikuvituksen antimiin.
Mutta kuten jo mainittu, tämä homma kulkee näissä mielenkiintoisissa sykleissään. Tästä saatanallisesta hevonpaskasta täytyy vain puskea läpi ja jossain vaiheessa tulee se kuvainnollinen valo tunnelin päässä vastaan. - naikkonen_22
10+18 kirjoitti:
Ikävä kuulla. Voisi olla hyvä siirto hankkiutua eroon siitä mattoveitsestä.
Täälläkin on tainnut se syklin parempi pää tulla päätökseensä ja alamäki on alkanut. Sellainen tasainen ahdistus ja epätoivo ovat tulleet takaisin. Ihan silkka masennus ja surullisuus ovat vielä siedettävissä, koska niihin on jo totuttu kauan sitten. Ahdistus on kuitenkin vaarallisempi tekijä, koska sen voi oikein tuntea syövän mielentervettä.
Ahdistus ja unettomuus... En osaa sanoa, ovatko nuo kaksi koskaan olleet liitoksissa toisiinsa omalla kohdallani, mutta molemmat ovat ehdottamasti olleet mukana kuvioissa.
Sinulla nyt vaikuttaisi olevan jotakin muutosta olevan meneillään, kun olet hankkinut apua. Toivotaan sen johtavan johonkin positiiviseen. Täällä ehkä nimenomaan se muuttumattomuus ja elämän jumittaminen ovat se suurin ongelma. En ole pitkään aikaan saavuttanut mitään ja näinkin nuoren ihmisen silmissä näyttää jo siltä, että koko elämä menee hukkaan turhia murehtiessa ja jatkuvasti epäonnistuessa.
Kaikkein pahimmalta tuntuu se ajatus, ettei minulla ole mitään paikkaa, johon mennä tai ketään, jonka luo voisin mennä. Olen ajautunut melkoiseen umpikujaan. Viimeiset ystävät ovat viimeinkin laimentuneet pelkiksi tutuiksi ja sosiaalinen elämä alkaa rajoittua aika pitkälti oman mielikuvituksen antimiin.
Mutta kuten jo mainittu, tämä homma kulkee näissä mielenkiintoisissa sykleissään. Tästä saatanallisesta hevonpaskasta täytyy vain puskea läpi ja jossain vaiheessa tulee se kuvainnollinen valo tunnelin päässä vastaan.Niin se olisi hyvä hankkia siitä eroon, toisaalta en täällä kotona pääse eroon terävistä jutuista mitenkään. Pitäisi olla tuolla yhdellä ystävällä vain joka on joutunut piilottamaan kaikki terävät esineet yhden toisen ystävänsä takia ettei ala riehumaan. Mutta ei sinnekkään voi jäädä asumaan, pakko se on toistaiseksi kotiin tulla aina.
Joo... Masennus ja surullisuus on tuttuja tunteita, vielä kun lisää tuon ahdistuksen niin soppa on valmis kiehumaan yli milloin vain ja siitä on leikki kaukana pitkäksi aikaa.
Kiehumisesta tulikin mieleen viikonloppu jolloin päätin ettei jaksa kiinnostaa oma elämä taas. Nappasin kynsisakset, ne olivat terävimmät mitä löysin kun tuolla ystävällä olin ja ilkeän näköiseksihän sain niillä käden. Vedin vielä kaikki napit kurkusta alas mitä minulla oli ja rutkasti alkoholia päälle. Jossain kohtaa heräsin sitten kun olin sammahtanut sänkyyn. Tiesin kyllä etten henkeä niillä pois saisi, mutta päätin vain testata mitä käy, ei kiinnostanut... Luojan kiitos etten tajunnut mennä ystäväni lääkeitä vetämään! Samunut kun oli niin ties mitä olisi voinut tapahtua... Parisen päivää siinä sitten nukutti oikein kunnolla, kuin kuumetta olisi ollut. Hmph... Pitäisi sitten mennä hakemaan apteekista vain uusi satsi ja koittaa jospa lähtisi liikkeelle vähän paremmin... Ei vain kiinnostaisi pimahtaa yht'äkkiä tuolla tavalla uudestaan. Ehkä se siitä rauhoittuu, ehkä...
Ainakin hetkellisesti muutosta, tai pientä, sen näkee sitten. Mutta positiiviseen asiaan voisi loppua tämä pienikin sekoilu minkä on alottanut taas. Muuttumattomuus ja jumittaminen, kyllä ne omassakin elämässä on jonkin verran vaikuttanut kieltämättä asioihin.
