Apua ja oikeita ideoita siis kehiin,kiitos.
Lähtötilanne on siis seuraavanlainen,eli olen 42-vuotias nainen,lapset jo yhtä lukuunottamatta omillaan,asun ruuhka-Suomessa,on pieni koira seurana.Ulkomuodoltani olen kai aika tavalla ihan tavallisen oloinen tämänikäinen nainen,tosin tuulipukua ei ole tullut hankittua sen jälkeen kun kekarat kasvoi hiekkalaatikolta ulos,mutta se nyt ei ole ongelma.
Vaan ongelmaksi muotoutuu elämäntilanne tai tarkemmin,ne asiat joita elämä on eteeni heittänyt eli puolison kuolema ja oma suht vakava sairastuminen ja sitä seurannut työelämästä poisjäänti.
Puolison menetys ei tartu ja vaikka se koskettaa ja satuttaa,niin olen silti päässyt asian yli ja olen siihen jo sopeutunut sen verran mitä siihen kukaan koskaan sopeutuu,eli se seuraa aina mukana mutta ei ole kahvipöydän puheenaihe tai ylipäätään esillä arjessa.En harrasta mitään vainajan palvontaa.
Sitten sain tietää sairastavani tauteja joita ei voi leikkaamalla tms korjata,mutta jotka eivät tartu keneenkään,siis kyse on sisätaudeista.Ne eivät myöskään näy päällepäin,ei ole sinisiä pilkkuja otsassa tms näkyviä merkkejä,mutta lääkearsenaali on melkoinen ja nämä on otettava arjessa huomioon,mutta silti yritän elää ihan tavallista arkea.
Nuo em tapahtumat vaikuttivat siten,että ystävät ja osin sukulaisetkin jäivät pikkuhiljaa pois kuvioista.
Osaa kai pelotti,että suru tarttuu ja sairastuttuani loput kai alkoivat pelätä huonon tuurin tarttuvan tai jotain.
En liiku missään kovin paljoa,näillä tuloilla ei käydä oopperassa tai teatterissa,vaikka mieli tekisikin,enkä halua olla mikään loppumaton lähde kenenkään uteliaisuudelle tai sosiaalipornon tarpeille.Silti olisi ihanaa löytää ystäviä joiden kanssa käydä kahvilla tai vaikka jossain näyttelyssä tai ilmaistapahtumassa,kierrellä kirpparilla,ajella VR:n tarjouslipulla kahville toiseen kaupunkiin jne.
Viime vuosina olen huomannut muuttuneeni ujoksi ja aika syrjäänvetäytyväksikin,joka on jotain todella outoa ja ei-tyypillistä lainkaan,pidän mielipiteeni ominani ja liian usein jätän menemättä jonnekin yksinäisyyden takia,se vaan tuntuu kerta kerralta vaikeammalta avata ovi ja astua ulos.Jatkuvat rahahuolet tekevät osansa myös,tottakai,hankala jaksaa olla iloinen ja reipas jatkuvasti ulospäin,vaikka sitä yritänkin.
Aikuinen juttuseura rauhassa istuen antaen vapaan aiheen viedä olisi enemmän kuin tervetullutta,mutta mistä ihmeestä sitä löytää ja miten löytää itsestä se voima että jaksaa jatkaa yrittämistä ja etsimistä?
Ne tavalliset baarit ja kapakat ei kiinnosta kun en alkoholia käytä,en myöskään tupakoi eli röökipaikallakaan en törmäile,kirkon riennot ainakin kotikaupungissani on tarkoitettu 75 ikäisille ja vapaaehtoistyö jota teen ei ole luonteeltaan sellaista,että sen ohessa tutustuisi keneenkään joka olisi samankaltaisessa tilanteessa.
Lähtötilanne on siis seuraavanlainen,eli olen 42-vuotias nainen,lapset jo yhtä lukuunottamatta omillaan,asun ruuhka-Suomessa,on pieni koira seurana.Ulkomuodoltani olen kai aika tavalla ihan tavallisen oloinen tämänikäinen nainen,tosin tuulipukua ei ole tullut hankittua sen jälkeen kun kekarat kasvoi hiekkalaatikolta ulos,mutta se nyt ei ole ongelma.
Vaan ongelmaksi muotoutuu elämäntilanne tai tarkemmin,ne asiat joita elämä on eteeni heittänyt eli puolison kuolema ja oma suht vakava sairastuminen ja sitä seurannut työelämästä poisjäänti.
