Elämäni helpottui huomattavasti, kun päätin lopettaa yrittämisen ja alistuin kohtalooni jäädä vanhaksipojaksi. Jo 14-vuotiaana aloin aavistaa, etten sillä menolla tulisi saamaan koskaan ketään, mutta minähän en muuttumaan ryhtynyt muita miellyttääkseni. Ja johan tämä muutos olisi ollut fyysisestikin mahdotonta: mitä tällainen ujo rillipäinen reppana olisi voinut tehdä? Poissa ovat ajat, jolloin nainen hurmattiin runoudella ja taiteella. Nyt helpoin tapa löytää seuraa oli alkaa ryypätä ja polttaa. Vastustin (ja vastustan edelleen) päihteitä, ja kun toin julki "fanaattiset" mielipiteeni vähät ystävätkin katosivat alkoholin ja teiniraskauksien ihanaan maailmaan.
Aika kului, yläaste vaihtui lukioon ja vetäydyin yhä enemmän varjoihin ja hiljaisuuteen. Vihasin kaikkia ja toin sen julki, ja jätin väliin kaikki tapahtumat, jotka eivät itse koulunkäyntiin liittyneet (vanhojen tanssit, penkkarit ym. turhuudet). Kirjallisuus ja musiikki pitivät minut hengissä; nautin Markiisi de Saden aktikuvauksista ja Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko":n psykopaattisesta seksuaalisesta väkivallasta. Vanhojen päivää seurannut ryyppyreissu ja penkkariristeily jäivät minulta väliin; kotona toivoin kuumeisesti, että linja-auto törmäisi kallioon ja syttyisi tuleen tai laivalla sattuisi jotakin yhtä mukavaa "kavereilleni". Kuten varmaan ymmärrätte, en todellakaan ollut terve silloin. Tuskin olen sitä vieläkään, mutta ainakin huomattavasti tasapainoisempi.
Nyt, kolmannen vuosikymmeneni alussa, olen onnellisempi kuin koskaan, kun olen hyväksynyt tilanteeni. Aikani kuluu opiskelun ja harrastusten parissa, eikä tähän elämäntilanteeseen kumppani sopisikaan. Yksinäinen loppuelämäni tuntuu ainoalta luonnolliselta vaihtoehdolta, enkä enää katso naisia sillä silmällä. Myös vihani vastakkaista sukupuolta kohtaan on laantunut kummasti, eikä minulla ole enää sairaita eikä muitakaan seksuaalisia fantasioita.
Tämä olkoon teille opiksi ja tiedoksi, kaltaiseni "surkimukset"; älkää kärsikö nuoruuttanne vaan myöntäkää, että tulette todennäköisesti jäämään ilman. Viha ja katkeruus ei auttane ketään. Tämän voin sanoa nyt, kärsimyksentäyteisen teini-ikäni jäätyä taa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin ihmissuhteet ja "rakkaus" (lainausmerkeissä siksi, koska KAIKISSA suhteissa on loppujen lopuksi kyse kaupankäynnistä, mies tarjoaa ravintolaillallisen ja saa naiselta seksiä jne.).
Aika kului, yläaste vaihtui lukioon ja vetäydyin yhä enemmän varjoihin ja hiljaisuuteen. Vihasin kaikkia ja toin sen julki, ja jätin väliin kaikki tapahtumat, jotka eivät itse koulunkäyntiin liittyneet (vanhojen tanssit, penkkarit ym. turhuudet). Kirjallisuus ja musiikki pitivät minut hengissä; nautin Markiisi de Saden aktikuvauksista ja Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko":n psykopaattisesta seksuaalisesta väkivallasta. Vanhojen päivää seurannut ryyppyreissu ja penkkariristeily jäivät minulta väliin; kotona toivoin kuumeisesti, että linja-auto törmäisi kallioon ja syttyisi tuleen tai laivalla sattuisi jotakin yhtä mukavaa "kavereilleni". Kuten varmaan ymmärrätte, en todellakaan ollut terve silloin. Tuskin olen sitä vieläkään, mutta ainakin huomattavasti tasapainoisempi.
Nyt, kolmannen vuosikymmeneni alussa, olen onnellisempi kuin koskaan, kun olen hyväksynyt tilanteeni. Aikani kuluu opiskelun ja harrastusten parissa, eikä tähän elämäntilanteeseen kumppani sopisikaan. Yksinäinen loppuelämäni tuntuu ainoalta luonnolliselta vaihtoehdolta, enkä enää katso naisia sillä silmällä. Myös vihani vastakkaista sukupuolta kohtaan on laantunut kummasti, eikä minulla ole enää sairaita eikä muitakaan seksuaalisia fantasioita.
