Valitettavan usein omaiset jättävät vanhukset laitoksiin ilman mielenkiintoa vanhusten hyvinvoinnista. Onneksi suurimmalla osalla vanhuksista on omaisia jotka välittävät, sääliksi vain käy sitten niitä vanhuksia joiden huoneissa ei ole telkkaria, radiota, tauluja, valokuvia, kunnon vaatteita jne. Käydään max kerran vuodessa jos sillonkaan, toki joulukortti tulee:) Mielenkiinto herää vasta kun vanhus on tekemässä kuolemaa, sitten alkaa omaisten ralli ja ollaan vaatimassa hyvää hoitoa
Omaiset susia vanhuksille
perinnöt tärkein
25364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
niinkkö
omaiset jotka eivät osallistu vanhuksen hoitoon ovat aina ensimmisenä kyttäämässä perintöjä
Se on luonnollista. Lain mukaan vanhustenhoito ei kuulu omaisille, mutta perintö kuuluu.
No tulet huomaamaan et kohta kuuluu ;)
Olin vanhuksen omainen kävimme joka päivä ja olimme monta tuntia ja eriaikoihin että näkisimme miten omaistamme hoidettiin.Paikka on erittäin hyvässä maineessa mutta me näimme sen omin silmin kuinka siellä käsiteltiin hoidettavia.Emme koskaan valittaneet emmekä muutenkaan kyselty ihmeteltiin vaan.Ei tarvinnut edes kytätä perintöjä koska tiesimme kaikki että on olemassa testamentti. Jos voin vaikuttaa jotenkin asioihin niin kunhan en koskaan joutuisi itse tai kukaan minun omaisistani tai tuttavistani tälläiseen hyvään hoitolaan koskaan.
Ei ole omaisten vika, jos vanhukset eivät ole hankkineet ystäviä.
Ystävä ei kuitenkaan poista omaisen vastuuta. Omainen on sukulainen, toivottavasti sukulaisystävä, ystävä ulkopuolinen. Mutta sittenhän asiaan ei ole mitään sanomista, jos sulle sopii, että omaisesi testamenttaa sulle kuuluvan osan ystävälle.
laitoksessa hoitajat tuppautuu miten sattuu omaisten käydessä.aivan järkyttävää.ovat pilanneet elämämme täysin
Sopii. Minä en paskasakita halua mitään perintöjä.
Vanhuksen ystävät ovat monesti jo niin sairaita , ehkä jo jossain toisessa laitoksessa liikuntakyvyttöminä, ettei heistä ole vierailijoiksi, saati huolehtimaan vanhuksen asioista. Elleivät ole jo kaikki kuolleetkin..
Toivottavasti nm. -o- makaa joskus itse liikuntakyvyttömänä, omaisten unohtamana vanhuksena laitoksessa, silloin ymmärtää ja toivottavasti muistaa oman sydämmettömyytensä verukkeineen.
Väität muuta kommentissasi 12.8. klo 17:59. Kuulostat kyllä niin epämiellyttävältä, että toivottavasti et saa - mitään.
Omaisellako vastuu?, ei nykyisin kukaan ole velvollinen omaista hoitamaan. Varsinkaan, jos on ilkeitä sisaruksia jotka vaan sättii kun joku sisar autaa hyvästä sydämestään.
Perintö on sättijällä mielessä, ei muu.
Vanhuskin voi olla ahdistava omaiselle. Luonne on ikää myöten muuttunut särmikkääksi, käskyttäväksi, muita huomioon ottamattomaksi.
Mikään ei jollekin vanhukselle kelpaa, käy eikä sovi.
Varsinkin kotona asuva vanhus saattaa olla niin känkkä ränkkä, ettei hyväksy, että ruokapalvelu kävisi ja joku siivoaisi vaan juoksuttaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan soittelemalla milloin mistäkin mieleen juolahtavasta asiasta katsomaan millon mitäkin asiaa ja tekemään ties mitä.
Kaiken pitäisi olla heti valmista , heti tulla ja minkään ei saa maksaa mitään.
Vaikea sitä on joka napsauksella vanhuksen mukaan toimia ja pysyä tällaisessa tilanteessa rauhallisena ja perinnöllä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, sama saako jotai vai ei, käskytystä ei ole pakko sietää, jos omassa arjessa on ihan tarpeeksi pyörittämistä.
Oletko koskaan miettinyt, miksi vanhuksesi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, "pyöritys"?