Puolison menetys ei tartu ja vaikka se koskettaa ja satuttaa,niin olen silti päässyt asian yli ja olen siihen jo sopeutunut sen verran mitä siihen kukaan koskaan sopeutuu,eli se seuraa aina mukana mutta ei ole kahvipöydän puheenaihe tai ylipäätään esillä arjessa.En harrasta mitään vainajan palvontaa.
Sitten sain tietää sairastavani tauteja joita ei voi leikkaamalla tms korjata,mutta jotka eivät tartu keneenkään,siis kyse on sisätaudeista.Ne eivät myöskään näy päällepäin,ei ole sinisiä pilkkuja otsassa tms näkyviä merkkejä,mutta lääkearsenaali on melkoinen ja nämä on otettava arjessa huomioon,mutta silti yritän elää ihan tavallista arkea.
Nuo em tapahtumat vaikuttivat siten,että ystävät ja osin sukulaisetkin jäivät pikkuhiljaa pois kuvioista.
Osaa kai pelotti,että suru tarttuu ja sairastuttuani loput kai alkoivat pelätä huonon tuurin tarttuvan tai jotain.
En liiku missään kovin paljoa,näillä tuloilla ei käydä oopperassa tai teatterissa,vaikka mieli tekisikin,enkä halua olla mikään loppumaton lähde kenenkään uteliaisuudelle tai sosiaalipornon tarpeille.Silti olisi ihanaa löytää ystäviä joiden kanssa käydä kahvilla tai vaikka jossain näyttelyssä tai ilmaistapahtumassa,kierrellä kirpparilla,ajella VR:n tarjouslipulla kahville toiseen kaupunkiin jne.
Viime vuosina olen huomannut muuttuneeni ujoksi ja aika syrjäänvetäytyväksikin,joka on jotain todella outoa ja ei-tyypillistä lainkaan,pidän mielipiteeni ominani ja liian usein jätän menemättä jonnekin yksinäisyyden takia,se vaan tuntuu kerta kerralta vaikeammalta avata ovi ja astua ulos.Jatkuvat rahahuolet tekevät osansa myös,tottakai,hankala jaksaa olla iloinen ja reipas jatkuvasti ulospäin,vaikka sitä yritänkin.
Aikuinen juttuseura rauhassa istuen antaen vapaan aiheen viedä olisi enemmän kuin tervetullutta,mutta mistä ihmeestä sitä löytää ja miten löytää itsestä se voima että jaksaa jatkaa yrittämistä ja etsimistä?
Ne tavalliset baarit ja kapakat ei kiinnosta kun en alkoholia käytä,en myöskään tupakoi eli röökipaikallakaan en törmäile,kirkon riennot ainakin kotikaupungissani on tarkoitettu 75 ikäisille ja vapaaehtoistyö jota teen ei ole luonteeltaan sellaista,että sen ohessa tutustuisi keneenkään joka olisi samankaltaisessa tilanteessa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Täällä vähän samankaltaisessa tilanteessa samanikäinen mies. Ei huvita käydä ravintoloissa, kun ei viina maistu enkä välitä humalaisista ihmisistä. En polta tupakkia. Pidän koirista, mulla on kaksi koiraa ollut ja kohta aion kolmannen ottaa. Mieluiten liikkuisin luonnossa tai istuisin vaikka joen rannalla. Olisi kiva joskus lähteä vaikka telttaretkelle luontoon ja olla siellä niin pitkään kuin paikat kestää.
ja täällä myös yksi samaa ikäluokkaa oleva sinkkunainen... Tykkään luonnossa liikkumisesta ja vaeltamisesta. En baareista... :P
Päivät menevät töissä. Ystäviä on paljon, monilla tosin omat kiireet...
Luulen etten koskaan löydä sielunkumppania.
Yksin luonnossa liikkuen voi olla hiukan haastavaa löytää seuraa,mutta voihan sitä liikkua ulkoilmassa vaikka kaupungissa,meren/joen rannalla kävellen tai jos rohkeus riittää niin voihan sitä laittaa avoimen kutsun vaikka kirjaston ilmoitustaululle päivän mittaisesta vaelluksesta lähiluonnossa?
Koira on mullakin seurana,vanha mummeli jo ja seuraavaa ei enää tule kunhan nykyisestä aika jättää,vaikka koirista pidän ja niitä on aina ollut.Aika aikaansa kutakin.