Tämä olkoon teille opiksi ja tiedoksi, kaltaiseni "surkimukset"; älkää kärsikö nuoruuttanne vaan myöntäkää, että tulette todennäköisesti jäämään ilman. Viha ja katkeruus ei auttane ketään. Tämän voin sanoa nyt, kärsimyksentäyteisen teini-ikäni jäätyä taa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin ihmissuhteet ja "rakkaus" (lainausmerkeissä siksi, koska KAIKISSA suhteissa on loppujen lopuksi kyse kaupankäynnistä, mies tarjoaa ravintolaillallisen ja saa naiselta seksiä jne.).
Vastaukset 11
Vanhimmat
On se elämä niin synkkää. Jos tosiaan oot onnellinen nyk. tilanteessa, hyvä homma. Jos et, niin kannattaa tehä asialle jotain. Tai ainakin lopettaa itsesäälissä kiereskely, koska jos sun nimimerkkis "-83-" tarkotti sun synt.aikaas niin ei kannata vielä vaipua epätoivoon... Oot vasta 21-vuotias... Kaikkea hyvää sulle! Oikeesti.
Niin, nyt kaikki on mallillaan. Tahdoin vain kertoa muille palstan kirjoittajille, että itsesäälissä rypemisen voi lopettaa kerralla ettei tarvitse enää kolmekymppisenä murehtia mokomaa.
Koulu alkaa piakkoin ja elämä hymyilee, eivätpä voisi asiat paremmin olla!
mä olen muutamia vuosia vajaa kolmekymppinen enkä ole ikinä oikeen löytänyt naisseuraa itselleni. kerran olen seurustellut ja sekin päättyi huonosti. Lähestymisyrityksetkään eivät oikein tuota tulosta, ja usein tuleekin vain turhat pakit osaks, ja niiden jälkeen vituttaa vaan kahta kauheemmin. En osaa oikeen vieläkään suhtautua tähän tilanteeseen. Jotenkin sairaasti tiestin jo nuoruudessani että tulen jäämään yksin ja se olikin minulle kamala ihme, että onnistuin kerran aikanani seurustelemaan. mutta sen jälkeen tää onkin ollu vuoroin matala- ja vuoroin korkealentoa asian suhteen. Toisinaan unohdan asian täysin ja hyväksyn sen etten tule koskaan saamaan omaa perhettä tai löytämään elämänkumppania seurakseni. Toisinaan sitten iskee hirveä halu että josko sittenkin mutta nää pyrkimykset sitten usein kuluttavat minut niin loppuun että olisi parempi ollut antaa asian olla. Joka tapauksessa en usko että tulen koskaan lopullisesti hyväksymään sitä että elän elämäni loppuun täysin yksin mutta turhat pyrkimykset muuttaa kohtaloani saattavat ajan mittaan vähitellen kadota.
kornilta, että perheellinen mies tulee esittämään mielipiteensä tällaiseen keskusteluun, mutta tulinpa kuitenkin.
Ihmisellä on luonnostaan tietty kaipuu parinmuodostukseen ja perheen perustamiseen tai sitten sitä ei ole. Toisilla vietti on niin voimakas, että pitää suorittaa, kilpailla ja tehdä tietoisesti kaikenlaista jotta saisi kaipaamaansa. Tunteen voimakkuus tietty myös vaihtelee päivästä toiseen.
Itselläni homma kävi jokseenkin niin, että annoin vaan asioiden tapahtua. Sillä metodilla olisi ehkä ollut melko todennäköistä, että olisin jäänyt poikamieheksi. En nimittäin ole todellakaan mikään naistennaurattaja. Voi olla, että sitä olisin sitten joskus surrut, mutta kyllä maailmassa on niin paljon muita hienoja ja kiinnostavia asioita, että olisin varmasti yksinkin selviytynyt.
Kaikkea ei vaan voi saada. Minä jään aivan varmasti jostain paitsi, kun elätän perhettä ja kasvatan lapsia. Sekin on tosin erittäin palkitsevaa ja hauskaa, mutta ei todellakaan mikään ainut oikea tapa viettää elämänsä.
Tässä vaiheessa joku oikeasti puolisoa kaipaava tai lapsettomuudesta kärsivä voi tietysti vetää herneet nenään. Heitä en voi mitenkään neuvoa enkä oikein osaa lohduttaakaan. Toivon vaan, etteivät katkeroituisi vaan etsisivät elämästä sitä muuta hienoa mikä on saatavilla.