Kuvittelepa itsesi yksinäiseksi, sairaaksi, vaivaiseksi, kolotusta ja jomotusta siellä ja täällä eikä vähiten henkisen puolen päällä. Siihen vielä lisäksi omaiset, lähimmät ihmiset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys ja mistä kaikki johtuu. Vaikka olisi alkava Alzheimerpotilas tai muu muistisairas, niin jollain tasolla hän tajuaa, että lopullista alamäkeä on alettu laskea. Se ahdistaa, käy voimille, uuvuttaa, tuskastuttaa, panee elämän palikat sikin sokin.
Jos sulla on vielä kaikki kotona korvain väliss', niin sinä olet se, joka järjestää asiat ja jutut niin, että omaisesi voi huoahtaa ja helpottua, tulla tietoiseksi siitä, että kaikesta huolehditaan ilman, että hänen tarvitsee huolta kantaa. - Raskas homma, jos hän minuutin päästä ei muista, mitä sanottiin ja kerrottiin, mutta lähellä olevien ihmisten suhtautumis- ja asennemaailma, rauhallisuus, pitkä pinna, kestävyys, ymmärrys, aika ... voi kuitenkin tuoda tasapainoa ja helpostusa elämäänsä. Kaikista tärkeintä olisi osoittaa rakkautta ja välittämistä, olla lähellä ja pitää kädestä, sen parempaa keinoa rauhoittamiseen ei ole olemassakaan.
Se vaan on niin, että hoitajakaan ei ole rakkauskone. Kyllä täytyy myös saada, jotta voisi antaa.
Jos ei ole ollut muutamaa vuotta yötä päivää hankalan vanhuksen hoitaja, jaksaa vielä löpistä rakkaudesta, välittämisestä ja huolenpidosta.
Minä kysyn, kuka rakastaa hoitajaa?
Kiitos kommentistasi, ajattele uusiksi. Olen todella yrittänyt selkiyttää ajatuksiani tässä pyörityksessä. Tulin siihen tulokseen, että todellisuudessa minä olen se katkera. jota äitini on pyörittänyt pienestä pitäen, pomottanut 8-vuotiaana pesemään omat vaatteeni, laittamaan aamupuuron itselleni ja yli kymmenen ikäisenä koko perheelle ruuat. Hän oli itse vuorotyössä ja jätti siivoukset ja ruuanlaitot minulle, ylikiltille ahertajalle.
Naapurin "Maijan" äiti huolehti ruuasta, vaatteista ja läksyistä ja olin tosi kateellinen siitä välittämisestä, jota hänen äitinsä osoitti tytölleen.
Minua ei ole pienenä pidetty sylissä eikä silitelty tai kysytty:Mitä sinulle kuuluu, sellaista ei muistu mieleen?
Nyt nämä muistot täyttävät mieleni ja pomottelu jatkuu yhä. Miten voin pitää äitiäni kädestä ja sanoa, että rakastan häntä, kun välimme ovat alun alkaen etäiset näiden muistojeni vuoksi.
Pitää kai minun pyyhkiä muistoni ja vaan olla hiljaa ja antaa pomottaa turhanpäiväisiä hommia tekemään.
Tarkoitatko ammatikseen hoitotyötä tekevää vai omaishoitajaa? Asioilla on nimittäin eroa. Hoitajan työssä olevan ei tarvitse rakastaa hoidettaviaan, vain hoitaa hyvin ja ammatillisesti. Omaishoitajahan taas no. hoitaa rakkaudesta läheiseensä, siksi, että sairastava on rakas, läheinen, tärkeä, sellainen, jota ei tulisi mieleenkään jättää hoitamatta.
Siinä vaiheessa sairautta, kun vastapuolelta ei enää saa mitään, on vain jaksettava, annettava ja ammennettava itsestään loputtomiin, on aikuisen täysipäisen ihmisen alettava ajattelemaan myös itseään ja omia tarpeitaan ja haettava kaikki se voima, virike, apu ja tuki jostain.
Jokainen aikuisen ihmisen pitää tietää itse, mikä on paras tapa voimaantua ja tulla rakastetuksi, kokonaiseksi ja eheäksi eli sellaiseksi, että jaksaa jatkaa antamista ja rakastamista. Yksityisasia, johon muilla ei ole vastausta sinulle.
Ymmärrettävästi vaikeita asioita ja ahdistavia tunteita herättäviä juttuja. Mutta oletan sinun olevan jo sen ikäinen ihminen, että lapsuusmuistot voi kääntää voimavaraksi mieluummin kuin katkeroitua jostain, mitä ei ole ollut. Vaikka se on ihan h-n vaikeaa, niin kannattaa opetella antamaan sitä, mitä ilman on jäänyt, se on ehkä parhain tapa osoittaa asiain laita - kenelle tahansa.
Kädestä pitämisen ei tarvitse olla konkreettista, jos se ei ole tapana ollut eikä sanoakaan mitään, mikä ei tunnu suuhun sopivalta. Nämä asiat voi osoittaa elein, teoin, olemalla läsnä, huolehtimalla, muistamalla ...
