ikävä poikaani :(

Varmasti helpottaa vielä ajan mittaan. Kuolema on kauhea asia varsinkin silloin kun oma läheinen kuolee.Itseltänikin on kuollut läheisiä ihmisiä ja aina olen selvinnyt, vaikka alussa tuntuukin että ei millään helpota. Ammattilaiselle kannattaa puhua, itsekin olen puhunut ja se auttaa oikeasti, kun saa vähän taakkaa purettua. Älä syyllistä itseäsi lapsesi kuolemasta!

Kyllä sinä jaksat, olosi helpottaa kyllä aivan varmasti, mutta se voi viedä aikaa.

Jaksamisia!

Otan osaa suruusi, siihen hirvittävään ikävään ja jopa ruumiilliseen kipuun jota nyt tunnet. Tiedän mitä koet nyt, myös minun poikani on lähtenyt, ei tosin omasta tahdostaan mutta oman lapsen kuolema on jotain sellaista joka hajoittaa ihmisen totaalisesti.

Älä tunne syyllisyyttä, helppo tienkin on noin sanoa, mutta olet varmasti aikoinaan tehnyt kaiken voitavasi, ratkaisuja jotka sillä hetkellä tuntuivat oikeilta ja olivatkin.

Niin klisee kuin se onkin niin aika tulee avuksesi ja päivä päivältä voimat kasvavat ja tulevaisuus saa enemmän otetta sinussa. Sitä on nyt vaikea uskoa, mahdoton ajatus se oli minullekki kun turtana makasin pojan kuoleman jälkeen.

Minä selvisin, niin sinäkin selviät mutta aikaa siihen tarvitaan, anna sitä itsellesi niin kauan kuin siltä tuntuu. Ikävä ei lopu koskaan mutta elämään sen kanssa oppii.

Rukoilen sinulle ja perheellesi lujasti voimia, elämä kantaa vielä ja poikasi ei ole kaukana, rakastaa nyt vain toiselta rannalta.

kiitos lohduttavista sanoista, joku kuiyenkin jaksaa kuunnella minua.

Aamulla on pakko nousta huolehtimaan muista. Aamulla ensimmäisenä on mielessä kuollut poikani. Hän on mielessä ihan kokoajan. Kamalaa nähdä hänen ystäviään. Kamalaa ajatella ja nähdä hänen tavaroitaan ja vaatteitaan, joita poikani ei ole pitämässä, koska hän makaa haudassa.

Tämä oli ahdistuneen nuoren epätoivoinen teko, hän ei ehkä osannut ajatella sen lopullisuutta. Olimme kuoliniltanaan hänen luonaan, lähdimme hyvillä mielin, koska hän vaikutti pitkästä aikaa niin tyytyväiseltä ja iloiselta, mikä tuntui ihmeelle. Jokin ahdistus iski päälle ja päässä naksahti :(

MInä en jaksa, minulla on niin paha olla ja ikävä poikaani.

Miukkunen,ystävä rakas,älä käytä sitä vähää energiaasi siihen että syytät itteäs.Sinä et ehkä tehnyt mielestäsi tarpeeksi,mutt oisko sulla ollut kyky ja tietoa auttaa.Minäkin olen syytttänyt itseäni vuosia ja eikä se ole tuonut häntä takaisin,vain vienyt voimaa toisilta lapsiltani jotka vielä elävät..En ole halunnut edes kuulla toisten lohdutteluja joka vain lisäsi minun tuskaa......välillä ikävä kääntyi vihaksi kaikkia eläviä ja terveitä kohtaan....sulla on vielä pitkä matka edessä ja muista ettet sinä ole ainoa poikasi surija.....Pois itsesyyttelyt ja käyttäkäämme aikamme eläviä kohtaan...sitten siellä toisella puolella saamme joka palkan tai rangaistuksen tekemisistä ja tekemisesti jättämistä.....voimia koko perheelle

Ei ole harvinaista että itsemurhan tekijä on iloinen ennen tekoa. Hänellä voi olla helpottunut ja harmoninen olo, kun tietää pääsevänsä kohta pois ja tuskat loppuvat. Päätös on syntynyt.

vainniiin

Tiedän omasta kokemuksestani, mitä nyt käyt läpi. Oman lapsen kuolema on aivan uskomaton järkytys. Koko elämältä tuntuu putoavan pohja ja sitä on ihan kirjaimellisesti sirpaleina. Poikani kuolemasta on kulunut nyt 5 v 4 kk. Aluksi elin kuin halvaantuneetna, kuin lasikuvun sisällä. Oli käsittämätöntä, että toiset ihmiset elivät tavallista elämää, vaikka minun lapseni oli kuollut. (hän oli jo aikuinen kuolessaan).
Ihmiset sanoivat, että aika auttaa. Uskoin, että aika ei auta, se vain kuluu. Mutta nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että aika on auttanut, tasannut. Tuska helpottaa ajan myötä, usko pois.
Muistan, että ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen oli niin äärettömän vaikeaa nousta ylös aamuisin. Uni oli antanut lepoaikaa surusta, mutta aamulla iski kuin moukari päähän heti herättyä. Eipä ollut pahemmin elämänhaluja.
Nyt on jo toisin. Suren poikaani tottakai vieläkin, mutta aallonpohjat eivät ole yhtä syviä ja pääsen niistä nopeasti ylös. Elämä jatkuu, se on uskomatonta oikeastaan. Minulla on ollut vahva tunne siitä, että jokin voima on kulkenut rinnallani näinä vuosina, vaikka en sitä aluksi olisi millään uskonut.

