Apua masennukseen ei saa

En ole itse ollut koskaan ihan syvästi masentunut, mutta uskon että ihmisessä itsessään on se voimavara mikä saa parantumaan ja kokoamaan psyykeen jälleen elämään. Siitä tarvitaan joitain auttavia tekijöitä aktivoimaan nuo parantavat voimat. Tarkoitan tällä nyt, että jos syynä masennukseen on henkiset ja psyykkiset tekijät.
Auttaisko sinua tällä hetkellä jotenkin, jos kotiin tulisi kuntouttaja, joka kannustaisi nousemaan ylös ulos ja lenkille. Mikäli ei jaksaisi nousta niin istuisi vain siinä sangyn vierellä juttelemassa. Auttaisko jos vaikka joku luotettava henkilö ottaisi ja veisi sinut jonnekin mukavaan lomapaikkaan ja voisi rentoutua ja olla vain.
Vaikuttaa että sinua sressaa nyt hirveästi kysymys, että olet maassa ja ei näytä olevan keinoja, miten päästä ylös.
Ihmettelen, että sinulla on energiaa kirjoittaa noin pitkä, syvällisesti pohdiskeltu tilannearvio. Jospa kirjoittaminen olis alku tie onneen sinun kohdallasi. Anna nyt isellesi lupa olla väsynyt ja maassa: lepää ja lakkaa ponnistelmasta adistukseen asti, miten tästä selvitään! Jospa parantuminen ei olekkaan suoritusta:

"En ole itse ollut koskaan ihan syvästi masentunut"

Joten et tiedä asiasta mitään, bessewisseröinti ei ole oie oiken hyvä asia.

"näinkö masennusta tosiaan hoidetaan? Eli ts. syö lääkkeesi ja hoida ittes kuntoon".


Kyllä se just noin on .
Olet oikeastaan aika onnekas kun pääsit ihan psykiatrin kanssa juttelemaan.

Osuitpa aivan naulan kantaan, "Epätoivoinen"!

Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia kuin sinullakin, tosin en ole ollut osastohoidossa.

Terveydenhuoltoalan ex-ammattilaisena olen hämmästyneen pettynyt toimimattomaan järjestelmään, joka on kykenemätön auttamaan kaltaisiamme sairaita.

Kuten sinäkin, olen etsinyt aktiivisesti apua ja vertaistukea kaikkialta. Sitä on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Viimeinen oljenkorsi on nyt tämä foorumi...

Totuus on tietysti, että masentuneen tulee löytää se paranemisen halu itsestään. MUTTA MITEN? Masennuksen syövereissä ei yksinkertaisesti ole voimia, mahdollisuuksia eikä useimmiten rahaakaan löytää oikeaa apua.

Uskon vertaistuen olevan se kallisarvoisin hoitomuoto oikean lääkityksen ja terapian ohella. Joku, joka ymmärtää koettuaan itse saman, tulisi konkreettisesti nostamaan sohvan pohjalta. Auttaisi tiedostamaan elämän valoisat puolet, omat vahvuudet ja kannustaisi uuteen elämään sekä omanarvontuntoa kohottaviin positiivisten kokemusten hankkimiseen. Ja auttaisi ihan konkreettisesti kodin hoidossa ja patistaisi suihkuun ja kävelylle. Olisi läsnä ja hyväksyisi.

Meitä on satoja tuhansia, mutta koska ei ole voimia välittää, sanomamme on mykkä ja kärsimme jokainen hiljaa tahoillamme.

Kyllä minä tiedän, ainut vaihtoehto on päättää päivänsä. Senkun vain tietäis miten olis pokkaa tehdä se.

"Olet oikeastaan aika onnekas kun pääsit ihan psykiatrin kanssa juttelemaan."

Niin jonkun täysin ammattitaidottoman psykiatrin kanssa joka ei ymmärrä masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien hoidosta hölkäsen pöläystä. Oi että kun pitäis olla kiitollinen kun on päässyt niin "hyvään" hoitoon. Helmiä sioille.

Minua jäi ihmetyttämään aloittajan viestissä, että eikö päivystävä psykiatri tehnyt lähetettä mihinkään jatkuvampaan keskusteluapuun? Vai ovatko nämä mielenterv. hoitajan ajat sitä? Mutta ei ole kuitenkaan sama asia, kuin esim. mielenterveystoimiston jaksot (täälläpäin on sellainen).
Miten olisi joku kriisikeskus? Täällä ottavat kriisikeskuksessa vastaan myös ei-itsetuhoiset, kenet tahansa siis, ja sitten ohjaavat eteenpäin tarvittaessa, mutta tiedän, että jotkut ei-terapiaa tarvitsevat ovat käyneet jopa vuoden juttelemassa noin 1x/kk syklillä.

www.tukinet.net ssä lienee joitakin juttuja.

