On outoa olla taas sinkku. Pitkän suhteen jälkeen
on aika vähän irrotella ja elää täysillä. Nyt
sen vasta ymmärränkin miten sitovaa on parisuhde,
kieltoja, eriäviä mielipiteitä,
pahantuulisuutta... niin, ja sitä käsittämätöntä
naisen logiikkaa =)
Kaikki ne vuodet elin piilossa itseltäni. Nyt
olen saanut aikaa ajatella, etsiä itseäni ja
toteuttaa haaveitani, unelmia, mitkä oli
seurusteluaikana tuhoon tuomittuja jo ennen kuin
suuni avasin. Nyt olen alkanut nauttia elämästä!
on aika vähän irrotella ja elää täysillä. Nyt
sen vasta ymmärränkin miten sitovaa on parisuhde,
kieltoja, eriäviä mielipiteitä,
pahantuulisuutta... niin, ja sitä käsittämätöntä
naisen logiikkaa =)
Kaikki ne vuodet elin piilossa itseltäni. Nyt
olen saanut aikaa ajatella, etsiä itseäni ja
toteuttaa haaveitani, unelmia, mitkä oli
seurusteluaikana tuhoon tuomittuja jo ennen kuin
suuni avasin. Nyt olen alkanut nauttia elämästä!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ehkä olen hieman väärä henkilö vastaamaan
viestiisi, koska olen hyvin nuori, seurustellut
vasta hieman vajaan vuoden. Silti haluaisin
kertoa itsestäni sinulle. Ensimmäiset puoli
vuotta olivat tavanomaisesti ihanaa aikaa meidän
seurustelussa. Sitten mä aloin hermostua joka
asiasta. Meillä menee ajoittain hyvin, sitten
ajoittain taas huonosti.. Riitelemme vähän väliä.
Hän tekee kaikkea mitä tahtoo elämässään tehdä,
ja mä hyväksyn kaiken. Elän hänen orjanaan. Mua
ei edes kiinnosta lähteä kavereitteni kanssa
ulos, koska rakastan vain häntä, anna hänelle
kaiken aikani mitä koululta jää. Olen valmis
luopumaan kaikesta vain ollakseen hänen kanssaan.
Mulla ei ole enää omia unelmia. kaikki hänen
unelmansa ovat minunkin unelmiani. Jos meillä
menisi poikki, tappaisin varmaan itseni. Mitä
minun oitäisi tehdä, jättää hänet vaikka rakastan
häntä? Miten saisin oman elämän takaisin
luopumatta hänestä?
Kuulostaa juuri kuin omasta elämästäni!
Meillä oli samoin vuorotellen ylämäkeä ja
alamäkeä, silti lopputulos oli että pysyimme vain
paikallamme.. Jos suhteella ei ole varaa
kehittyä, jos riidat muuttuvat alkamaan
pienistäkin asioista, niin mielestäni on parasta
antaa jutun olla. Minulla, niin kuin jokaisella,
on oma elämä, yksi ainoa. Miksi se pitäisi
viettää toisen haluamalla tavalla? En ymmärrä.
Nyt vasta sain silmäni auki ja osaan etsiä
itseäni eri tavalla, rajoituksetta.
Valitettavasti vain tyttöystäväni kärsii siitä,
olen kuulemma julma, säälimätön, itsekeskeinen
paska.. Ehkä, sillä jätän tuollaiset kommentit
omaan arvoonsa. Ne sanoo ihminen joka ei tunne
minua, eikä hän voi minua ehkä koskaan
ymmärtääkkään, onhan kyse kahdesta täysin
erilaisesta ihmisestä, joilla molemmilla on omat
elämänarvonsa ja mielipiteensä. Silti toivoisin
edes hieman ymmärrystä..
Neuvo sinulle: älä turhaan kiduta itseäsi, olet
arvokas sellaisena kuin olet. Ehkä et ole sujut
itsesi kanssa (niinkuin en minäkään), anna aikaa
itsellesi ja ajatuksille. Tee sitä mikä tuntuu
hyvältä, mikä vaikuttaa omalta itseltäsi. Joudut
ehkä kokeilemaan moniakin asioita,
epämiellyttäviä tunteita, mutta kuitenkin, sehän
se on tätä elämän riemua!! Älä haudo mitään
itsetuhoisia ajatuksia, vaikka nyt tuntuisi, että
elämäsi kaatuu jos hän jättää sinut, ei se sitä
ole! Tiettyä asennetta elämään, hymyjä, pilkettä
silmäkulmaan. Ne on niitä elämän pieniä, hyviä
asioita joita varten kannattaa elää!!! Minusta
mikään ei ole niin vakavaa, jonka vuoksi
kannattaisi lupua ystävistä, harrastuksista,
omista ajatuksista ja olemuksesta.. Opettele
tuntemaan itsesi!!