Todella harmillisen kuuloista jos viimeisetkin ystävät ovat laimentuneet vain tutuiksi. Ikävälle umpikujalle tilanteesi kuulostaa, harmi kun ei pysty itse muita auttamaan tämän enempää kuin antamaan jonkkinlaista juttuseuraa...
Itse jos ei olisi yhtäkään ystävää kodin ulkopuolella niin en tiedä olisinko jaksanut tännekkin asti taistella asian kanssa. Mutta voimia sinulle!
Sykleissä näköjään juu, itsekin saanyt sen nytten todistaa. Niin kai se valo tunnelin päässä tulee taas vastaan kun jaksaa puskea tämän kaiken synkkyyden läpi vain päättäväisesti, ei jää liikaa tarrautumaan johonkin tiettyyn asiaan, ken tietää... - 18+7
naikkonen_22 kirjoitti:
Niin se olisi hyvä hankkia siitä eroon, toisaalta en täällä kotona pääse eroon terävistä jutuista mitenkään. Pitäisi olla tuolla yhdellä ystävällä vain joka on joutunut piilottamaan kaikki terävät esineet yhden toisen ystävänsä takia ettei ala riehumaan. Mutta ei sinnekkään voi jäädä asumaan, pakko se on toistaiseksi kotiin tulla aina.
Joo... Masennus ja surullisuus on tuttuja tunteita, vielä kun lisää tuon ahdistuksen niin soppa on valmis kiehumaan yli milloin vain ja siitä on leikki kaukana pitkäksi aikaa.
Kiehumisesta tulikin mieleen viikonloppu jolloin päätin ettei jaksa kiinnostaa oma elämä taas. Nappasin kynsisakset, ne olivat terävimmät mitä löysin kun tuolla ystävällä olin ja ilkeän näköiseksihän sain niillä käden. Vedin vielä kaikki napit kurkusta alas mitä minulla oli ja rutkasti alkoholia päälle. Jossain kohtaa heräsin sitten kun olin sammahtanut sänkyyn. Tiesin kyllä etten henkeä niillä pois saisi, mutta päätin vain testata mitä käy, ei kiinnostanut... Luojan kiitos etten tajunnut mennä ystäväni lääkeitä vetämään! Samunut kun oli niin ties mitä olisi voinut tapahtua... Parisen päivää siinä sitten nukutti oikein kunnolla, kuin kuumetta olisi ollut. Hmph... Pitäisi sitten mennä hakemaan apteekista vain uusi satsi ja koittaa jospa lähtisi liikkeelle vähän paremmin... Ei vain kiinnostaisi pimahtaa yht'äkkiä tuolla tavalla uudestaan. Ehkä se siitä rauhoittuu, ehkä...
Ainakin hetkellisesti muutosta, tai pientä, sen näkee sitten. Mutta positiiviseen asiaan voisi loppua tämä pienikin sekoilu minkä on alottanut taas. Muuttumattomuus ja jumittaminen, kyllä ne omassakin elämässä on jonkin verran vaikuttanut kieltämättä asioihin.
Todella harmillisen kuuloista jos viimeisetkin ystävät ovat laimentuneet vain tutuiksi. Ikävälle umpikujalle tilanteesi kuulostaa, harmi kun ei pysty itse muita auttamaan tämän enempää kuin antamaan jonkkinlaista juttuseuraa...
Itse jos ei olisi yhtäkään ystävää kodin ulkopuolella niin en tiedä olisinko jaksanut tännekkin asti taistella asian kanssa. Mutta voimia sinulle!
Sykleissä näköjään juu, itsekin saanyt sen nytten todistaa. Niin kai se valo tunnelin päässä tulee taas vastaan kun jaksaa puskea tämän kaiken synkkyyden läpi vain päättäväisesti, ei jää liikaa tarrautumaan johonkin tiettyyn asiaan, ken tietää..." Mutta positiiviseen asiaan voisi loppua tämä pienikin sekoilu minkä on alottanut taas. "
Tuo ainakin kuulostaa hyvältä asenteelta. Mainitsit myös, että onneksi et alkanut vetää kaverisi lääkkeitä. On siis tainnut pahin itsetuhoisuus mennä ohitse ainakin tältä erää.
Mahtaako alkoholilla muuten olla negativinen vaikutus näissä tilanteissa? Jos alkoholi vaikka laskee kynnystä ryhtyä näihin tekoihin. Kannattaa jopa harkita alkoholin käytön vähentämistä jos ei ihan lopettamista. Itsekin tulee juotua jonkin verran. Tosin jostakin syystä en mielelläni juo erityisen masentuneena.
