Onko vieläkin samaa välinpitämättömyyttä kiusaamiseen ja pahoinpitelyyn kuin minun kouluaikanani 60-luvulla?
Viidennen luokan alussa kaksi kaveria alkoivat kiusata kaveriani ja minua. Olimme luokan pienimpiä emmekä pystyneet puolustautumaan. Piileskelimme välitunnit käytävillä ja metsässä. Kerrankin en päässyt luokkaan ja olin poissa sen tunnin. Kerroin opettajalleni mutta hän ei noteerannut sitä mitenkään.
Erään toisen kerran potkimisen ja hakkaamisen jälkeen kerroin taas opettajallemme mutta hän ei taaskaan reagoinut juttuihini. Huomasin olevani yksin.
Taas kerran möykkyytystä välitunnilla ja äitini oli nähnyt sen ohi kulkevasta linja-autosta. Hän oli lähetti isoveljeni katsomaan miten selviän. Kun kiusaajat näkivät veljeni tulevan he vääntelivät kättäni ja uhkasivat antaa turpaan jos kerron veljelleni. No eihän sitä mitään uskaltanut kertoa ainoastaan tuumata, ettei täällä mitään hätää ole, kisailtiin vain.
Kiusaaminen jatkui puolitoistavuotta. Sitten mittani tuli täyteen ja ilmoitin äidille, etten mene enää kouluun. Hän päätti ottaa yhteyttä opettajaan, yritin estellä siinä onnistumatta. Opettaja oli vaihtunut ja tämä opettaja otti asian vakavasti. Neuvottelu opettajainhuoneessa jossa sitten sovimme asian ja kiusaus loppui siihen, onneksi.
Nyt on pahoinpidelty ekaluokkalainen tyttö niin että hänen kylkiluunsa on murtunut. Opettajat eivät olleet noteeranneet koko asiaa. Tutulta kuulostaa. Kyllä tyttö käy sääliksi ja pistelee vihaksi tuollainen välinpitämättömyys.
Viidennen luokan alussa kaksi kaveria alkoivat kiusata kaveriani ja minua. Olimme luokan pienimpiä emmekä pystyneet puolustautumaan. Piileskelimme välitunnit käytävillä ja metsässä. Kerrankin en päässyt luokkaan ja olin poissa sen tunnin. Kerroin opettajalleni mutta hän ei noteerannut sitä mitenkään.
Erään toisen kerran potkimisen ja hakkaamisen jälkeen kerroin taas opettajallemme mutta hän ei taaskaan reagoinut juttuihini. Huomasin olevani yksin.
Taas kerran möykkyytystä välitunnilla ja äitini oli nähnyt sen ohi kulkevasta linja-autosta. Hän oli lähetti isoveljeni katsomaan miten selviän. Kun kiusaajat näkivät veljeni tulevan he vääntelivät kättäni ja uhkasivat antaa turpaan jos kerron veljelleni. No eihän sitä mitään uskaltanut kertoa ainoastaan tuumata, ettei täällä mitään hätää ole, kisailtiin vain.
Kiusaaminen jatkui puolitoistavuotta. Sitten mittani tuli täyteen ja ilmoitin äidille, etten mene enää kouluun. Hän päätti ottaa yhteyttä opettajaan, yritin estellä siinä onnistumatta. Opettaja oli vaihtunut ja tämä opettaja otti asian vakavasti. Neuvottelu opettajainhuoneessa jossa sitten sovimme asian ja kiusaus loppui siihen, onneksi.
Nyt on pahoinpidelty ekaluokkalainen tyttö niin että hänen kylkiluunsa on murtunut. Opettajat eivät olleet noteeranneet koko asiaa. Tutulta kuulostaa. Kyllä tyttö käy sääliksi ja pistelee vihaksi tuollainen välinpitämättömyys.
Vastaukset 4
Vanhimmat
noilta tuolla linkissä, näyttävät tietävän:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=3000000000000010
on tuttua kokemuksesi omilta kouluajoilta. Toivottavasti opettajien asenteet muuttuisivat näihin sadistisiin kiusaajiin. Olisi varmasti syytä perehtyä myös näiden kiusaajien kotioloihin, että mikä tekee lapsesta tälläisen henkisesti sairaan joka nauttii toisten kiusaamisesta.
Kun isommat kaverit alkoivat yläasteella kiusata minua menin lopulta kertomaan asiasta isälleni. Hän antoi neuvon josta olen vieläkin kiitollinen: Tee kerrankin itse jotain... Mene vaikka judokurssille. No, kun en muutakaan ratkaisua keksinyt niin ilmoittauduin junnukurssille ja kuinka ollakkaan kiusaajat jättivät minut pian rauhaan kun tiesivät että vastaan tulikin laihan luikun sijasta jäntevä kilpajudoka. Sivukaneettina voidaan mainita ettei minun edes tarvinnut koskaan käyttää judotaitojani.
Tämän tarinan opetus onkin se ettei saa jäädä passiivisena ihmettelemään vaan pitää toimia siten kuin tilanne vaatii. On turha odottaa koulun tai viraomaisten toimia. Nehän tulevat aina liian myöhään tai ovat liian vähäisiä. Itseluottamus ja usko omiin voimiin pitää säilyttää joka tilanteessa.
Eiköhän nykyään homma ole välillä hiukan raaempaa. Ainakin mun kohdalla 70-80-luvun vaihteessa käytettiin vain nyrkkejä ja puukkoa. Tosin mulla oli kai sit onneakin matkassa...