Minäkin rakastan tyttöystävääni edelleen. Silti
jotain jäi puuttumaan, en voinut olla oma itseni..
Tsemppiä!
Sitä ei saa olla liikaa , sopivasti kuitenkin..
Teidän juttujanne lukiessa tulee eittämättä
mieleen, hukkuva joka roikkuu oljen korresssa.
Olette aikuisia mutta takerrutte rakkauteen niin
lujaa että annatte toiselle valan..? ei enää omia
mielipiteitä ei enää omaa elämää kun rakastuu?
Ei sen pitäisi mennä noin jos keskustelemaa ei
pysty eikä erimielisyyksistä selvitä.... Onkohan
se aitoa?
Eikö suhtteessa molempien pitäisi arvostaa.. on
hassua että jäätte entisiin noin lujaa kiinni...
Kun elämä kuitenkin jatkuu... ja uudet tuulet
puhaltaa.....
Ja entä se toinen osapuoli???? oliko hänenkin
yhtä vaikea selvitä erosta???
Sait ehkä väärän kuvan minusta. Itsekunnioitusta
täytyy löytyä! Mutta ei, minä en roiku oljen
korressa, en koskaan olekaan roikkunut. Olen aina
pitänyt tärkeimpänä, että osaisi olla oma
itsensä. Silti annoin toisen sitoa minua liikaa,
kuuntelin enemmän muita kuin itseäni. Se oli
väärin!
Tyttöystävälleni ero on hyvin vaikea, toivon vain
että hän selviää tästä! Tuolla kirjoituksella
halusinkin herättää mielipiteitä, antaa hieman
aihetta jokaisen ajatella itseään, niin, juuri
itsekunnioitusta!!
Kyllä, suhteessa molempien pitäisi arvostaa
toista. Mutta luonteeltaan täysin erilaiset
ihmiset eivät yksinkertaisesti voi olla asioista
samaa mieltä, ei edes ymmärtää toista vaikka
haluaisi. Silloin riidoista ei tule selvyyttä,
ainakaan sillä tasolla millä pitäisi. Tottahan
riidan jälkeen sopu saatiin aikaan, mutta
ymmärrystä ei. Myöhemmin tuli taas erimielisyyttä
samasta asiasta..
Tällä hetkellä nautin vapaudesta, tunteesta olla
oma itseni. Voin tehdä asioita mistä olen
haaveillut, nähdä maailmaa, mitä vain. Silti,
jalat täytyy olla aina tukevasti maan pinnalla!
Viestissäsi oli paljon hyviä neuvoja elämääni.
Olet sitä mieltä, että itsensä voi löytää
tällaisessa tilanteessa vain unohtamalla
rakkaimpansa. Ongelma on siinä, etten tahdo
luopua hänestä.
Sovimme jälleen eilen runsaan viikon kestäneen
riidan, joka syttyi siitä, kun en ymmärtänyt
hänen tekosiaan. Hänen mielestään hän ei ollut
tehnyt mitään väärää. Eilen hänkin sai minut
uskomaan, ettei niissä todellakaan ollut mitään
väärää. Tulin vain siihen tulokseen, että kai
minullakin on sitten vielä jotain oppimista
elämästä. Jälleen yksi riita selvitetty!! En
usko, että suhteestamme puuttuisi silti
ymmärrystä. Sitäkin löytyy. HALUAN ymmärtää häntä
kaikissa asioissa, ja hän ymmärtää minua
muutenkin. Haluaisin nyt vain alkaa elämään omaa
elämääni ja saavuttaa jotain sellaista mistä voin
olla ylpeä. Jonkun pitäisi vähän potkaista minua
eteenpäin, että jaksaisin luottaa itseeni, enkä
takertuisi vain toisen elämään. Mutta mistä apu?
miltä sinusta tuntuu. Sano vaikka näistä samoista
asioista mitä tänne kirjoitit, pyydä vaikka
käymään lukemassa täältä jos asiasta puhuminen on
vaikeaa..
