Kun elämä satuttaa

Taidanpa tietää tunteen...sitä luulee,että kyllä
tää tästä lähtee sujuun ilman sitä toista,mutta
toisin kävi mulla vaikka ei oltukaan ku pari kk.
ýhessä!!Tai no tätä juttuu on säädetty melkein
puoli vuotta nytten:/ Huomasin ainaki itteni
kohalla,et ei se mitään, vaikka tottakai minuu
satutti ja tuntu ettei tuu mitään..huomasin
kaipaavani niitä "hyvää yötä"-
viestejä,puhelinsoittoja ja niitä ihania yhteisiä
hetkiä...
Mutta varmaan se on niin että:LIFE GOES ON!!!??

Ymmärrettävää että noinkin pitkän seurustelun
jäkeen tuntuu pahalta, minulta loppui 7 kuukauden
seurustelu perjantaina sekin oli aluksi sokki.
Jostain syystä nyt jo rupeaa helpottamaan ja
ajttelin että hyvä että nyt tuli ilmi ettei
joskus 30 vuoden päästä...
Kannattaa miettiä kaikkia asioita jotka suhteessa
oli huonosti, ja minulla jostain syystä helpotti
kun kaivoin esiin rumimman kuvan minkä ex-
poikaystävästäni löysin...
Toivon nyt vaan että minä ja exäni pystyisimme
jatkamaan ystävinä, niin hyvin kun toisen oppi
tuntemaan niin olisi sääli jos ei enää ikinä
olisi tekemisissä.
Mutta yritä pärjätä, ja sureminen on sallittua ja
itkeminen auttaa aina.

Onhan se ärsyttävää sanoa noin mutta aina mitä
huonommin menee niin sitä paremmat ajat on
edessä, elämä on niin jaksottaista, paistaa se
aurinko aina risukasaankin...
Miehen varsinkin on helppo ottaa sinkkuudesta
kaikki ilo irti, baanalle vaan naisia iskemään;)

Asia on niin jos ei se siitä muuksi muutu, että
sinun on vain pakko keksiä jotain totaalisen
erilaisia mielenkiinnon kohteita. Saattaa
vaikuttaa toivottomalta, mutta alku on se vaikein.
Älä kuitenkin yritä olla mielentilaltasi muuta
kuin olet, asia on käsiteltävä loppuun asti.
Uuden suhteen aloittaminen ei ainakaan auta.
Ja jos vielä vaikka marraskuun alussa tuntuu
ettei pääse eteenpäin, voit ottaa häneen
yhteyden, itsesi takia. Ihan vain kyselläksesi
kuulumisia.
Koita kestää, tiedän, se on raskasta.

Nyt vaan panostat kavereihin, ja vietät kaiken
vapaa-aikas kamujen kanssa ja teet niiden kanssa
kaikkea kahjoa ja hauskaa... Voi tuntua että ei
halua tehdä tällä hetkellä mitään hauskaa, mutta
kyllä munkin kaverit sai mut saamaan elivoimani
takas, kahen vuoden seurustelun jälkeen, ja mulla
ku kävi vielä niin heikosti että mua petettiin,
se vaan sattuu enemmän vielä kuin tollainen!!
Kamujen kanssa oon ihan sairaan hyvissä väleissä
nykyisin, ja oon saanut monta miljoonaa uutta
kaveria, ja sinkkuudesta kaikki irti, nyt saat
iskee muita naisia, mitä et ole neljään vuoteen
saanut tehdä!! :)

Ymmärrän tunteesi hyvin. Itse en ennen uskonut
sanontaan aika parantaa haavat, mutt niin se
vain on. Itse kävin läpi vaikean suhteen johon
syntyi lapsi. Elin helvetissä yli vuoden
ennenkuin pääsin siitä irti. Mutta muistan hyvin
ajan jolloin sisälläni oli niin kauhea tuska ja
synkkyys että hengittäminenkin oli melkein liian
työlästä. Vai hysteerinen itku tuli
luonnollisesti kaikki muu oli näyttelemistä ja
tuntui teennäiseltä. Mutta jotenkin selvisin ja
elämä alkoi uudelleen. Ja se "uusi "elämä olikin
entistä todella paljon parempi. Mutta
tähän "parantumiseen" ja toisesta toipumiseen
meni kuitenkin aikaa enkä puhu viikoista vaan
kuukausista. Anna itsellesi aikaa ja luota siihen
että se oikea tulee vielä eteesi. Yritä jaksaa!

