Raskaus ja mieliala, kaikki huonosti(ko?)

Olen viikolla 18 raskaana, ennestään löytyy kaksi lasta. Söin mielialalääkkeitä ennen raskautta ja raskaus oli iloinen vahinko, tai niin luulin ainakin.

Mielialalääkkeet on lopetettu 2kuukautta sitten lääkärin "käskystä", niitä ei kuulemma raskaana tarvii kun raskaushormoonit pitää kaikesta huolen. Jepjep. Aika pian lääkkeiden lopetuksen jälkeen huomasin, että olo ei todellakaan ole normaaali. Tiesin kyllä, että oireet voi johtua paljonkin myös raskaudesta. Kaikki alkoi kauhealla väsymyksellä, olisin halunnut vain nukkua päivästä toiseen. Eipä saanut, piti koittaa jaksaa lasten takia. Pari päivää yhtenä viikkona oli loisto olo, sellanen millanen ihmisellä oikeasti varmaankin pitäisi olla. Tuota ennen muista milloin minulla olisi ollut hyvä olla tai milloin olisin nauranut. Mies ärsyttää, isompi lapsi ärsyttää, IHAN KAIKKI ärsyttää. Hermostun heti, kuten jos ei löydy vaikkapa toista ulkohanskaa, käyttäydyn kuin kakara ja huudan, raivoan ja sanon etten lähde minnekkään. Tämä käytös ei ole normaalia minulle.
Nyt on myös ruvennut tuntumaan, että haluan olla vain yksin. Ilman miestä, ilman lapsia.. Haluan erota miehestä, en halua erota ja taas seuraavana hetkenä haluan erota, enkä tiedä mitä haluan. Mies ei varmastikaan kohta enää katsele minua, olen ollut häntä kohtaan ihan hirveä. En oikeasti tahallani, en vaan voi itselleni mitään. Heti hermostuttuani, huudettuani ja itkettyä kadun tekemääni ja pyydän anteeksi ja itken enemmän, kun en halua olla tämmöinen. Tulee niin turhautunut olo kaikesta ja tuntuu etten jaksa enää. En jaksa siivota, pelkkä ajatuskin saa ahdistumaan :( Lapsia hoidan, kun on pakko mutta en kestä yhtään kiukuttelua tai kitinää. Jotenkin "pelottaa" olla lasten kanssa yksin, kun mies on töissä. En fyysisesti satuttaisi ikinä, tiedän sen kyllä. Mutta jotenkin se että minun pitäisi selvitä kaikesta yksin tuntuu raskaalta.

Tulevasta raskaudesta en ole oikeastaan enää mitään mieltä. Alussa vaati totuttelua, että meille oikeasti tulee se kolmas lapsi. Kahteen piti meidän lapsiluku jäädä. Sitten se tuntuikin jo kivalta ja nyt on jo ihan sama.. Välillä tuntuu kivalta ja välillä ei.
Raskauden jälkeistä masennusta olen potenut esikoisen jälkeen ja välissä on ollut taukoja lääkkeistä.

Viime syksynä aloitin lääkkeet, kun ahdisti kaikki. Enkä enää tiennyt mikä ahdisti. Kakki lähti kai siitä, kun en tiennyt rakastinko miestäni enää tai sain päähäni tuon ajatuksen ja sitten se vaan pyöri ja pyöri ja loppupeleissä minua ahdisti ihan kaikki. Mutta miten tuota ei voisi rakastaa? Hoitaa lapset ja kodin, käy töissä ja tekee kaiken niin, että minulla olisi hyvä olla. Mutta miksi minulla ei ole!? vihaan itseäni.. Tuskin tästäkään kirjoituksesta mitään iloa on, saapahan edes johonkin purkaa. En vain tosissani enää tiedä mitä minä teen.