Äiti ei osaa olla huutamatta. Isä on huolissaan.

Toimit oikein. Minulle nykyinen avomieheni (ei lapsen isä) sanoi kerran että olenko kokeillut olla joskus huutamatta ja KIITTÄÄ lastani. Tunsin oikein piston sydämessäni ja olen muistanut lastani kiittää aina asiasta kun on tehnyt jotain mitä pitää. Lapsi on joulukuussa 10v täyttävä tyttö.
Suurimman osan elämästä olen ollut hänen kanssaan kahdestaan ja sortunut huutamiseen. Olen ollut tuolloin myös todella väsynyt ja masentunutkin. Ehkä äiditkin on vaan niin kyllästyneitä aina siihen samaan rutiiniin kun tietää kuinka vaikeaa tämä lähtö esim on niin sitä sortuu myös helposti itsekin huutamaan.

Meillä oli pukemiset aina myös hirveää showta kun lapsi oli pieni. Huudon kanssa lähdettiin ja huudon kanssa kotiuduttiin. Minulla ei siis ole ollut miestä apunani joka olisi tullut ja sanonut että " anna kun minä". Mielelläni olisin antanut homman hoitaa :=)

Ei äänen korottaminen ole pahasta, mutta hermostuminen on. 2 vuotiaan ei kyllä esim. talvivaatteita ym. pidä vielä osata itse pukea. Tuolloin mielestäni alkaa vaihe, että itse pukemista opetellaan. Ja kun on opettelusta kyse, voisi kannustavat ja neuvovat sanat tuoda paremman tuloksen pitkässä juoksussa.

Kerropa vaimollesi, että täällä yksi isoäiti ei muista lapsuudestaan mitään muuta kuin huutavan äidin.
Todennäköisesti hän oli suurimman osan aikaa normaalipuheinen ihminen, mutta muistiini on piirtynyt vain se kauhea rähjääminen ja tunne, joka minut valtasi. Jatkuva painajaisenikin vuosia. oli käytävä, jonka seinät huusivat minulle äidin äänellä.

En muista sylissä istumista, en mitään yhteisleikkejä, en yhtäkään kiittävää lausetta.
Valokuvista päätellen olen istunut sylissä, ja jossakin kuvissa pelaamme lautapeliä, mutta minun kasvoni niissä kuvissakin ovat ilmeettömät ja asento vetäytynyt.

Sano vaimollesi, että lapsuuden muistot alkavat parin vuoden ikäisestä ja pysyvät mielen pohjalla vielä eläkeiässäkin.

Ei toimi huutaminen, saati mollaaminen. Äiti purkaa omaa turhautumistaan. Teidän pitäisi voida keskustella asiasta keskenään ilman riitaa. Kysy millaista tukea vaimosi tarvitsisi, mutta voisit samalla olla jämäkkä ja tehdä selväksi ettei tyttöä sovi mollata eikä huutaminen auta. Huutamisesta on voinut tulla tapa ja vaimosi saattaa tuntea siitä myös syyllisyyttä. Koita siis jutella asiasta ja tukea vaimoasi. Tytöllenne huutaminen eikä etenkään mollaaminen tee hyvää. Uhmaikäinen tarvitsee myös rajoja. Parin minuutin jäähyt on meillä toimineet hyvin.

Huutamisesta tulee tapa.
Parin vuoden päästä äidin ja lapsen kommunikointi on huutoa, itkemistä, haukkumista. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä julmemmaksi äidin sanat käyvät. Ja ne jäävät kyllä mieleen. Kohta tulee ala-asteikä mutta odotapas vaan lapsen murrosikää. Sitten vasta huudetaankin ja karjutaan, kun lapsi (nuori murkku) alkaa laittamaan vastaan.

