Äh, miten voikaan olla mahdollista, että tuntee näin? Mistä tämä tunne tulee?
Olen pitkään ollut rakastunut mieheen, jonka kanssa tapailemme, mutta mies ei halua mitään vakavaa eikä halua sitoutua. Olen ollut näissä tilanteissa aiemminkin, mutta miksi tunnen, että tässä on jotain erikoista?
Olen yrittänyt järjen voimalla takoa itselleni, että tästä ei mitään tule ja satutan itseäni, mutta olen liian heikko lopettaakseni juttua. Riudun tässä varmasti niin kauan kunnes mies laittaa homman poikki. Säälittävää, tiedän.
Ja pahinta on, että välillä on taukoja, kun en kuule hänestä. Yritän jo aloittaa luopumista ja rinnassa raastaa kaipaus ja ikävä. Mutta sitten taas jostain hän ilmestyy ja nostaa tunteet takaisin pintaan. Tämä raastaa todella sydäntä, kun tuntuu ettei pääse eteenpäin. Enkä tiedä, mitä mies edes ajattelee muuta kuin ettei halua seurustella. Eikä varmasti tule koskaan haluamaankaan.
Olen vain niin koukussa. Välillä yritän miettiä, että ei tässä voi olla mtn sen suurempaa, koska jos olisi, niin mies tuntisi varmasti samoin. Kyllä hänkin tuntisi vetovoiman välillämme, jos se olisi niin käsinkosketeltava kuin minä tunnen sen olevan. Huoh, voiko tunteineen tosiaan olla niin yksin? Tuntuu todella väärältä ja turhauttavalta.
Olisin ikuisesti kiitollinen, jos tapaisin ihmisen, joka saisi minut unohtamaan tämän miehen. Mutta eihän semmoista varmaankaan tapahdu niin kauan, kun roikun tässä enkä ole valmis päästämään irti ja menemään eteenpäin.
Olen aina ajatellut, että asioilla on taipumus järjestyä itsestään, mutta onko niillä sittenkään? Miten pitkään tämmöistä jaksaa ja kauanko tämä voi ylipäänsä jatkua? Niin kauan, että hän löytää unelmiensa naisen, jonka kanssa haluaa sitoutua ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta?
Siinä vaiheessa jään sivuun keräämään itseäni ja särkynyttä sydäntäni kasaan. Niinkö se menee? Mistä saa voimaa toimia oikein? Ja kuka tietää, mikä on oikein?
Olen pitkään ollut rakastunut mieheen, jonka kanssa tapailemme, mutta mies ei halua mitään vakavaa eikä halua sitoutua. Olen ollut näissä tilanteissa aiemminkin, mutta miksi tunnen, että tässä on jotain erikoista?
Olen yrittänyt järjen voimalla takoa itselleni, että tästä ei mitään tule ja satutan itseäni, mutta olen liian heikko lopettaakseni juttua. Riudun tässä varmasti niin kauan kunnes mies laittaa homman poikki. Säälittävää, tiedän.
Ja pahinta on, että välillä on taukoja, kun en kuule hänestä. Yritän jo aloittaa luopumista ja rinnassa raastaa kaipaus ja ikävä. Mutta sitten taas jostain hän ilmestyy ja nostaa tunteet takaisin pintaan. Tämä raastaa todella sydäntä, kun tuntuu ettei pääse eteenpäin. Enkä tiedä, mitä mies edes ajattelee muuta kuin ettei halua seurustella. Eikä varmasti tule koskaan haluamaankaan.
Olen vain niin koukussa. Välillä yritän miettiä, että ei tässä voi olla mtn sen suurempaa, koska jos olisi, niin mies tuntisi varmasti samoin. Kyllä hänkin tuntisi vetovoiman välillämme, jos se olisi niin käsinkosketeltava kuin minä tunnen sen olevan. Huoh, voiko tunteineen tosiaan olla niin yksin? Tuntuu todella väärältä ja turhauttavalta.
Olisin ikuisesti kiitollinen, jos tapaisin ihmisen, joka saisi minut unohtamaan tämän miehen. Mutta eihän semmoista varmaankaan tapahdu niin kauan, kun roikun tässä enkä ole valmis päästämään irti ja menemään eteenpäin.
Olen aina ajatellut, että asioilla on taipumus järjestyä itsestään, mutta onko niillä sittenkään? Miten pitkään tämmöistä jaksaa ja kauanko tämä voi ylipäänsä jatkua? Niin kauan, että hän löytää unelmiensa naisen, jonka kanssa haluaa sitoutua ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta?
Siinä vaiheessa jään sivuun keräämään itseäni ja särkynyttä sydäntäni kasaan. Niinkö se menee? Mistä saa voimaa toimia oikein? Ja kuka tietää, mikä on oikein?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.