keskustan olemuksesta

 
Asennemittauksia  tekevän Elinkeinoelämän valtuuskunnan varatoimitusjohtaja Jyrki Haikonen totesi (Helsingin Sanomat - kuukausiliite 1/98), että 30-luvulla vaikuttaneen äärioikeistolaisen "Isänmaallisen kansanliikkeen", IKL:n, ajamien arvojen mukaisen aatemaailman perilliset eivät löydy nykyisin puoluekartalla oikealta vaan keskustasta! Haikonen kutsuu tyypillisiä Keskustapuolueen kannattajia, huonosti koulutettuja maalaisia, pelkääjiksi, jotka "tuntevat olevansa turvassa vain kieltojen ja järjestyksen yhteiskunnassa, jossa kaikesta rangaistaan ankarimman mukaan". Tätä näkemystä tukee Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko, jonka mukaan suvaitsemattomuus tiivistyy maanviljelijöissä, joiden "keskimääräinen sietokyky on runsaasti alhaisempi kuin minkään muun ammattiryhmän."

Samoin kuin Adolf Hitler aikoinaan, Keskustapuolue rakentaa kannatuksensa sellaisen yhteiskuntaluokan varaan, joka pelkää arvomaailmansa, yhteiskunnallisen asemansa ja elämänmuotonsa katoamista.

Keskustalaisessa politiikassa toteutuu saksalaisen yhteiskuntakriitikon Joachim Hirschin määrittelemä "turvallisuusideologia" ja siitä voimansa saava puolifasistinen "turvavaltio". Komisario-kansanedustaja Sulo Aittoniemen rasistisiksi koetut ulkomaalais- ja pakolaismielipiteet edustivat tämän puolifasismin rotupoliittista ja kansalliskiihkoista osaa ja päätoimittaja Laatikaisen kirjoitukset sen diktatuuripuolta.

Laatikainen ja/tai hänen kollegansa ovat kolumneissaan ja pääkirjoituksissaan vaatineet lujaa poliittista johtajuutta ja ehdottaneet pienpuolueiden sulkemista pois eduskunnasta äänikynnystä korottamalla. He ovat vaatineet poliisille lisää oikeuksia ja kansalaisille lisää kieltoja. He ovat puolustaneet poliisin väkivaltaista toimintaa eri yhteyksissä ja kutsuneet poliisia vastaan käytäviä oikeudenkäyntejä saivartelevaksi jälkiviisasteluksi. He ovat nimenneet "sensaationikkareiksi" ja "oikeussalien loisiksi" asianajat, jotka kehtaavat lähteä mukaan "rehellisiä poliiseja" vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin. He ovat poliisin toimia ylistävillä jutuillaan nostaneet erään jyväskyläläisen järvipoliisin konstaapelin lähes maankuulun sankarin asemaan, ja lehden järvipoliisille antaman tuen merkkinä Päijänteellä liikkuu poliisivene, jonka kyljessä on suuri Keskisuomalaisen mainostarra. Tällainen lehden ja poliisin yhteistyö on journalistisesti kestämätöntä, sillä se heikentää lehden mahdollisuuksia seurata kriittisesti viranomaisten toimintaa.

Päätoimittaja Laatikainen on arvostellut paitsi oikeudenkäyntejä myös oikeuden tuomioita. Hän on pitänyt "liberaalisti toimineen oikeuslaitoksen" ns. kettutytöille "lähinnä muodon vuoksi antamia laimeita tuomiota" (jotka olivat ehdollista vankeutta ja satojen tuhansien markkojen korvausvelvoite) "viitoituksena joka kannusti" laittoman toiminnan jatkamiseen. Samalla kun Laatikainen on esittänyt tiukempaa linjaa eläinaktivisteja kohtaan, hän on vaatinut myötätuntoa niille, jotka "väkivaltaisesti ahdistettuina saattavat reagoida voimakkaasti turvatakseen koskemattomuutensa ja omaisuutensa". Tällä hän viittaa turkistarhaajaan, joka Orimattilassa ampui haulikolla tarhansa läheltä tavoittamiaan eläinaktivisteja mm. yhdeltä keuhkon lävistäen. Ammutut olivat juoksemassa pakoon maantietä pitkin, eivätkä he olleet ehtineet iskeä kettutarhaan.

Poliisi hajotti kovin ottein ekoanarkistien kokoontumisen Tampereen ns. Mustavihreillä päivillä tammikuussa 1998. Kymmeniä nuoria pidätettiin, ja kommandonaamioihin puettujen poliisien pamppu heilui ahkerasti. Monissa tiedotusvälineissä toivottiin Tampereen veriseksi ja väkivaltaiseksi kääntyneen mellakan jälkeen myös poliisiosapuolen osoittavan malttia tällaisissa tilanteissa. Keskisuomalainen sen sijaan antoi varauksettoman tukensa poliisin raa´alle pampunkäytölle "epämääräistä joukkioporukkaa" kohtaan - kuten lehti mielenosoittajia nimitti.

Laatikaisen maalaamissa uhkakuvissa tämän päivän ekoaktivismista on "vain muutamia askeleita avoimeen terroriin, johon kuuluvat ihmisen koskemattomuuden vaarantaminen, jopa mahdollisesti aseellinen toiminta". Tiedotusvälineiden on hänen mukaansa syytä lopettaa eläinaktivistien "hemmottelu", ja heidän "hyssyttelynsä" yhteiskunnassa olisi muutenkin pian loputtava.