Voisitko kokeilla jotain harrastusta, esim. työväen opiston kursseja? Mieti joku asia, joka sinua kiinnostaa ja hanki tietoa harrastuspiireistä (kirjallisuuspiiri, käsityökerho, jumppaporukka, kieliryhmä, koiratouhut jne jne). On totta, että nykyään kaikki maksaa, ja jos ei ole töissä, niin silloin on vieläkin niukempaa.
Olet kokenut kovia, ja sellaista kuuntelijaa/kokemusten jakajaa ei voi oikein täsmähankkia mistään. Siltikin kun vain lähtee ulos harrastamaan, niin siinä väkisinkin tulee tutuksi samojen tyyppien kanssa kun näkee viikosta toiseen. Ystävystyminen tulee siinä sivussa, huomaamatta.
Kokeile rohkeasti jotain uutta. Lähde vaikka lintubongari-kurssille, tai mene opettelemaan valokuvausta. Tai opettele bridgeä. Tai kurssille, jossa kirjoitetaan oma elämänkerta. Sinulla on paljon vaihtoehtoja, ja voisit laittaa vaikka listan asioista, joihin menet nyt keväällä, sitten kesällä ja syksyllä otat parikin kurssia. Samalla opit jotain uutta, ja se saa elämääsi uutta pontta. Älä anna periksi masennukselle ja välinpitämättömyydelle. Sinulla on ihan samat oikeudet tutkia tätä maailmaa kuin niilläkin, jotka ovat perheellisiä ja työelämässä. Vaikkei kiinnostaisi lähteä ulos, niin vie itseäsi ulos ja tee joka päivästäsi vähän erilaista.
Rapsutuksia koirallesi :-)
täällä myöskin yksi plus 40 ikäinen nainen, joka miettii näitä saman tyylisiä asioita. kuin aloittajakin, mutta sillä eroituksella, että minussa on virtaa ja liikettä, vaikka muille jakaa :)
en käy kapakoissa, enkä viinanhaku reissuilla, joskin poltan kyllä tupakkia, se tuntuu olevan jokin keino päästä ovesta pihalle, edes tupakalle.
pidän koirista, jopa niin paljon, että olen hankkinut itselleni aikoinaan kouluttajan paperit, mutta nykyjään en halua pitää edes koiraa, kun pelkään että sekään ei tykkäisi minusta :)
elämäni on mennyt takalukkoon ja minä jäin sisäpuolelle katsomaan ikkunasta ulos.
voitasinko me yhdessä tehdä tälle asialle jotain?
Tämänkaltainen yksinäisyys taitaa olla yleisempää kuin sitä osaa itsekseen ajatellakaan,sitä liian helposti kuvittelee olevansa jotenkin erityisen yksinäinen tai "enemmän" viallinen" vaikka jokainen kai on rikki jollain tapaa,toiset enemmän näkyvästi,toiset vähemmän.
Työväen opiston kurssit on olleet harkinnassa ja ovat taas ensi syksynä,toivottavasti silloin on mahdollista aloittaa vaikka uuden kielen opiskelu tai jooga tms,mutta se on siis syksyllä ja nyt on huhtikuu,vaikka lunta satoikin.
Takalukko,laita viestiä niin katsotaan päästäiskö vaikka kahville Tikkurilaan tms!
Hei,
kirjoituksesi jotenkin kolahti. Vaikutat ihanan avoimelta ja kerrot rehellisesti itsestäsi ja elämästäsi. Ehkä elämäntilanteesi johdosta, mikä on hyvin ymmärrettävää koet vielä ettet uskalla/halua tehdä elämässäsi asioita samoin kuin haluaisit. Toisaalta voisiko olla myös niin, että tarvitset vielä vain aikaa itsellesi lähteäksesi ja/tai noustaksesi uudelleen omille jaloillesi.
Ymmärrän yksinäisyytesi tunteen. Olen kokenut niitä samoja itsekin. Silti vaikeista ajoista ja hetkistä olen pystynyt nostamaan itseni jaloilleni. Uskon, että halun, tahtomisen ja voiman on löydyttävä itsestä. On myös uskallettava antaa pahojen ja huonojen hetkien tulla. Surra ja masentua, kun itsessä ja kehossa tuntuu siltä. Joku selviää helpommin omien sisäisten ja henkisten voimiensa avulla, läheistensä tai ystävien tuella ja turvalla. Joku omaa voimat ja kyvyn selviytyä yksin. Joku taas tarvitsee ammattiapua selviytyäkseen, eivätkä omat henkiset voimat ja ymmärrys itseensä riitä parantumaan ja selviytymään ongelmistaan tai niiden aiheuttajista.