Älä syytä itseäsi, me olemme vain vajavaisia ihmisiä. Sinä rakastit poikaasi ja muista, että rakkaus on ainoa asia, jolla on merkitystä. Poikasi tiesi, että sinä rakastat häntä. Hänen päivänsä täällä maanpäällä oli luettu. Hän lähti sillä tavoin kuin hänelle oli määrätty, niin ajattelen.

Voimia sinulle ja perheellesi

Lämmin osanottoni suureen suruusi, Miukunen. Menetys on tuore ja järkytys, suru ja ikävä ovat niin musertavia, etteivät mitkään sanat voi sinua lohduttaa.

Olen samaa mieltä Violen kanssa siitä, että poikasi lähti niinkuin hänelle oli määrätty. Elämä on nykyään sekä kovaa että julmaa ja ympäristön paineet ovat kovat, erityisesti herkässä iässä oleville nuorille, joitten ei aina ole helppoa löytää paikkaansa. Älä syytä tapahtuneesta itseäsi, aivan varmasti teit poikasi hyväksi parhaasi eikä enempää voi keneltäkään vaatia.

Niinkuin Violekin sanoi, vuosien mittaan tuska ja ahdistus helpottavat, mutta suru jää. Sen kanssa vaan oppii jotenkin elämään. Toivon että sinulla on ystäviä tai läheisiä, joitten kanssa voit puhua tapahtuneesta, puhuminen helpottaa oloasi.

On myös olemassa sururyhmiä, joko seurakunnan tai Punaisen Ristin järjestämiä. Netissä taitaa olla peräti keskustelufoorumi itsemurhan tehneitten läheisille. Siellä ainakin saa vertaistukea toisilta saman kokeneilta.

Läheisilläni on sururyhmistä hyviä kokemuksia. Voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi.

Googelta Surunauha... Oma yhdistys läheisensä itsemurhan kautta menttäneille. Saat veraistukea. Tiedoksi mikäli et vielä tiedä tästä toiminnasta.

SOS-kriisikeskus vastaa:

Hei,

Oletkin jo saanut paljon lämpimiä ja osaaottavia vastauksia ja kommentteja. On ymmärrettävää, että vointisi on raskas ja voimaton ja olo tuntuu lohduttomalta ja ulospääsyä ei ole vielä näkyvissä. Hyvä kuitenkin, ettet pidä kaikkea tuskaa sisälläsi. Laitan alle sinulle vielä muutaman linkin, jos koet tarvetta ajatusten vaihtoon, sillä joskus ulkopuolinen keskusteluapu ja -tuki voi olla tarpeen.

Yksi vaihtoehto on soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-06, lauantaisin ja juhlapyhinä 15-06, sunnuntaisin 15-22. Puhelut maksavat vain operaattorin veloittaman puhelumaksun.

Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset
Käynnit eivät maksa mitään.

Lämpimin terveisin,
SOS-kriisikeskus / Viivi

Hei Miukunen !

Perheemme koki parikymppisen pojan menetyksen vajaa kolme vuotta sitten autoturman myötä. Tiedämme sinun tuntemuksesi, kun poikasi menetyksestä on kulunut vasta joitakin viikkoja. Saatika, että sitä menetyksen tuskaa on lisäämässä tämä oman käden kautta tapahtunut kuolema.

Osanotomme on todella vähäpätöinen sana tässä kohtaa. Ei niitä tuntemuksia voi pukea sanoiksi, mitä olet kokenut ja tulet vielä kokemaan. Se suru ja kaipaus muuttaa muotoaan, tulee erilaista syyllisyyden tunnetta ja riittämättömyyttä jne...

Älä missään tapauksessa anna periksi, vaikka kuinka pahalle tuntuu. Koeta tarttua siihen arkipäivän elämään mahdollisimman pian kiinni ja saada ote niistä tavallisista asioista, mitä pitää tehdä. Sinun ja perheesi elämä kuitenkin jatkuu. Vaikka yksi on joukosta poissa, niin sen poismenon myötä ei pidä suistaa omaa elämää ja koko perheen elämää pois raiteiltaan.

Oman pojan menetyksen jälkeen olemme huomanneet, että ne arkipäivän asiat ja työ ovat parasta terapiaa. Sitten taas toisella kertaa perheemme kanssa muistelemme yhdessä taikka jokainen yksinänsä suree poiaamme ja veljeämme. Olemme siinä surutyössä siinä vaiheessa, että pinnalla alkavat olla erilaiset hienot muistot niistä eletyistä vuosista, jotka lämmittävät meitä.