Tuohon viiltelyyn en osaa juuri sanoa muuta kuin, että olisi oltava päättäväinen ja sanoa ei (kuulostaa joltakin huonolta huumeiden vastaiselta kamppanjalta). Se on kuitenkin vapaaehtoista käytöstä ja sellaisena sen voi jättää tekemättä, kun vain päättää niin. Ymmärrän kyllä, ettei tämä ole käytännössä näin suoraviivaista.
Voisin tuosta omasta tilanteestani sanoa sen verran, ettei se ole päässyt niin pahaksi kehittymään kuin alunperin pelkäsin. Tällä kertaa meni niin, että sain sen varsinaisen masennuksen torjuttua suhteellisen aikaisessa vaiheessa, mutta ahdistus säilyi huomattavasti pidempään.
Sekin sitten tänään lopulta hellitti hieman, kun harrastuksen parissa tuli vietettyä aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuisivat jopa pitävän minusta. Ystäviä he eivät ole, mutta jotakin sinne päin. En siis ole vielä aivan täysin eristynyt muista ihmisistä.
Mutta kyllä se niin on, että kaikki varsinaiset ystävät ovat tässä vaiheessa poissa kuvioista. Ne harvat, vanhat ystävät kouluajoilta ovat vain ajan kanssa ajautuneet omille teilleen. Joskus heitäkin näen, mutta keskustelu on jo muuttunut tuttuvalliseksi rupatteluksi jne. Kuten olen saattanut mainitakin, viihdyn luonteeni puolesta yksin paljon keskivertoihmistä paremmin, mutta häiritsee ystävättömyys siitä huolimatta.
Tällä hetkellä kuitenkin taas suhteellisen ok fiilis vaikka edelleen hieman ahdistaa. Tätä kaikkea on jatkunut jo niin pitkään ja olen käsitellyt näitä asioita niin kauan ja toistuvasti, että olen tainnut oppia käsittelemään tilannettani. Kompensoi sopivasti sitä sosiaalisen tukiverkoston puuttumista. - naikkonen_22
18+7 kirjoitti:
" Mutta positiiviseen asiaan voisi loppua tämä pienikin sekoilu minkä on alottanut taas. "
Tuo ainakin kuulostaa hyvältä asenteelta. Mainitsit myös, että onneksi et alkanut vetää kaverisi lääkkeitä. On siis tainnut pahin itsetuhoisuus mennä ohitse ainakin tältä erää.
Mahtaako alkoholilla muuten olla negativinen vaikutus näissä tilanteissa? Jos alkoholi vaikka laskee kynnystä ryhtyä näihin tekoihin. Kannattaa jopa harkita alkoholin käytön vähentämistä jos ei ihan lopettamista. Itsekin tulee juotua jonkin verran. Tosin jostakin syystä en mielelläni juo erityisen masentuneena.
Tuohon viiltelyyn en osaa juuri sanoa muuta kuin, että olisi oltava päättäväinen ja sanoa ei (kuulostaa joltakin huonolta huumeiden vastaiselta kamppanjalta). Se on kuitenkin vapaaehtoista käytöstä ja sellaisena sen voi jättää tekemättä, kun vain päättää niin. Ymmärrän kyllä, ettei tämä ole käytännössä näin suoraviivaista.
Voisin tuosta omasta tilanteestani sanoa sen verran, ettei se ole päässyt niin pahaksi kehittymään kuin alunperin pelkäsin. Tällä kertaa meni niin, että sain sen varsinaisen masennuksen torjuttua suhteellisen aikaisessa vaiheessa, mutta ahdistus säilyi huomattavasti pidempään.
Sekin sitten tänään lopulta hellitti hieman, kun harrastuksen parissa tuli vietettyä aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuisivat jopa pitävän minusta. Ystäviä he eivät ole, mutta jotakin sinne päin. En siis ole vielä aivan täysin eristynyt muista ihmisistä.
Mutta kyllä se niin on, että kaikki varsinaiset ystävät ovat tässä vaiheessa poissa kuvioista. Ne harvat, vanhat ystävät kouluajoilta ovat vain ajan kanssa ajautuneet omille teilleen. Joskus heitäkin näen, mutta keskustelu on jo muuttunut tuttuvalliseksi rupatteluksi jne. Kuten olen saattanut mainitakin, viihdyn luonteeni puolesta yksin paljon keskivertoihmistä paremmin, mutta häiritsee ystävättömyys siitä huolimatta.