Samaa mieltä olen siinä, että loppujen lopuksi omasta itsestä lähtee se muutos, mutta ei ennen kuin on siihen valmis. Jos ei jaksa, niin sitten ei jaksa, siinä hetkessä pitäisi apua ja tukea saada, kunnes jaksaa miettiä, mitä minulle olisikaan hyväksi tässä....

Varmaan syvästi masentuneena pahentaa oloa jos yritetään väkisin aktivoidaa. Pitäisi antaa ensin levätä ja vain olla. Jospa olisi hoitohekilökuntaa, joilla olisi aikaa ja motivaatiota hoitaa erittäin hvyin potilaita,osoittaa välittämistä, suorastaan hemmotella. Auttaisko jos psykiatrisilla osastoilla olisi terapeuttista hierontaa, kosmetologin palvelua, henkilökunta voisi vaikka syödä ja juoda kahvia hoidossa olevien kanssa. Sitten sitä mukaa kun mieli alkaisi kohentua alettaisiin siirtyä siihen että potilas jaksaa itsekkin ottaa osaa tekemisiin.

Kävin jälleen juttusilla ja kirjoitettiin lisää sairaslomaa... Tämä itsensä kuntouttaminen on niin vaikeaa. Pelkään työpaikkani puolesta ja kauhukuvissani tämä sairaus ajaa minut eläkkeelle. Olen vasta kolmekymppinen ja jos menetän työkykyni tämän sairauden takia olen valmis "syanidihoitoon".

Minulla tosiaan on viikoittain yksi käynti mielenterveyshoitajalla, mutta kohdallani se ei mielestäni ole riittävästi. Minusta olisi hienoa jos alueellamme olisi panostettu enemmän avohoitoon. Alkoholisteille on tarjolla palveluja joka lähtöön mutta masennusta sairastaville ei juuri mitään. Olen myös samaa mieltä siitä, että kuntoutumisen avaimet löytyvät varmasti itseltä, mutta niiden löytäminen yksin kotona on lähes mahdotonta. Ajatukset pyörivät samaa rataa, seinät kaatuvat päälle ja ahdistus on valtava. Olen noidankehässä josta ei pääse pois omin avuin. Ja niin on varmasti moni muukin.

Minusta olisi hienoa jos alueellamme olisi esimerkiksi avo-osasto. En tiedä onko sellaisia enää olemassakaan koko Suomessa. Kaikkien tiedossa on masennuksen invalidisoiva vaikutus toiminta- ja aloitekykyyn. Avo-osastolla siihen voisi panostaa. Hoitajat olisivat läsnä, samassa tilanteessa olevien kanssa voisi jakaa kokemuksia ja tietoa. Lähinnä tarkoitan siis sitä että hoito keskittyisi toimintakyvyn palauttamiseen ja oman sairauden tuntemiseen ja hallintaan. Tällaisesta olisi varmasti hyötyä monelle muullekin.

On kai niitä osastoja suuremissa kaupungeissa mutta sesursseja ei vain riitä ottaa vastaan kakkia tarvitsevia. Onko sinulla nyt ongelmana että et jaksa hoitaa asioitasi: laittaa ruokaa, siivota, maksaa laskuja pitää yllä fyysistä kuntoa. Jospa tänään lähdet ihan vain lenkille, käyt kirjastossa, näyttelyissä, kirppareilla ym. Ja onko sinulla tiettyjä asioita, josita luulet masennuksen johtuvan?

Oho, ylläolevaan postaukseen tuli väärä nimimerkki...

Minä niin vihaan tätä sairautta. Minua pelottaa miten minun käy. Minulla on mukava puoliso ja tuntuu pahalta että hän näkee minut tällaisena. Miltä hänestä tuntuu kun aiemmin menevä, iloinen ja huumorintajuinen ihminen istuukin yhtäkkiä kotona eikä saa edes housuja jalkaan aamulla vaan riepustelee alushoususillaan vielä päivällä kun mies tulee väsyneenä töistä kotiin. Ei ole ruoka valmiina ja kämppä on sotkuinen. Kävelen edestakaisin ja mietin miten pääsen eteenpäin. Eilen pyysin anteeksi että olen tällainen. Yritän kaikkeni, mutta EN PYSTY MIHINKÄÄN.