Jos suinkin löydät jonkun kohtalotoverin tai vertaisryhmän, niin ole heihin yhteydessä. Muista kuitenkin, että sellainen vertaistuki kuuluu koko perheelle, ettei kukaan perheenne jäsenistä jää ulkopuolelle. Kun kuulee toisilta samoja asioita ja voi purkaa niitä tuntemuksiaan toiselle, niin se aina helpottaa. ´

Surutyöryhmissä on myös mukana ihmisiä, jotka ovat olleet niissä vuosikaupalla ja siitä on muodostunut heille harrastus ja heidän elämänsä alkaa pyöriä pelkästään menetyn läheisen ympärillä. Vaikka onkin hyvää tarkoittavasta työstä, niin suhtaudu siihen kuitenkin terveen kriittisesti.

Muista, että parhaat muistot säilyvät siellä sydämmissä pojastasi. Uskalla myös hiljalleen luopua pojan tavaroista ja huoneesta jossakin vaiheessa, ettei niistä ala muodostua pyhättöä ja alttaria sinne kodin ja kotielämän keskelle. Rakkaimmat tavarat ja muistot pitää ehdottomasti säilyttää.

Toivon sinulle voimia ja jaksamista.

Hei Miukunen!

Ensiksi otan osaa poikasi menetyksen takia, vaikka tiedän, ettei se helpota oloasi tai tuo poikaasi takaisin. Olet samassa tilanteessa, kuin minä 2009 syksyllä, kun oma tyttäreni 19v teki itsemurhan ottamalla lääkkeitä yliannostuksen, sekä viiltämällä ranteensa samalla auki. Siitä se helvetti sitten alkoikin. En paljon muista ensimmäisistä viikoista mitään. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Olin kuin unessa, kauheassa painajaisessa. Makasin vaan sängyssä, sohvalla, ja välillä jopa lattialla. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut elämä. Muut lapseni, sekä mieheni yrittivät pitää minua kasassa, kun en siihen pystynyt. Pikku hiljaa, viikkojen vaihtuessa kuukausiksi, kuukausien vaihtuessa vuosiksi, se pahin tuska alkoi helpottamaan. Huomasin jaksavani esim. pestä pyykkiä, minkä mieheni oli hoitanut minun ollessa rikki. Siitä se lähti. Pikku asioista ja rutiineista. Ikävä ei helpota, eikä koskaan tule helpottamaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Olen käynyt lapsensa menettäneiden tukiryhmässä ja saanut hyvän lääkityksen sekä keskustelu apua psykologilta, ja tässä minä olen, kirjoittamassa tätä! Minä selvisin, ja uskon siihen että sinä pystyt samaan! Anna itsellesi aikaa surra. Itke, huuda, heittele tavaroita, koska jos se auttaa surussasi eteenpäin, se on sallittua. Voima halaus sinne ja katse eteenpäin. Uskon että lapsillamme on nyt hyvä olla. Tämä lohduttaa minua ja toivottavasti myös sinua!

kiitos teille kaikille ihanille

Joo se on totta että meitä kohtalotovereita löytyy paljon. Silloin kun minun tyttäreni kuoli, mieleni oli kanssa kuin vuoristorata. Ja välillä on helpompia päiviä, jolloin ehkä jaksaa hymyillä ja muistaa kaikkea sitä hyvää mitä jäljellä on.Ja taas välillä on päiviä, jolloin tuntuu ettei saa henkee ja että ahdistus vie kaiken. Tälläisinä päivinä sinun on lupa itkeä, sinun ei tarvitse olla vahva. Minä muistan ne monet hetket, (joita tosin on vieläkin joskus) jolloin oli pakko lähteä juoksemaan, niin että keuhkoihin sattui. Tämä on minun tapani purkaa surua. Sinun täytyy löytää se oma tapasi... KUKAAN, joka ei ole kokenut samaa ei voi tietää kuinka hauras ihminen on tälläisen surun kanssa. Muistele poikaasi ja parhaita hetkiä hänen kanssaan, ja joku päivä huomaat että se ei satu enää niin paljoa! Poikasi on aina osa sinua ja olet aina äiti, vaikka lapsesi on kuollut. Rakkaus ei varmasti katoa. Sinulla on lupa rakastaa aina!

Miukunen...otan osaa suureen suruusi ja toivon sinulle sydämestäni voimia

https://www.youtube.com/watch?v=BwwlzaAczPE

Näitä juttuja lukiessa tuntuu niin pahalta että en voi aiheuttaa vanhemmilleni tuskaa tappamalla itseni. Oma ahdistukseni johtuu siitä että epäonnistuin taas lääketieteen pääsykokeessa (kolmas kerta) ja siitä että en ole nähnyt kuin muutaman kerran vuoden sisällä kavereitani koska olen niin sinnikkäästi opiskellut. Tuntuu että olen aivan loppu.

Otan osaa murheeseesi. Harmi, että et ole päässyt opiskelemaan unelmiesi ammattiin, mutt voit varmaan vieläkin yritää. Jospa löydät toisen vaihtoehdon. Varmaan tarvitset nyt lepoa ja mielelle lepoa.