Mä uskon ja tiedän et sun elämä on tällä hetkellä
yhtä helvettiä. Kaikki menee uusiks. Sä et ehkä
jaksa vielä uskoa, mut puolet pidemmän avoliiton
jälkeen eronneena ja siitä selvinneenä, voin
sanoa, et sulla on kaikki edessä. Uskon et vielä
paljon parempana, sillä kokemukset vanhasta
suhteesta ja erosta ja siitä ylipääsemisestä voi
kääntää omaksi edukseen.

Niinkuin sun läheisetkin sanoo: et voi tietää
minä hetkenä kohtaat todellisen rakkauden...

Et ole yksin. Olen itse siinä tilanteessa että
sama asia tapahtui viikko sitten. 7,5 vuotta
"kankkulan kaivoon". Jättäjä kyllä oli mies.
Rakastaa kuulemma vielä, mutta haluaa elämältään
jotain sellaista jossa en koskaan voi olla mukana
- halusimme tai emme. Jätti minut, kissan ja
yhteisen meille ihan uuden asunnon.
Fiilis on suoraan sanottuna ihan p.....stä.
Mua helppas tietää että joku muukin on samassa
tilanteessa tälläkin hetkellä ja maailma on
kaiketi täynnä ihmisiä jotka ovat päässeet siitä
yli. Tosin on varmaan niitäkin jotka eivät ole.
Toivottavasti se helppaa suakin.
Olen itse päättänyt päästä tästä yli ja toivon
että se riittää kun itse niin päättää.
Positiivisella asenteella tästä toivottavasti
päästään, molemmat.

...että se helpottaa joskus, mut kyllä sä
selviät. Tosin itsensä kanssa täytyy käydä aika
suuri kamppailu eikä kannata vaipua epätoivoon.
Mulle ero otti aika koville, meni reilusti yli
puoli vuotta ennen kuin pystyin sanomaan, että
ohi on. Tosin rakastan häntä ikuisesti.. Eron
alku on aina todellista helvettiä, mutta mulla
autto, kun sain keskustella asiasta aina
uudelleen ja uudelleen mun kaverin kanssa. Eli
puhuminen auttaa, tosin en ikinä myöntänyt miten
paljon häntä kaipasin. Kaikista pahinta oli, kun
huomasin hänellä olevan toisen. Silloin hirtti
kiinni ja suutuin todella.. Se oli viimeinen
niitti ja sen "vihan" avulla taisin päästä
lopullisesti eroon. Mutta vaikka sanotaan, että
aika parantaa haavat niin kyllä se niin taitaa
sittenkin tehdä:).

Tiedän. Se on ihan kauheaa se aika jota nyt elät.
En ikinä unohda sitä toivottomuutta jota tunsin
kun 3 vuotinen avoliittoni loppui kolmisen vuotta
sitten. Eikä siihen mikään muu auta kuin aika.
Kamalaa mutta totta. Itseltäni meni pahimpaan
surutyöhön n. 8 kk. Sitten vasta helpottui
kuristava tunne kurkusta.
Nyt olen uuden ihmisen kanssa kihloissa ja elämä
on ihanaa! Koeta jaksaa, varmaa on että vuoden
päästä olet jo kuivilla!

Lisäystä edelliseen;
Hän ei ollut se oikea sinulle.
Se oikea tulee vielä elämääsi jonain päivänä.
Tämän ajatuksen voimalla selvisin itse. Nyt kun
sen oikean olen löytänyt, tuntuu että se entinen
avoliitto oli vain "täyteaikaa" siihen asti kun
meidän oli aika kohdata.

Olen erittäin tyytyväinen, siihen että joku
viitsii vastata ja jakaa kokemuksia kanssani.
Kiitos teille on mukava huomata että Suomesta
löytyy ihmisiä jotka ovat valmiita
auttamaan/lohduttamaan tuntematonta henkilöä.

KIITOS VIELÄ KERRAN ja hyvää syksyä kaikille!

tänään lähti avopuolisoni reilut kaksi vuotta
rinnalla ollut pois luotani.kaapit on harvinaisen
tyhjät ja kaikki on tyhjää ja turtaa.ei niin
ettei tätä olisi voinut aavistaa,kaikki umpikujat
ollaan koluttumutta myös ne huippuhetket,ei sitä
vaan millään uskonut että toinen väsyisi tähän
nyt yhtäkkiä vaikka kuinka rakastamme ei tietä
enää löydy.en osaa sanoa miten tästä helvetistä
selviydytään kai aika parantaa ja niin
edelleen,mutta kun ei kiinnosta parantua,haluaa
vain takaisin siihen mitä oli ja mitä piti
vakaimpana asiana,ei edes halua unohtaa.toivon
kai vielä.ehkä tämä tästä en tiedä miten,mutta
kaipa tämä johonkin suuntaan ratkeaa.