Kun natsit olivat kaappaamassa vallan Saksassa alkuvuonna 1933, sisäministeriksi nimitetty Herman Göring antoi julistuksen:

"Poliisiupseerit, jotka käyttävät ampuma-aseita velvollisuuksiaan suorittaessaan, nauttivat aseiden käytön seurauksiin katsomatta minun suojelustani; niitä, jotka sellaisten seuraamusten väärästä pelosta lyövät laimin velvollisuutensa, rangaistaan säännösten mukaisesti."

Yli 60 vuotta myöhemmin, kun Suomen poliisi oli ampunut kuoliaaksi pari henkilöä, päätoimittaja Erkki Laatikainen esitti lehdessään oman "göring-julistuksensa":

"Kansalaiset odottavat poliisinsa varautuvan riittävän monipuolisesti ja tehokkaasti rikollisuuden ja muun häiriköinnin torjuntaan. Se on toimintaa, joka saattaa aiheuttaa jonkinverran ihmisuhreja. Niitä ei pidä ilman muuta hyväksyä, mutta poliisin syyllistämisessä käytetään väärin oikeusvaltion jaloja periaatteita. Karhu-ryhmä on koulutettu perusteellisesti. Siinä ovat poliisin valioyksilöt, jotka kykenevät tekemään nopeita ja vaativia tilannearvioita. Erikoisryhmän tarve on ehdoton. Tämän vuoksi Karhu-ryhmää on tuettava. Jokaisen risahduksen suurenteleva tutkiminen on oikeusvaltion rattaiden kallista ja vahingollista tyhjäkäyttöä."

Ihmisuhreja? Valioyksilöt? Risahduksen? Vahingollista tyhjäkäyttöä?

Emme elä 30-luvun Saksassa, joten nykypäivän natsimieliset lehdetkään eivät voi harjoittaa propagandaansa samoin sanakääntein kuin esikuvansa; ne eivät voi kirjoittaa "keskitysleireistä" ja "lopullisista ratkaisuista", vaikka tällaiset ajatukset tuntuisivatkin houkuttelevilta. Tarkka sisällön analysointi paljastaa joka tapauksessa kenelle tahansa lukijalle keskustalaisten lehtien todellisen ideologian. Diktatuurin henki paistaa selvästi läpi tekstistä, vaikka fasistista poliisivaltiota tukevat mielipiteet on kätketty taitavasti "kansanvaltaa" ja "demokratiaa" hokevien tyhjien lauseiden sekaan. Vuosien varrella lukija tulee fasistisen aivopesun muokkaamaksi edes huomaamatta koko asiaa. Tämän päivän keskustalainen ideologia on natsihenkistä - jos tämä tosiasia vain halutaan nähdä. Eikä tässä ole kyse mistään marginaali-ilmiöstä.
 

On huomattava, että Laatikainen ei vaadi turkistarhaiskujen kriminalisoimista - sillä teothan on jo laissa kielletty. Hän ei myöskään erityisesti vaadi näiden tekojen tutkimista - sillä poliisihan tutkii jo niitä. Hän ei myöskään korostetusti vaadi syyllisten rankaisemista - sillä lainrikkojiahan rankaistaan joka tapauksessa. Mikä hänen vaatimustensa ydin siis on?

Turkistarhaiskut ovat Laatikaiselle ja muille hänen kaltaisilleen keskustalaisille agitaattorille vain tekosyy heidän todellisten ehdotustensa oikeuttamiseksi. Heidän listoiltaan löytyy ei-toivottujen järjestöjen kieltäminen, mielenosoitusvapauden rajoittaminen, vallankumouksellisen poliittisen toiminnan estäminen, poliisin erikoisryhmän tukeminen, poliisiin kohdistuvien oikeustoimien rajoittaminen, rangaistusten koventaminen, kieltojen lisääminen, kontrollin vahvistaminen. Tällaiset vaatimukset menevät paljon pitemmälle kuin maalilla sotketut turkisliikkeen ikkunat ja muutaman ketun päästäminen häkeistä edellyttäisi. Ne ovat yhteiskuntapoliittisia ehdotuksia - ja kuin suoraan jonkin fasistisen puolueen ohjelmasta!

Oleellista turkistarhaiskuissa ja niistä kirjoittelussa ei ole se, kuka ampui haulikolla ja ketä, vaan fasismin hidas hiipiminen yhteiskuntaan keskustalaisuuden ja sitä tukevien ryhmien välityksellä, minkä tahansa tekosyyn varjolla. Nämä ryhmät ovat tuhat kertaa vaarallisempia rikollisjärjestöjä kuin joku eläinten vapausrintama - jollaista järjestönä ei ole edes olemassa! Englannin eläinsuojelun pitkä historia osoittaa, että laittomia iskuja toteuttava eläinaktivismi tulee aina pysymään marginaali-ilmiönä, joka ei uhkaa yhteiskunnan rakenteita. Miksikään kansainväliseksi organisaatioksi se ei myöskään muutu. Ihmisten välisen valtataistelun pitkä historia sen sijaan osoittaa, että diktatuuri on ikuinen ja maailmanlaajuinen uhka.