Enpä minäkään muista lapsuudestani muutakuin huutamista, haukkumista ja varpaillaan oloa. Ettei vaan tehnyt mitään sellaista, mikä olisi saanut äidin raivoihinsa. Ai niin, suuttuihan se siitäkin kun taivaalla meni lentsikka, jota pikkusisko 4v pelästyi niin että alkoi parkumaan. Minun syynihän se oli, kun olin mennyt siskolle sellaisen koneen osoittamaan.

Että kasva siinä sitten tasapainoiseksi, sosiaaliseksi ja puheliaaksi (nuoreksi) aikuiseksi.

Isä ei koskaan huutanut. Ei ikinä.

Ei se huutaminen mitään auta. Meillä vaan ei äiti tajunnut lapsen kehittymisestä mitään. Ei 2 vuotiaalta voi odottaa vaatteiden itsenäistä pukemista eikä 6 vuotiaalta perunoidenkeittämistaitoa.

Kaksivuotias on vielä kyllä aika pieni. Hyvä on kuitenkin tukea sitä itse osaamista, juurikin kannustamisen ja kehujen kautta!

Paras olisi, että etukäteen yrittäisi niitä kiireitä välttää. Itsellä ainakin kirpaisee niissä kohdissa kun tajuan että nyt on pakko hoputtaa lasta, kun itse kämmäsin ajoituksissa. Voihan sinne bussipysäkille mennä vähän etuajassa ja katsoa ympäristöä ja höpötellä niitä näitä, jos pukeminen onkin mennyt ongelmitta.

Voisiko äidin kanssa keskustella rauhassa niin, ettei ole tilanne juuri päällä tai lapsi ihan vieressä? Kertoisit juuri näistä huolistasi ja kysyt, miten te _yhdessä_ pääsisitte siihen, että olisi vähemmän huutoa? Jos kumppanisi hermostuu ja alkaa huutaa, anna huutaa kunnes hiljenee. Ja jatka taas. Kyllä nyt aikuinen ihminen jossain vaiheessa huomaa missä mennään.

Stressaantunut tai väsynyt ihminen napsahtaa helpommin, eiköhän se ole kaikille tuttua omalta kohdalta. Minulla on lehmän hermot, mutta kylläpä joskus huomaa yllättäen että olipas vaikeaa hillitä itsensä jossain tilanteessa ja sai hammasta purra. Kyllähän se lapsi senkin huomaa, mutta parempi kuin suora huuto, kai.. Onko siis vaimollasi kaikki hyvin?

Kun lapsi pari vuotta kasvaa, pitäisi jo puheenkin toimia, ettei taas vaan koppaa kainaloon ja hoida tilannetta helpoimman kautta aina. Edelleen auttaa voi, vihjaa, mikä vaatekappale seuraavaksi, housuja ylös kiskoessa saa lapsikin luvan olla kiskomassa, vetoketjua laittaessa pitää jostain kulmasta kiinni ja viimeistään vetoketjun ylös vetämisen hoitaa itse (ja sit kehutaan kovasti) jne.

Muilta osin on aika lailla yksilöistä kiinni, ei se auta kun katsoa ja kuunnella ja etsiä yhdessä toimintatapoja jotka toivovat. Ja mieluusti ei liikaa tavara/karkki-palkintoja kuitenkaan tai sitten hirveitä rangaistua. Eihän se helppoa ole, tasapainottelu :) Ja ei niitä kiukkupuuskia vaan aina voi välttää, rajojen kokeilut kuuluu kasvamiseen. Luulisin muistavani jonkin tutkimuksen väittäneen, että aivojen kehitykselle tietyssä iässä on tärkeää ne turhautumisen tunteet joita syntyy kun ei saa tahtoaan läpi.

Siinä vaiheessa kun järki loppuu,alkaa huutaminen. Vika ei ole lapsen, eikä tilanteen. Äitin pitää ymmärtää tekevänsä hallaa lapselle joka huutokerralla. Apua voi hakea esim. väliaikaisesta sijoituksesta lapselle siksi aika kun menee terapiaan.