Mutta hiljaa ei tarvitse olla, tai itse en ainakaan ole, eikä pomotusta tarvitse sietää. Vastineeksi välittämisestä oma vanhukseni joutuu ottamaan vastaan suorat sävelet silloin kun sanomista on. Kaikista mahdollisista tai mahdottomistakin asioista voi ja saa sanoa, ja se on jopa edellytys sille, että jaksaa jatkaa huolehtimista ja välittämistä. Ei se elämänsä elänyt ihminen siitä rikki mene ja suorat sanat usein aukaisevat polun omiin menneisiin virheisiin. Ehkä ymmärrys ehtii vielä yltää, jos uskallat avata suusi, kysyä ja puhua.
Kiitos myös sylitön. Se katkeruus on vain uinunut sisimmässä ja pongahtanut nyt esille, itsekin tilannetta äimistelen.
Elämänsä elänyt ihminen ei mene rikki, totta turiset, mutta hienotunteisuus iäkästä äitiäni kohtaan on pitänyt suuni supussa ja sikis kai pomottelee ja odottaa kaiken toimivan kuten itse haluaa.
Tuo muistaminen nousee tuosta taas esiin ensimmäisenä, äidilläni ei ole ollut tapana muistaa syntymäpäivääni, mutta hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu vuodesta toiseen niin kauan kun muistan.
Onhan meitä varmasti paljon samanlaisia, joilla äiti-suhde ei ole oikein toiminut syystä tai toisesta, mutta kai se vaan on hyväksyttävä ja ajateltava, että itsekin on siihen osin syypää.
Kysyn ja puhun tästä eteenpäin.
Omat vanhemmat voisi armahtaa ja kun miettii, mnkalainen vanhempi itse on ollut?
Voi voi. Omaiset on vanhusten paras omaisuus. Itse ainakin olen omilleni sanonut, että jos koskaan tulisi tilanne, että he tarvitsevat, en tule haluamaan perintöä. Saan toki pikkusen talon ja alle miljoonan mummonmarkkaa, mutta senkin voivat laittaa itseensä, jos valitsevat ja jos haluavat. Mulla ei ainakaan koskaan ole ollut omaista, jota ei käytäis laitoksessa katsomassa vähintään kaksi kertaa viikossa. Nyt kun Suomi ei enää ole hyvinvointivaltio, toki toivon, että läheisimpäni pysyvät niin täysipäisinä viime hetkiinsä saakka, etteivät koskaan laitoshoitoon joudu. Ja Suomessa on paljon iäkäitä, jotka pärjäävät ihan ok. Olen silmät päästäni surrut yhtä läheistäni, joka vielä puhui, kun joutui laitokseen, mutta alle kaksi vuotts laitoksen joitumisesta se ei sanonyut enää mitään. En koskaan tule uskomaan, etteikö kyse olisi siitä, etä sitä on rääkätty jollakin lääkityksellä, mutta kuten kyseinen mulle itse aikoinaan sanoi: "totuus ei pala tulessakaan". Omaiset saamme selville, jos on on kohdeltu väärin.
Itse luulisin, että suurempia susia on mun entiset työttömät koulukiusaajat pika-löhihoitajan pesteillään, kuin omaiset, ainakan mun suvulle. No kamerat kattoon mun vanhuksille, niiin ei ainakaan kukaan mene 50 euroa käteisrahana tyrkyttävältä viattomalta vanhukselta ottamaan vastaan rahaa!;) Muuuten en piittaa perinnöistäni, mutta en mä halua, että mun rahoilla ostetaan potkuhousuja puolittujeni imeväisille ja niiden penikoille tai että joku söisi minua ja perhettäni halveksuvasti, veronmaksun ohi.
Rääkätty puhumattomaksi laitoksessa?! Ehkä vaan saanut uuden halvauksen tai joka tapauksessa vointi hiipuu esim.. dementian myötä ja kaikki opitut taidot pikkuhiljaa unohtuvat, myös puhe ja nieleminenkin lopulta...
.Näin se vaan menee ja tälläinen toimintakyvyn heikkeneminen etenee joillain tosi nopeasti, toiset taas pysyy suht.samankuntoisina vuosikausia.
Herrasiunaajavarjele meitä kaikilta oman sisältönsä tyhjyyden paljastajilta.
Miksi vanhuksia kohtaan pitäisi olla mielenkiintoa?
Olkoon se vittuileva paskasakki laitoksissaan vaan.
En uskalla / ei tee mieli edes ajatella, millainen vanhus sinusta tulee. Annat pienen, mutta loistavan esimerkin.