Minäkin olen etsinyt ja toivonut, että vielä sellaisen kaltaiseni ihmisen ja ystävän voisin löytää. Välillä vaipunut murheeseen ja masennukseen ja lopettanut uskomisen ja toivomisen, että koskaan löytäisin sellaista ystävää oikeasti. Ei sitä etsimällä löydä, ehkä uskon enemmänkin sattumaan ja kohtaloon, mikä johdattaa ja tuo ihmisen elämään, jos näin on tapahtuakseen ja tarkoitettu. Mitä sitten tehdä sinä aikana, kun ei ole sitä toivomaansa ystävää. On elettävä vain elämää, löydettävä se ilo ja aiheet elämään, mistä saa itselleen mielihyvää ja onnen, mukavuuden tunnetta. Se voi olla jokin harrastus, tekeminen mistä itse pidät erityisesti tjm. Jokin mikä pitää sinut vireessä ja tunteessa, että eläminen on kuitenkin itsestäsi mukavaa ja voit nauttia niistä asioista, mitkä tuovat itsellesi iloa ja nautintoa, tai mitä tarvitsetkaan näin kokiaksesi.
Yksinäisyys on vain hyväksyttävä. Ei se tee silti sinusta huonoa ihmistä tai arvotonta. Kunhan et koskaan unohda itseäsi ja kuka tai mikä ihmisenä itse olet. Opit rakastamaan ja hyväksymään omat puutteesi tai virheesi. Et unohda itseäsi, vaan ymmärrät elää ja jatkaa elämääsi niillä puitteilla mitä sinulla on. Löydät kyllä yksinäisenäkin niitä asioita, jotka luovat ja antavat eläämääsi ilon fiiliksen tunteita, jos vain oikeasti näin haluat. Sinun on vain haluttava niitä. Unohdettava ja työnnettävä vain syrjään tuo yksinäisyys vieressäsi ja sen tunne. Älä lakkaa elämästä silti ja ajattele ettei elämä ole elämisen arvoista. Tai ettei näin voisi elää. Älä menetä uskoasi ja toivoasi, vain sinä voit itseäsi ihmisenä muuttaa ja elämääsi parempaan suuntaan.
Kuulun myös tähän 40 v. yksinäisempien joukkoon. Ei läheistä naispuolista ystävää, jota voisi nähdä ja tavata samassa asuinkaupungissaan. Ystäviäkin pari on, mutta asuvat paljon kauempana ja en pysty heitä näkemään niin usein kuin haluaisin, koska välimatkaa on. Uskoa ja toivoani en silti ole menettänyt ettenkö voisi vielä sellaisenkin ja samankaltaisemman, aidon ja oikean vielä löytää. Valimatkalla tai ilman.
Olen eri mieltä yksinäisyyden hyväksymisestä.Hyväksymällähän siitä tulee sitten lopullisesti se tila jossa on ja elää,lopettaa pyrkimisen pois yksinäisyydestä ja ikään kuin antaa periksi sille ja sen voimalle,musertuu yksinäisyyden alle.
Toki onhan siinä myös niitä hyviäkin puolia,kuten vaikka että voi ja saa olla itsekäs,ja niin edelleen,mutta jossain kohtaan sitä vaan kaipaa toista ihmistä ja tunnetta,että on merkityksellinen jollekin.Että on edes yksi ihminen joka huomaa ellen enää eläkään,etten päädy otsikoksi iltalehteen kun minut löydetään vuosien kuluttua muumioituneena asunnostani.
Se on totta, että osa tuntuu luovuttavan liian helposti. Toisaalta en tiedä kuinka paljon he ovat yrittäneet kun en tiedä heistä muuta kuin sen mitä he ovat tänne kirjoittaneet. Jos he kuitenkin yrittäisivät vielä enemmän, tulisi myös muiden kilpailijoiden yrittää vielä enemmän. Toisin sanoen, osa jää aina yksin?
