Vetäytyminen on kaikkein vaikein sotatoimi, sillä vetäytyvä sotilasyksikkö ei kykene tehokkaaseen vastarintaan ja sillä on rintamasuunta kohti vihollista, ja se joutuu kohtaamaan sekä maaston ja ilmaston sille aiheuttamat haasteet että myös vihollisen aiheuttaman uhan.
Vetäytymisen ideana on irrotaa joukko taistelusta ja viedä se turvaan toimintakyky säilyttäen. Tämä on hyvin vaarallista, sillä vetäytyminen muuttuu vähäisestäkin viholliskontaktista helposti sekasortoiseksi paoksi. Vetäytymisen tavoite on kärsiä mahdollisimman vähän tappioita itse.
Clausewitzin mukaan etenevä armeija on kuin öljylamppu: mitä pitemmäksi sydän venyy, sitä alemmaksi vaipuu öljyn pinta ja sitä pienempi on liekki. Tällä hän tarkoittaa sitä, että pitkälle vihollismaahan edennyt armeija on heikoilla logistiikkansa osalta. Sitä on vaikeaa huoltaa, ja jos eteneminen on ollut nopeaa, sitä pahemmat ovat huolto-ongelmat. Clausewitz puhuu myös hyökkäyksen kulminoitumisesta: hyökkäys kulminoituu silloin, kun huolto ei enää tavoita hyökkäyskärkeä. Tällöin vähäinenkin vastahyökkäys voi muuttaa vihollisen etenemisen sekasortoiseksi paoksi.
Mutta sama toimii kääntäen. Mitä pitemmälle armeija vetäytyy, sitä vahvemmaksi se tulee. Tämä paradoksi johtuu siitä, että sen logistiikkalinjat ja huoltoyhteydet lyhenevät ja se samalla kykenee saamaan muilta joukoilta helpommin tukea että myös antamaan sitä. Vetäytymisen idea on, että vaihdetaan tila aikaan.
Jotta vetäytyminen olisi menestyksekästä, sen pitää olla nopeaa ja samalla vihollista pitää viivyttää. Onnistunut vetäytyjä pidättelee vihollista ja ostaa omille joukoille aikaa, mutta samalla sallii vihollisen edetä niin, että vihollisen huolto ja logistiikka jää jälkeen. Parhaimmillaan viivyttäjä saa vedätettyä vihollista niin, että tämän hyökkäys kulminoituu, ja vetäytynyt armeija pääseekin äkisti vastaiskuun ja lyömään vihollisen.
Esimerkkeinä onnistuneista vetäytymisistä on annettu brittien vetäytymiset Dunkerquessa 1940 sekä Burmassa 1942, mutta myös venäläisten vetäytymiset 1812 ja 1941 ovat onnistuneita. Ruotsalaisten vetäytyminen 1808 Suomessa onnistui vain osaksi: hyvin alkaneet vastahyökkäykset 1809 tyrehtyivät pelkurimaiseen sodanjohtoon ja epäonnistuneeseen huoltoon. Lapin sota oli puolestaan esimerkki suhteellisen hyvin onnistuneesta vetäytymisestä. Suomalaiset ajoivat saksalaiset kyllä pois, mutta eivät onnistuneet tuhoamaan saksalaisten armeijaa - ja toisaalta saksalaiset kykenivät välttämään houkutuksen loikata Ruotsiin ja äänestää rauhan puolesta jaloillaan.
Mutta vetäytyminen voi epäonnistua. Mukdenin taistelussa 1905 kenraali Kuropatkin komensi vetäytymisen, mutta se toteutettiin huonosti, ja Oyaman hyökkäys muutti sen sekasortoiseksi paoksi. Samoin kävi Tannenbergissä molemmilla kerroilla - sekä 1415 että 1914.
Entäpä Varsova 1920? Se on esimerkki hyökkäyksen kulminoitumisesta. Puna-armeija oli edennyt Puolaan vauhdilla, ja uhkasi Varsovaa. Puolan armeija oli vetäytynyt sen edellä. Mutta samalla Puna-armeijan huolto oli jäänyt jälkeen, eikä se ollut vakiuttanut asemiaan. Hyökkäys kulminoitui Varsovassa. Pilsudskin vastaisku onnistui, ja Puna-armeijan eteneminen muuttui sekasortoiseksi paoksi.
Tämä on liikuntasodan ongelma. Hyökkäys ei saa mennä liian hyvin, koska silloin se kulminoituu nopeasti, ja on hyvin altis vastahyökkäyksille. Saksa yritti ratkaista ongelman salamasodan kautta, jossa logistiikka kulkee hyökkäyskiilojen mukana, mutta siinä se ei onnistunut täysin.
Nykypäivän sodassa, jota leimaa valtava tulen ja liikkeen määrä, viivytyksellä ja vetäytymisellä on paljon suurempi merkitys kuin aiemmin. Sissien, pioneerien ja panssarintorjunnan tärkeyttä ei voi vähätellä, ja painopiste on sulutuksella sekä vihollisen hyökkäyksen kulminoitumisen edistämisellä. Tästä syystä historiasta on hyvä ottaa opiksi.