Sinänsä se, että jättää asian "kohtalon ratkaistavaksi" helpottaa omaa elämää valtavasti. Sitä kun ei todellakaan voi tietää, että löytääkö sopivaa puolisoa, vaikka kuinka etsisi. Sitäpaitsi se, että on sinut itsensä ja elämäntilanteensa kanssa eikä väkisin yritä, itseasiassa tekee ihmisestä kiinnostavamman ja lopulta parantaa mahdollisuuksia kun se ohikiitävä hetki tulee kohdalle. Ihmisen ulkonäössä nimittäin tärkeintä on pilke silmäkulmassa.
Nimimerkillä -83- näyttää elämä olevan kaikin puolin hallinnassa ja mallillaan. Toivotan hyvää ja antoisaa elämää!
hohhoijaa
piti muija saada jo 7 luokalta eteenpäin, kohta oon ollut puoli vuotta ylioppilas ja samassa tilassa koko elämän.
Olen tullut samaan lopputulokseen,
etten enää haaveile parisuhteesta.
Liian monta kertaa turpaan saaneena
olen valmis elämään ilman parisuhdetta,
koska en halua rikkoa enempää itseäni.
Eikä yksineläminen välttämättä ole huono päätös,
kun sana 'rakkaus' nykyään
tuntuu olevan vain synonyymi sanalle seksi.
niinpä niin. aikanani kuvittelin että jos mies on ajatuksiltaan suht fiksu ja kateltavan näköinen niin pitäis niillä perusteilla pitäis onnistua löytämään vakavaan ajatteluun kykenevä nainen. Ja innokkaitakin kuvittelin riittävän. Joskus opin ajattelemaan että tää ja tää asia täytyy saada elämässä kuntoon ennen ku se kumppani voi löytyä mutta joka kerran jälkeen aika vaan kului eikä mitään kuitenkaan tapahtunut. Aina vaan löytyi uusia korjattavia asioita.
Tänä päivänä lähinnä ainoa asia mitä jaksan mielessä pyörittää on se seksi. Tää on sellainen kierre, josta ei oikeen pääse eroon, kun kukaan ei ole osoittanut mitän parempaa olevan olemassa.
Sitä paitsi mäkään en usko enää itseeni että mitään vakavampaa edes tahtoisin kun pyöritän typeriä ajatuksia mielessäni. Hulluinta tässä on se etten oikeestaan löydä seuraa kovin helposti, joten kovinkaan hurjastelevasta elämäntyylistä ei voi puhua. Mutta aina kun iskee naisrintamalla takaisku niin hukutan epäonnistumiseni ajatellemalla sairaalloisesti seksiä. Totean silloin vain että sitä paskaa tää on ja ainoa asia mihin mulla on edes teoreettiset mahdollisuudet on vain se. Tässä sitten yrittää jotenki elää ja tasapainotella näiden hullujen ajatusten välissä. Mutta en mä ikinä sitä mahdollisuutta tahdo poissulkea jos joku hieno naisihminen uskoisi minuun ja saisi minut itsenikin uskomaan. Mutta jos sanankin vaan sanon ja olen rehellinen niin johan ollaan haukkumassa että säkin ajattelet vaan sitä yhtä ja samaa.
Anteeks naiset, jos olen osaltani rikkomassa luottamustanne miehiin mutta mä olen vain niin hajonnut tähän kaikkeen etten usko parempaakaan olevan olemassa, ainaakaan kohdallani. jos "itsesääliin" vajoan, kehotan teitä olemaan tutustumatta itseeni niin vain kiellän itsessäni osan joka vaatii erityishuomiota, eikä sekään onnistu lopulta. Mikä siis neuvoksi? Elänkö siis tämän ristiriidan kanssa lopun elämääni ja vain totean että epärehellinen sotkeutuu aina lopulta omaan ansaansa...? Ja sitäkö tämä on?
ella83 puhuu asiaa, parisuhteet on perseestä.
ITTES SIIN VAA RIKKOO. ja jälkeeppäi toivoo ettei ois koskaa ees tutustunu eräisiin henkilöihin!!!!!
..sanoo joku kusipää, joka ei ole koskaan tuntenut rakkautta
vaan, että kuten monessa muussakin asiassa, myös parinmuodostuksessa olosuhteet merkkaavat yleensä yksilöitä enemmän asioiden etenemiseen.