Voihan yksinäisydestään huolimatta elää silti elämäänsä, eikä hautautua vain sinne yksinäisyyteensä sisälle tai antaa periksi sille. Hyväksymällä itselleen sen, että on yksinäinen, eikä niin, että tuo yksinäisyys jotenkin hallitseekin sinua ihmisenä ja vie kyvyn elää ja nauttia elämästään millään tavoin. Tehdä asioita, mikä poistaa yksinäisyyden tunnetta ja keksiä ideoita ja keinoja millä parantaa omaa oloaan ja poistaa yksinäisyyttään. Eikä niin, että ajattelee vain kuinka yksinäinen olen ja surkuttelee sitä sisällään, eikä ymmärrä/osaa/halua/kykene/pysty pääsemään irti siitä tunteesta ja olotilasta ja hyväksymään asiaa itselleen. Eikö mukavampaa ole nauttia elämästään ja parantaa oloaan niillä keinoin mitkä kokee itselleen hyväksi kuin surra vain yksinäisyyttään ja oma elämä vieressä menee kokonaan elämättä ja kokematta.
Itse ainakin hyväksyn yksinäisyyteni, mutta ei silti ole mikään vankila tai että suhtautuisin siihen jotenkin niin, että se hallitsee minua ja en haluaisikaan edes pyrkiä pois yksinäisyyden tunteesta tai olotilasta. Tässä mielessä ajattelen eri tavalla. Ainakin minä pystyn elämään tästä huolimatta ja tekemään normaaleja asioita, vaikka sitä läheistä naispuolista ystävää ei olekaan. Tällä tarkoitan ystävää, jota voisin nähdä esim. päivittäin tai useamman kerran viikossa ja joka asuisi siis lähellä ja myös samassa kaupungissa.
Yksinäisyyshän on jokaiselle yksilöllistä. Ei aina ole se hyvä tai paras päivä, eikä aina tunnu välttämättä yhtä mukavalta ja tekisi mieli vain jäädä peiton alle ja olla nousematta. Mutta elämässähän on niin paljon asioita, mitä voi kokea, nähdä ja tehdä yksinäänkin. Eikä antaa elämän valua ja mennä hukkaan. Itsestähän tuo kaikki on kiinni, jätätkö sen kaiken kokematta ja elämättä ja oletko vain yksinäisyytesi vanki. Yksinäisyyden, joka pitää sinut vankilassaan ja estää sinua elämästä ja pääsemästä sieltä pois vapauteen.
Mutta miksi kummassa pitäisi jollain tapaa kilpailla tässäkin asiassa?Ei kai yksinäisyys tunnetilana ole kovinkaan tavoiteltava asia jonka saavuttamisesta ja tavoittamisesta kilpailtaisiin ja aseteltaisiin sen syitä jollain tapaa arvojärjestykseen kuka on yksinäisin ja onko jokainen yksinäinen varmasti yrittänyt oman kiintiönsä verran,eikä vaan sano olevansa yksinäinen.Eihän kukaan voi sitä toisen puolesta määritellä?Joku kokee olevansa yksin vaikka olisi kuinka suuren perheen jäsen ja osanen,eikä eläissään viettäisi minuuttiakaan yksinään,toinen asuu tunturissa ja näkee muita ihmisiä kerran kuukaudessa kaupalla eikä siltikään tunne olevansa yksinäinen.
Meneepä korkealentoiseksi,mutta siis takaisin siihen alkuperäiseen ajatukseen ja kysymykseen,eli olisiko niitä ideoita kuinka ja miten ja missä tutustua uusiin ystäviin tällä iällä?Harrastuksissa ei oikein tutustu,kun sinne tullaan sen harrastuksen vuoksi ja kun siihen varattu aika loppuu niin jokainen kiiruhtaa tiehensä.
"Mutta miksi kummassa pitäisi jollain tapaa kilpailla tässäkin asiassa?Ei kai yksinäisyys tunnetilana ole kovinkaan tavoiteltava asia jonka saavuttamisesta ja tavoittamisesta kilpailtaisiin ja aseteltaisiin sen syitä jollain tapaa arvojärjestykseen kuka on yksinäisin"
Nyt olet väärässä. Nämä palstan surkeimman tittelistä vuosikausia nokitelleet kokevat surkeutensa jo mitalin arvoisena suorituksena, ja nyt tapellaan siitä, kuka sen kultamitalin saa.
Faktapohjaisesti olet tietysti oikeassa, mutta nämä palstan säälittävimmät eivät asiaa noin koe, koska heillä on yksinäisyys syönyt latvan täyteen reikiä.