Vetäytymisen ideana on irrotaa joukko taistelusta ja viedä se turvaan toimintakyky säilyttäen. Tämä on hyvin vaarallista, sillä vetäytyminen muuttuu vähäisestäkin viholliskontaktista helposti sekasortoiseksi paoksi. Vetäytymisen tavoite on kärsiä mahdollisimman vähän tappioita itse.
Clausewitzin mukaan etenevä armeija on kuin öljylamppu: mitä pitemmäksi sydän venyy, sitä alemmaksi vaipuu öljyn pinta ja sitä pienempi on liekki. Tällä hän tarkoittaa sitä, että pitkälle vihollismaahan edennyt armeija on heikoilla logistiikkansa osalta. Sitä on vaikeaa huoltaa, ja jos eteneminen on ollut nopeaa, sitä pahemmat ovat huolto-ongelmat. Clausewitz puhuu myös hyökkäyksen kulminoitumisesta: hyökkäys kulminoituu silloin, kun huolto ei enää tavoita hyökkäyskärkeä. Tällöin vähäinenkin vastahyökkäys voi muuttaa vihollisen etenemisen sekasortoiseksi paoksi.
Mutta sama toimii kääntäen. Mitä pitemmälle armeija vetäytyy, sitä vahvemmaksi se tulee. Tämä paradoksi johtuu siitä, että sen logistiikkalinjat ja huoltoyhteydet lyhenevät ja se samalla kykenee saamaan muilta joukoilta helpommin tukea että myös antamaan sitä. Vetäytymisen idea on, että vaihdetaan tila aikaan.
Jotta vetäytyminen olisi menestyksekästä, sen pitää olla nopeaa ja samalla vihollista pitää viivyttää. Onnistunut vetäytyjä pidättelee vihollista ja ostaa omille joukoille aikaa, mutta samalla sallii vihollisen edetä niin, että vihollisen huolto ja logistiikka jää jälkeen. Parhaimmillaan viivyttäjä saa vedätettyä vihollista niin, että tämän hyökkäys kulminoituu, ja vetäytynyt armeija pääseekin äkisti vastaiskuun ja lyömään vihollisen.
Esimerkkeinä onnistuneista vetäytymisistä on annettu brittien vetäytymiset Dunkerquessa 1940 sekä Burmassa 1942, mutta myös venäläisten vetäytymiset 1812 ja 1941 ovat onnistuneita. Ruotsalaisten vetäytyminen 1808 Suomessa onnistui vain osaksi: hyvin alkaneet vastahyökkäykset 1809 tyrehtyivät pelkurimaiseen sodanjohtoon ja epäonnistuneeseen huoltoon. Lapin sota oli puolestaan esimerkki suhteellisen hyvin onnistuneesta vetäytymisestä. Suomalaiset ajoivat saksalaiset kyllä pois, mutta eivät onnistuneet tuhoamaan saksalaisten armeijaa - ja toisaalta saksalaiset kykenivät välttämään houkutuksen loikata Ruotsiin ja äänestää rauhan puolesta jaloillaan.
Mutta vetäytyminen voi epäonnistua. Mukdenin taistelussa 1905 kenraali Kuropatkin komensi vetäytymisen, mutta se toteutettiin huonosti, ja Oyaman hyökkäys muutti sen sekasortoiseksi paoksi. Samoin kävi Tannenbergissä molemmilla kerroilla - sekä 1415 että 1914.
Entäpä Varsova 1920? Se on esimerkki hyökkäyksen kulminoitumisesta. Puna-armeija oli edennyt Puolaan vauhdilla, ja uhkasi Varsovaa. Puolan armeija oli vetäytynyt sen edellä. Mutta samalla Puna-armeijan huolto oli jäänyt jälkeen, eikä se ollut vakiuttanut asemiaan. Hyökkäys kulminoitui Varsovassa. Pilsudskin vastaisku onnistui, ja Puna-armeijan eteneminen muuttui sekasortoiseksi paoksi.
Tämä on liikuntasodan ongelma. Hyökkäys ei saa mennä liian hyvin, koska silloin se kulminoituu nopeasti, ja on hyvin altis vastahyökkäyksille. Saksa yritti ratkaista ongelman salamasodan kautta, jossa logistiikka kulkee hyökkäyskiilojen mukana, mutta siinä se ei onnistunut täysin.
Nykypäivän sodassa, jota leimaa valtava tulen ja liikkeen määrä, viivytyksellä ja vetäytymisellä on paljon suurempi merkitys kuin aiemmin. Sissien, pioneerien ja panssarintorjunnan tärkeyttä ei voi vähätellä, ja painopiste on sulutuksella sekä vihollisen hyökkäyksen kulminoitumisen edistämisellä. Tästä syystä historiasta on hyvä ottaa opiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vetäytymiselle antaa rajat alueen syvyys, ei voi vetäytyä jos takaseinä tulee vastaan, Venäjällä tätä ongelmaa tuskin on, mutta esim. Israelin kohdalla taistellaan selkä seinää vasten, tai merta vasten miten sen nyt haluaa ilmaista.
Saksalaiset näytti miten vetäydytään mallikkaasti slaavilaisesta kaatopaikasta Varsovasta. Neuvostoliittolaiset sai käskyn Stalinilta jäädä katsomaan entisten liittolaisten oppituntia. Saksa sai tosin aika rauhassa toimia. Ei ne paljoa Himmlerin porukkaa Varsovan murskaamisessa häirinneet.