Tämä tauti on kuin musta riivaaja joka ottaa valtaansa. Se lamaannuttaa ja tuhoaa minut. Haluaisin saada oman itseni takaisin. Hävettää olla näin saamaton. Kun katson peiliin, lannistun täysin. Olen niin kuvottava näky. Olen kuvottava sisältä ja ulkoa. Tuntuu kuin olisin vain pelkkä ihmisen irvikuva. Minussa ei ole enää mitään jäljellä omasta itsestäni.

Miten minun käy? Saanko potkut? Olen työnantajan silmissä varmasti täysin kelvoton, vajaa ja heikko. Olen menettänyt varmasti paljon mahdollisuuksia työpaikalla. Minut nähdään varmaan laiskana, työtävieroksuvana hylkiönä. Mitä sanon työkavereille?

Haluaisin oman itseni takaisin... Minua niin hävettää.

Teee vain uusi yritys. Jos et jaksa harjat hiuksia niin myssy päähän ja mene kuuntelemaan vaikka lintujen laulua ja istu jossain luonnon keskellä. Vai masentaako sinua kevään herääminen?

Keissalle haluan sanoa, että masennuksessa on vaihe, jossa jaksaa kyllä hyvin kaikkea masennukseen liittyvää, koska etsii siitä niin kuumeisesti ulospääsyä. Itse jaksan kyllä kahlata näitä keskusteluja, jotta saisin jotain tolkkua siihen, miksi minusta tuntuu tältä. Ja hetki sitten jaksoin vielä kahlata pinotolkulla läpi itsehoito-oppaita ja masennusta käsittelevää tieteellistäkin kirjallisuutta.

Niinpä sitä saattaa jaksaa kirjoittaa masennuksestaan avun toivossa vaikka millaisia analyyseja, mutta mitään muuta ei sitten juuri jaksakaan.

Psykologeja tulee käyttää masennukseen. Psykiatrit ja niiden lääkkeet on myrkkyä.

http://www.youtube.com/watch?v=gvdBSSUviys

Terapiassakin käyminen turhauttaa kun ei siitäkään tunnu saavan apua ja mitään myrkkyjä en varmasti enää ala säännöllisesti syömään. Ennemmin tekisin vaikka itsemurhan jos kantti vaan riittäis. En jaksa elää mutta en myöskään kykene lopettamaan elämääni.

Terapia taas loppuu siinä vaiheessa, kun pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle. Paradoksi: liian sairas työelämään , mutta liian terve terapiaan...
Täällä kämpässäni kahlaan nettiä, edelleen vakavasti masentuneena, otan aamu- ja iltapillerin säännöllisesti.
onneksi on tämä keskustelupalsta.

Varmaan vielä yli 20-vuotta kärsimystä edessä ennenkuin armahdetaan eläkkeellä. Olen vielä sen verran nuori että turha toivo päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Yritetään kuntouttaa viimeiseen asti. Se ahdistaa vielä enemmän kun tietää että on pakko yrittää vaikka ei ole voimavaroja.

Minullekin laitettiin masennuslääkkeet kouraan ja niillä selvisin, käytännössä katsoen. Kävin jonkin aikaa hoitajalla keskustelemassa. Hoitaja vaikutti siltä, että häntä ei kiinnostanut työnsä. Olin puhunut paljon isäni kuolemasta ja kun keskustelimme yhtenä päivänä asioista maan ja taivaan välillä, hän kysäisi yhtäkkiä sitten, että mitä isäni tekee tällä hetkellä työkseen. Silloin tajusin, että ehkä on parempi puhua jollekin,jota kiinnostaa tai olla puhumatta ollenkaan.

Kela:n tukemille psykoterapeuteille on todella hankala päästä, olen käsittänyt. Kyllähän sitä terapiaa tietysti saisi, jos rahaa olisi. Moni tarvitsisi enemmän keskusteluapua, kuin lääkkeitä. Kuka masentunut esimerkiksi jaksaa alkaa prosessin, jossa hakea itselleen terapeuttia. Useimmat niistä ovat täyteen buukattuja. Nimimerkillä, joskus terapiaa etsinyt, sitä saamatta. Nyt olen jo yläikäinen halvempaan terapiaan.