Suhteenne kuulostaa kyllä ihan terveeltä, ehkä
olet itse suurin ongelma itsellesi? (Puhun omasta
kokemuksestani, pätee ehkä muihinkin) Silloin ei
tietenkään kannata jättää, jos todellakin olet
tuota mieltä. Mutta et pääse ongelmasta
puhumatta!! Kirjoita ajatuksiasi paperille,
nettiin, minne vain. Se on hyvä tapa purkaa
itseään ja kasata ajatuksia. Se on myös hyvä tapa
järjestää sanat oikein, toista ehkä niin paljon
loukkaamatta kuin väärin asetetuilla sanoilla..
Paras apu on sinussa itsessäsi.. kerro asiasta
ystävälle, joka kuuntelee. Joskus auttaa, kun saa
vain asiansa sanottua, vaikka toinen ei sitä
ymmärtäisikään tai osaisi vastata. Oman pään
selvittäminen on tärkeintä!
Mieti, mikä olisi asia jonka saavuttaminen
tuottaisi ylpeyttä? Pyri siihen päämäärään
hitaasti, pikkuhiljaa, keinoja kaihtamatta. Silti
kuitenkin tavalla jonka voit kuvitella itsellesi
sopivaksi.
Noh, enhän mikään psykologi ole, en tunne sinua
enkä tiedä ajatuksistasi mitään. Silti jos
minusta vain voi apua olla, autan mielelläni.
Onhan minullakin vaikea tilanne takana, vaikeampi
ehkä edessä.. Koskaan ei kuitenkaan kannata
luovuttaa, elämä on elämisen arvoinen!! Asenne,
oikea asenne elämään ja muihin ihmisiin on
tärkeää. Miten sen voi saavuttaa, riippuu
ihmisestä itsestään, luonteesta.
Niin, eli millaista se oikeasti on? Sen verran
pitkä ja monimutkainen suhde minulla jo on
takana, että en ehkä edes vielä ymmärrä mitä on
tulossa.. Bailaamista? yksinäisyyttä?
Kertokaa, erilaiset vastaukset on tervetulleita!!
Miltä tuntuu olla sinkku?
Itsellä oli yli 10 vuoden suhde takana tuossa
kevättalvesta ja otin kyllä kaiken irti! Kun sai
vihdoin asua yksin (ensimmäistä kertaa), tehdä
mitä halusi, ostaa kaupasta mitä halusi...
Puhkesin suorastaan kukkaan!
Ystäväni olivat ihania; vaikka naimisissa joka
ikinen, veivät minua viikonloppuisin ulos
tuulettumaan, koska olin kuulemma hukannut
nuoruuteni exäni kanssa. Ja tottahan se oli.
Huomasin, että vientiä oli (vaikka exäni
pahoinpiteyt ym. olivat vieneet itsetuntoni niin
alas, että olin vakuuttunut, että en kenellekään
kelpaa) ja hiukan tuli seikkailtuakin ja
nautittua sinkkuudesta.
Tajusin kuitenkin ajoissa (?), että ei ole minua
varten. Sängystä toiseen en halunnut pomppia ja
kaipasin rakasta ihmistä, jonka syliin käpertyä
ja jonka kanssa jakaa asioita.
Ja hops, aivan totaalisen oudosta paikasta ja
oudolla tavalla tapasin tulevan aviomieheni.
Ihanan ihanan miehen, jonka kanssa eläminen on
ollut taivaallisen ihanaa. Se kauan etsitty
puolikkaani, ihminen joka teki minusta kokonaisen.
Sinkkuus siis ei ollut minua varten. Alun
"revityksen" jälkeen tunsin oloni yksinäiseksi,
jatkuva bailaaminenkaan ei huvittanut. Saatoin
vain istua kotona pimeässä ja kuunnella
musiikkia...tuntikausia. Nyt sivusta erästä
"ikuista sinkkua" seuranneena olen ymmärtänyt,
että hänen kaikesta hehkutuksestaan huolimatta,
ei hänkään ole lainkaan onnellinen. Elämä vain
työtä ja viikonloput bailausta. Siinähän menee jo
kohta henki tai mielenterveys... tai ainakin
rahat jos ei muuta...
Sinkkuelämä kai toisille passaa, mutta olen
sitten kai liian vanhanaikainen, kun ei se
minulle sopinut.