Tällä hetkellä kuitenkin taas suhteellisen ok fiilis vaikka edelleen hieman ahdistaa. Tätä kaikkea on jatkunut jo niin pitkään ja olen käsitellyt näitä asioita niin kauan ja toistuvasti, että olen tainnut oppia käsittelemään tilannettani. Kompensoi sopivasti sitä sosiaalisen tukiverkoston puuttumista.Onneksi juu en toistamiseen niihin kajonnut, ties mitä olisi voinut käydä... En sitten tiedä onko tuo pahin mennyt ohi vielä. Tuli nimittäin kuumennetuilla saksilla vedettyä tuollainen vähän yli 10cm pituinen vekki käteen ja muutenkin sekoiltua terien kanssa taas... Sen takia en olekaan ollut nytten 4pv koulussa, en uskaltanut mennä käsi veressä sinne kun ei oikein kouluvaattella saa piiloon niitä. Hyvä minä, huoh...
Eikä muutenkaan näköjään auta että himasta pois lähden kun tuli nuo sekoilut sekoiltua tuolla ystävän luona nämäkin.
Aargh! H***etti soikoon kun kutisee nuo viirut, pienimmistä, eli melkein kaikista onkin jo onneksi rupi lähtenyt pois mutta silti kutittaa niin maan vietävästi. Ei viitsisi tuota isointa koko aikaa nyprätä vaikka hulluksi meinaa tulla jo kutinan ja kirvelyn vuoksi. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, vai miten se menikään.
En sitten tiedä paljonko alkoholi on asiaan vaikuttanut tai vaikuttaa. Nämä viimeisimmät sekoilut kun on melkein selvinpäin tehty, tuon kunnon sekoilemisen takia ei ole hetkeen uskaltanut pahemmin ottaa kun pelkää että käsistä lähtee juttu, nyt muutenkin kun on ollut jo hetken ilman noita lääkkeitäkin jo. Noh kohta kun opintotuki tulee niin pitänee apteekissa käydä taas, en tiedä.
Se on kyllä varmasti juu hyvä ettei ole ihan kokonaan eristäytynyt oikeista ihmisistä. Tiedä miten päässä sitten pimahtaisi jossain vaiheessa.
Joo olet tainnu mainita jossain välissä että luonteesi puolesta yksin viihdyt. Niinhän se tuntuu vaan olevan että silti se jonkin asteinen ystävättömyys kalvaa mieltä aika ajoin.
Hmmh ahdistus, kyllä se hiippailee aina välillä varjon tavoin perässä.
Aijai pitäisi sinne kouluunkin mennä nytten kun lomat loppuvat. Ei vaan oikeen yhtään sekään enään kiinnostaisi vaikka siellä olisi menossa kiva kurssi nytten. Pakko se vain on yrittää sinne aamulla lähteä etten nytten vedä valmistumista ihan läskiksi vaikka se aika lähellä sitä jo varmaan alkaa olemaan pikku hiljaa.
Ärsyttävää! Tekisi mieli vain vajota jonnekkin pimeään maan koloon ja jäädä sinne ihan omaan rauhaan vain. Saas nähdä mitä tästäkin on tulossa taas...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Paskakaivo Kuhmo
Moniko teki uuden saostuskaivon, joka erittelee paskan ja nesteet imeytyskenttineen maassa taloissa. Kaikkien talojen pi704640Uskotko yliluonnolliseen?
Mitä jos tämä ns. kaivattusi on loitsunut sinut? Olettekos sitä ajatelleet, niinpä. Ette todellakaan. :D1064122- 633700
Mitä kuuluu?
Toivottavasti sulla oli hyvä päivä tänään. Täällä on taas ollut niin negatiivista juttua. Oli pakko tulla sanomaan sinul382901Keilahalli
Onneksi rakennettiin aikoinaan se keilahalli, se pelastaa eläinpuistoyhtiöiden sekä koko Ähtärin kaupungin talouden!282653Uskallatko katsoa pitkään silmiin
kaivattuasi, jos olette samassa tilassa? Alkaako sydän jyskyttää, jos katseet jumittuvat? Pelkäätkö ulkopuolisten huomaa652623- 552597
- 391967
- 471938
Jani Mäkelä ihmettelee työministeri Satosen matkaa Aasiaan hoitajia rektyroimiseksi sieltä Suomeen.
https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/cfba6abc-f871-4ce2-b327-41aa5819934c Kokoomus on lähtenyt omin päin ilman hallitus2551837