Kepu on hankalassa tilanteessa, kun se on sisältä hajalla ehkä yhtä pahoin kuin 90-luvun alussa. Ei tämä tosin ensimmäinen kerta ole ja jollain ihmeen ilveellä Kepu on aina tähän asti onnistunut nousemaan kuin Fenix-lintu tuhkasta.
Sotien jälkeen puolueessa olivat vastakkain "modernin" suurmaatalouden ja vanhanmallisen pienviljelijöiden etujoukot. Viime mainittujen puolesta puhui Veikko Vennamo ja hävisi sen ottelun selvin numeroin. Samaan aikaan oli virinneet myös alkutahdit ns. K-linjan nousulle. K-linja oli mafiamainen häikäilemättömästi vain valtaa tavoitteleva ryhmä, joka alisti Maalaisliiton idealistiset tavoitteet kokonaan alleen. Siitä alkoi alkiolaisuuden rappiokausi puolueessa.
Kekkosen vahva persoona ja K-linjan telaketjujyrä pitivät puolueen väkisin kasassa. Se edellytti henkilöpalvonnan syntymistä. Lisäksi NL:n myötäsukaisuus tarkoitti jatkuvaa hallitusvaltaa eli siis valtaa puolueelle. Kukapa ei haluaisi olla vallan kahvassa kiinni. Sellainen piti Kepun pään jaluvasti pinnan yläpuolella, vaikka pinnan alaiset suonevedot aina yrittävätkin hukuttaa puoluetta.
Paha trauma puolueelle tuli Vennamon menestymisestä 1970-luvun taitteessa. Se suoneniksu heijastuu vielä nykypäiviin, kun muistetaan, että persut ovat Vennamon ideologian jatketta.
Seuraava koetus oli sitten 70-luvun lopulla kuulun Juhannuspommin seurauksena. Puolueen sisäinen sisällisota roihahti silloin K-linjan ja Virolaisen johtaman maaseutukepulaisuuden välille. Virolainen oli siihen asti pyrkinyt sovittelemaan vielä maltillisesti puolueen erilaisia näkemyksiä, mutta Kekkonen ja K-linja hyökkäsivät rajusti Virolaisen henkilöä kohtaan, se oli kokeneellekin miehelle liikaa. Näin rajun hyökkäyksen kohteeksi oman puolueen taholta ei kaiketi yksikään puoluejohtaja ole koskaan Suomessa joutunut. Kekkonenhan kehotti Virolaista eromaan sekä eduskunnan puhemiehen että puoluejohtajan tehtävistä. Se oli täydellinen parlamentarismin häpäisy. Virolainen sai tietysti kansan sympatiat osakseen.
Seuraavaksi Väyrynen ja Aho ottivat yhteen EU-linjausten vuoksi. Puolueen hajottajaksi nousi kuitenkin Keijo Korhonen, joka vastusti jyrkästi EU-sopimusta nousten puolueen EU-vastaisen rintaman keulahahmoksi. Silloin moni oli jo satavarma siitä, että puolue hajoaa käsiin. Senkin yli mentiin. Tosin jälkinäytöksenä Ahon eteen rakennettii Mauri Pekkarisen kuvaama muuri, jonka seurauksena Aho pakeni rapakon taakse jäähylle.
2000-luku on ollut kepuliberaalien nousuhuumaa. Se on yllättäen jyrännyt änkyrät koko lailla alleen. Tämä johtunee osin siitä, että Paavo Väyrynen ei ole ollut täysimääräisesti vaikuttamassa toiseen suuntaan. Väyrynen aloitti vastavedon kaiketi aivan liian myöhään ja kunniapuheenjohtajasti levottiin kunniaton riidanhaastajan puolueen edellisen puheenjohtajan sanoin.
Sipilän valinta oli suuri virhe ja se on pahentanut hajaannusta.
Sotien jälkeen puolueessa olivat vastakkain "modernin" suurmaatalouden ja vanhanmallisen pienviljelijöiden etujoukot. Viime mainittujen puolesta puhui Veikko Vennamo ja hävisi sen ottelun selvin numeroin. Samaan aikaan oli virinneet myös alkutahdit ns. K-linjan nousulle. K-linja oli mafiamainen häikäilemättömästi vain valtaa tavoitteleva ryhmä, joka alisti Maalaisliiton idealistiset tavoitteet kokonaan alleen. Siitä alkoi alkiolaisuuden rappiokausi puolueessa.
Kekkosen vahva persoona ja K-linjan telaketjujyrä pitivät puolueen väkisin kasassa. Se edellytti henkilöpalvonnan syntymistä. Lisäksi NL:n myötäsukaisuus tarkoitti jatkuvaa hallitusvaltaa eli siis valtaa puolueelle. Kukapa ei haluaisi olla vallan kahvassa kiinni. Sellainen piti Kepun pään jaluvasti pinnan yläpuolella, vaikka pinnan alaiset suonevedot aina yrittävätkin hukuttaa puoluetta.
Paha trauma puolueelle tuli Vennamon menestymisestä 1970-luvun taitteessa. Se suoneniksu heijastuu vielä nykypäiviin, kun muistetaan, että persut ovat Vennamon ideologian jatketta.
Seuraava koetus oli sitten 70-luvun lopulla kuulun Juhannuspommin seurauksena. Puolueen sisäinen sisällisota roihahti silloin K-linjan ja Virolaisen johtaman maaseutukepulaisuuden välille. Virolainen oli siihen asti pyrkinyt sovittelemaan vielä maltillisesti puolueen erilaisia näkemyksiä, mutta Kekkonen ja K-linja hyökkäsivät rajusti Virolaisen henkilöä kohtaan, se oli kokeneellekin miehelle liikaa. Näin rajun hyökkäyksen kohteeksi oman puolueen taholta ei kaiketi yksikään puoluejohtaja ole koskaan Suomessa joutunut. Kekkonenhan kehotti Virolaista eromaan sekä eduskunnan puhemiehen että puoluejohtajan tehtävistä. Se oli täydellinen parlamentarismin häpäisy. Virolainen sai tietysti kansan sympatiat osakseen.
Seuraavaksi Väyrynen ja Aho ottivat yhteen EU-linjausten vuoksi. Puolueen hajottajaksi nousi kuitenkin Keijo Korhonen, joka vastusti jyrkästi EU-sopimusta nousten puolueen EU-vastaisen rintaman keulahahmoksi. Silloin moni oli jo satavarma siitä, että puolue hajoaa käsiin. Senkin yli mentiin. Tosin jälkinäytöksenä Ahon eteen rakennettii Mauri Pekkarisen kuvaama muuri, jonka seurauksena Aho pakeni rapakon taakse jäähylle.
2000-luku on ollut kepuliberaalien nousuhuumaa. Se on yllättäen jyrännyt änkyrät koko lailla alleen. Tämä johtunee osin siitä, että Paavo Väyrynen ei ole ollut täysimääräisesti vaikuttamassa toiseen suuntaan. Väyrynen aloitti vastavedon kaiketi aivan liian myöhään ja kunniapuheenjohtajasti levottiin kunniaton riidanhaastajan puolueen edellisen puheenjohtajan sanoin.
Sipilän valinta oli suuri virhe ja se on pahentanut hajaannusta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.