Mutta onko se? Haluan niin kovasti olla onnellinen. Uskon, että minullakin on siihen oikeus... niin kuin tietysti meillä kaikilla. Eikö nyt voisi olla jo minunkin vuoro.
Onko minun elämän tehtäväni olla aina vain muiden tsemppaaja, samalla itse kärsien sisimmässäni? Miksi en saa olla onnellinen... en ymmärrä tätä.
Onko minun elämän tehtäväni olla aina vain muiden tsemppaaja, samalla itse kärsien sisimmässäni? Miksi en saa olla onnellinen... en ymmärrä tätä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvä kysymys, siitä se alkaa.
En osaa nauvoa, kerron tarinan itsestäni, josko siinä olisi jotain samaa:
minut on kasvatettu kiltiksi ja kuuliaiseksi. Omat tarpeeni olivat toissijaisia. Ensin tulivat vanhempien totteleminen, sitten koulussa pitit totella ja sitten töissä. Valitsin kaveripiirin väärin ja siellä oli melko määrääjiä ja lopulta poikaystäväkin oli sulkeutunut tyranni. Se on kierre. Opittu tapa. Tottelemattomuudesta seurasi haukut. Pomo tiesi tämän ja käytti sitä surutta hyväkseen. Väsymys laittoi minut polvilleni, enkä jaksanut enää puolustautua. Olin hukassa.
Kaikkien muiden tarpeet menevät aina omien edelle. Samalla kun oma sielu huutaa tuskaa alla ja vaatii jotain ihan muuta. Huomasin lopulta olevani ulalla ammatillisesti enkä tuntenut enää itseäni. Elin toisten toiveille. Ihme orjamentaliteetti.
Irrottauduin kaikesta ja arvatenkin sain haukut, josta en enää välittänyt. Meni melkein kaksi vuotta ja olen löytämässä onnellisuuden tunnetta. Olen vihdoin saanut oman alistetun luonteeni kasvuun, tunnen vahvistuvani ja sitä myöden olen löytämässä uuden ammatin josta pidän. Työstä saa nauttia. Ja minusta pitääkin, jos kerran antaa sille min 8h päivässä aikaansa. Se että olen etsimässä onnea....tunnen siitä vieläkin syyllisyyttä. Minut on kasvatettu suomalaiseen orjamentaliteettiin. Olen nainen= en siis mitään ja kehtaan vielä etsiä onnea. Mutta kannattaako toisten mielipiteestä välittää?
Minulle avain oli terve itsekkyys, oman puolieni pitäminen, itsestäni huolentiminen, hyväksyin hyviä ja huonoja puoliani, koitin nähdä huonotkin puolet käyttökelpoisina voimavaroina, uskallus irrottautua rahan statuksesta, eli en mittaa onnistumistani Audilla, koska en ole koskaan edes ollut sellainen...jne. Hyväksyminen on iso juttu. Ottaa härkää sarvista ja katsoo sitä silmiin.
Katso onnellisia ihmisiä. Mistä onni tulee? Eikö onnelliset ole valinneet juuri sen oman tien ilmaista itseään.
Kokeile improvisaatioteatteria, maalausta tai musiikkia jossa harjoittelet omaa ilmaisua ihan uudella tavalla. En tarkoita että sinusta tulisi näytteljä, vaan siellä oppii itsestään ihan uusia puolia. Sinä ilmaiset itseäsi tässä elämässä. Sinulla on valta päättää käännytkö oikealle vai vasemmalle.
Tässä hyviä pohdintoja
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288532205912.html
hyvä kirjoitus,itse en koskaan ole ollut onnellinen ja olenkin aina yrittänyt etsiä onnea ulkopuolisista asioista aina vain huomatakseni että en ole edelleekään onnellinen.Nyt ymmärrän että minun on ensin hyväksyttävä itseni kaikkine vikoineni jotta voin olla joskus onnellinen,ehkä joku päivä sitten?
En ole ikinä tullut ajatelleeksi, että onnellisuus olisi rohkeutta. Olen ajatellut, että onnellisuus syntyy, kun herää siihen, mitä kaikkea hyvää omassa elämässä ja omassa itsessä kuitenkin on. Alkaa tehdä asioita, joista nauttii ja opettelee pois vertailusta muihin ihmisiin.
Ehkä rohkeudella tarkoitetaan sitä, että uskaltaa tehdä asioita, joista nauttii. Tosin en aivan ymmärrä sitä, koska ne asiat, joista yleensä nautitaan, ovat pieniä ja arkipäiväisiä valintoja, joihin ei tarvita rohkeutta. Onnellisuus on sitä, että opettelee olemaan itselleen hyvä äiti ja isä, joka katsoo pitemmällä tähtäyksellä mikä on minulle hyväksi. Esimerkiksi luopuminen huonoista ihmissuhteista sovinnollisesti voi olla valinta, joka edistää onnellisuutta. Siihen tarvitaan hiukan rohkeutta, että rajaa elämästään pois sellaisia ihmissuhteita, jotka eivät tuo hyvää oloa.