No joo,niinhän se kai menee jos sille linjalle lähtee,omat motiivit viritellä keskustelua oli kyllä ihan erilaiset,enkä halua edes kuvitella sitä sairaan säälin määrää jota saisin osakseni jos ihan oikeasti alkaisin avautumaan,onneksi ei ole tarvetta siihen suuntaan,vaan pontimena on saada ideoita omaan elämään ja siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin.
Jos uskoisin liibalaaba vastauksiin harrastuksista jne niin tilanteeni olisi varmaan päinvastainen eli niitä ystäviä olisi jo liikaa,mutta kuten tuossa aiemmin jo sanoin useimmiten kuitenkin sinne harrastusryhmään mennään selkeästi tekemään jotain eikä rupattelemaan ja tutustumaan toisiin,niinpä siis siellä touhuiluhetken päätyttyä jokainen kiirehtii takaisin omiin menoihinsa ja omaan arkeensa.
Kuinka siis onnistua kohtaamaan joku toinen henkilö jolla myös on omassa arjessaan tilaa toiselle henkilölle?
Sitten lahoista latvoista,ei kai nyt yksinäisyys sentään kenenkään latvaa lahota vaan eikös sen saa enemmän aikaan hoitamattomat ja kenties myös tiedostamattomat mt-ongelmat?Tietystikin yksinäisyys varmaan lisää riskiä mt-ongelmiin,mutta ei se suoranaisesti ole syynä,vaikka voikin toimia välillisenä aiheuttajana.
Itse nyt siltikin etsin siis lähinnä ystäviä,en terapeuttia tai säälittelijää,en empatiakeskustelijaa tai henkiparantajaa,en uteliasta sosiaalipornoilijaa, kunhan ihan tavallisen ihmisen kokoista ja kaltaista kulkijaa kaveriksi kahville tai teelle tässä 09 alueella.Löytyykö ketään?
Itse taas toivoisin löytäväni ystävän, jonka kanssa jakaa enemmän niitä samoja kiinnostuksia ja mielenkiinnonkohteita. Tämä esim. voisi olla yhdessä tekeminen, tai harrastus, mikä kiinnostaa kumpaakin samoin. Tai tapahtumat, missä olisi mukava käydä yhdessä ja löytää ja jakaa sen kautta yhteistä enemmän ihmisinä. En kuitenkaan usko siihen, että ihan erilaiset ihmiset, eri asioista kiinnostuneet ja myös eri ajatusmaailman omaavat voisivat ystävystyä ja olla edes aidosti ja oikeasti myös ihmisinä toisistaan kiinnostuneita. Tämä voisi toimia enemmän vain-pelkkä- kaverilinjalla.
Jollekin se voi olla ja riittää (vain) se kupponen teetä kaverin kanssa yhdessä nautittuna. Ystävän kanssa haluan sen olevan paljon enemmän ja paljon muutakin. Kavereitahan nyt voi löytää helpomminkin ja jos vaan niitä kaipaa, etsii ja se itselle riittää. Ystävyyteen tarvitaan kuitenkin enemmän, ollakseen oikeasti ja aidosti myös sitä. Pelkkä kaverihan voi olla kelle vaan, mutta ystävä on aina ystävä. Jo vuosien takaa elämässä ollut, ikuinen tai vain elämän mukana ja muutoksissa säilynyt. Tai jos onnea, sattumaa, voihan löytää elämässään vielä sen toivomansa samankaltaisemmankin ystävän vierelleen kulkemaaan.
Kaveruudesta kasvaa ystävyys ja itse sanoisin,ettei ystäviksi kasveta hetkessä vaan kaveruus voi muuttua ajan myötä ystävyydeksi.Kaveruudesta on hyvä aloittaa,tai olisi jos ensialkuun löytyisi niitä kavereita jostain.
Yllättävän hankalaa se tuntuu olevan näin aikuisella iällä,onko se sitten kansallinen piirre vai mikä lie,mutta tuntuu,että pitäisi olla jotenkin tietynlainen tai asua tietyllä alueella kelvatakseen kaveriksi/ystäväksi,aivan kuin kyseessä olisi huutokauppa meininki,jossa pitäisi ensin kehua itseään ja perhettään/omaisuuttaan/kotiaan/työtään tms ja sen mukaan miten tulee arvioiduksi sitten määrittyy onko kelvollinen vaiko ei.Näinkö se menee ja mitä nuo seikat kuitenkaan kenestäkään kertoo ihmisenä?Mitä se minusta henkilönä kertoo jos teen listaa asioista joita harrastan tai puuhailen,luettelen listan tavaroista jotka omistan tai teen luettelon asioista joista pidän?Joitain hyvin yleispäteviä arvioita voi siltä pohjalta tehdä,mutta kovin pinnalliseksi se jää eikä mikään kerro korreloiko se arvio olemukseni kanssa yksiin vaiko ei.
Mielestäni kaveruuden alkaminen ei välttämättä aina johda ystävystymiseen. Se voi olla alku sille, mutta voi myös vain jäädä pelkäksi kaverilliseksi suhteeksi. Itselleni kuitenkin on tärkeämpää se, että löydän toisesta ihmisestä samanlaisuutta, mitä itsessänikin on. Ystävyys taas minulle on syvempää ja on tärkeää, että löydän myös toisesta ihmisestä samoja asioita kuin itsessänikin on ja hän tuntee löytävänsä myös minusta samoin. Sitä tuttuutta, aitoutta ja samankaltaisuutta ihmisinä tai kuin olisimme sielunsiskoja tai samanlaisen sielun omaavia tai vain enemmän samankaltaisesti ajattelevia ja tuntevia ihmisinä. Tällöin voisi kai puhua myös samoista kemioista ja ajatusmaailmoista, mitkä vain osuvat kohdalleen tai kolahtavat yhteen.
Mikä ero on sitten ystävyydellä ja kaveruudella? Tai mikä on mielestäsi sinun ystävä tai vain kaveri, miten erotat ne toisistaan? Mistä tiedät, että voit kutsua jotain ihmistä ystäväksi? Tai miten määrität jonkun ystäväksi tai milloin se muuttuu kaveruudesta ystävyydeksi? Eikö se ole ensin pitkällistä tutustumista toiseen ihmiseen. Itse ainakin tarvitsen siihen tunteen ensin toisesta ihmisestä, että ollaan myös aidosti ja oikeasti toisistamme kumpikin kiinnostuneita ja se kiinnostus on paljon syvempää välillämme ihmisinä. Kaveruushan voi olla ihan muuta vaikka vain sitä, että ollaan vuosia harrastettu yhdessä jotain tai tehty ulkomaanmatka jonnekin yhdessä. Siltikään välttämättä kysymyksessä ei ole ystävyys, vaan pelkkä kaverillinen suhde toiseen. Tai 'lähden kaverin kanssa lenkille', tyyliin.
Toisessa ihmisessä minua ei kiinnosta maalliset tms. arvot. Ihminen itsessään kiinnostaa ja enemmänkin se, mikä tai millainen hän ihmisenä sitten on. Persoona, luonne, olemus ym. tekijät. Mistä hän erityisesti pitää ja on kiinnostunut ihmisenä. Näin tunnustelen tutustuessani toiseen ihmiseen, löydänkö niitä samoja asioita, koskettaako toinen ihminen samoin minua ja tunnenko, että välillämme on tutunlaista ja samanlaista kipinää ja löytyykö myös sitä toivomaani syvempää tunnetta välillämme ja sitä aitoa, todellista kiinnostusta toisiimme ihmisinä. Ainakin näin määrittelen itselleni, millainen ihminen itseäni kiinnostaa ja millaisen ihmisen kanssa voisin ajatella ystävystyväni. Tai mitä voisin ystävyyden kuvitella myös oikeasti ja aidosti olevan.
Mielestäni tutustumisessa tarvitaan myös sitä, että sinä tiedät ihmisestä myös jotain. Kuten perusasioita, joista mainitsin jo aiemmin. Kuitenkin se ensihetki määrittää jo paljon tavatessasi ihmisen ensi kertaa, mitä tunnet toisesta ihmisestä ja mitä hän herättää sinussa ja sinä hänessä. Tästä kuitenkin voi päätellä jo paljon tai ainakin mihin suuntaan tutustuminen sitten etenee. Koetko vain pelkkiä kaverillisia tunteita vai onko tunne sellainen, että välillänne on paljon enemmänkin. Vai lähdetäänkö sittenkin vain eri suuntiin. Tässä mielessä minä uskon vahvasti ensitunteeseen ja siihen, että jos joku ihminen on enemmän samankaltainen ja kemiat kolahtaa, sen vain tietää ja tuntee myös sisimmässään.
Olen yksinäinen? Eipä taida täällä päin olla yksinäisiä naisia!
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3247