Joskus aikanaan olin avo-osastolla masennuksen takia. Enemmän sain apua muista masentuneista, kuin hoitajista, joiden kanssa juttelimme niitä näitä. Ehkäpä joku vertaistukiryhmä olisi hyvä masentuneelle, mutta enpä usko, että minunkaan paikkakunnallani niitä on..

" Silloin tajusin, että ehkä on parempi puhua jollekin,jota kiinnostaa tai olla puhumatta ollenkaan. "

Kun verrataan leipääntynyttä viranhaltijaa, jolla käy vuodessa useita kymmeniä,
jos ei peräti satoja asiakkaita yksittäiseen henkilöön joka puhuskelee ja kuuntelee muutamia toisia ihmisiä syvällisemmin, vähemmän näitä "kohtaamisia" läpikäyvä
muistaa satavarmasti paremmin puhutut asiat.
Toisaalta onko minkäänlaista ammattitaitoa auttaa tavallisella ihmisellä, onkin
toinen juttu. Tarvitseeko sitten olla ammattitaitoa, vai riittääkö että vaan on,
tavallinenkin ihminen joka vaan on säännöllisesti jotenkin läsnä.

Tuokin taas on käytännön todellisuutta, terapiat loppuu kun työkyvyttömyyseläke
paperit heilahtaa. Sitten edessä onkin enää vaan se ennenaikainen
varjojen maille siirtyminen n. parikymmentä vuotta aiemmin kuin muut
keskivertokansalaiset.

Tässä sitä odotellessa, koitetaan pärjätä ja hölökyn kölökyn.

Psykoottisen masennuksen kokeneena voi omakohtaisen kokemukseni kertoa.

Hoitoni oli lääkekeskeinen ja vieläpä neurolepti painotteinen, kun oloni ei neurolepti 1 kohentunut sain rinnalle masennuslääkkeen ja oloni vain paheni.

Lääkeannokset nousivat parissa kuukaudessa pilviin ja oloni vointini laskivat aina vaan. Kuolemankaipuu oli suunntaton.

Liian sairas terapiaan, mutta sairauslomaa tuli tuosta vaan. Kotona itkin kurjaa kohtaloani illat. Minä korkeasti koulutettu syrjäydyin hetkessä mielisairatueni vuoksi yksinäiseksi onnettomaksi eläkeläiseksi.

Parantumiseni alkoi siitä, kun lopetin lääkkeet ja aloin ajattelmaan omilla aivoilla. Kuittasin lähes kaiken psykiatrian syöttämän hömpän romukoppaan mm välittäjäaineteaoriat.

Ymmärsin ongelmani johtuvat omasta suhteestani muihin ja omiin omituisiin ajattelumalleihin itsestäni jne

koska paikallinen mt-toimisto piti minua niin sairaana, että olisin päässyt eläkkeelle en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtää kirjani toiseen sairaanhoitopiiriin ja aloittaa siellä alusta.

Joten, kun pääni oli selvinnyt neurolepti huurusta, muutin ja etsin töitä

Nyt olen vuoden ajan ollut normi duunissa, terveenä. Sitä virhettä en enää tee, että sorrun mielenterveyslääkkeisiin ja psykiatrian lääkkeisiin.

Säännöllinen rytmi arjessa, riittävä lepo, työ ja toimeentulo, ystävät, perhe ja terve järki = mielenterveys .

Kukaan ei ole toivoton tapaus

Minä en ikimaailmassa pysty menemään töihin joten ei se ihan kaikilla noin mene. Ei auta vaikka kuinka yrittäisin ajatella että kyllä pystyn.

Heippa epäonnistuja.Miten nyt voit?
Tästä on muutama kuukausi kun olet tänne kirjottanut.
Haluaisin puhua kanssasi asiasta.Itse olin 3day osastolla.
Vaikeasti masentuneena.Masennuin mielestäni lisää,koska hirvitti se lasku jo etukäteen mikä osasto hoidosta tulee.
Muut maksut ja lääkkeet päälle ja kelan päivärahoista.
Kenenkään on nyt turha tuhlata energiaansa ja sanoa,et sossu maksaa.
EI SE NIIN VAIN MENE! Olen suomalainen ja työssä 38 vuotta.
Nyt 55 ja työttömäksi jäänyt niinkuin tuhannet muut täällä hyvinvointivaltio Suomessa!

Totta, ei saa ei. Kirjataan psyk.polilta vakavasti masentuneet henkilöt ulos. Näin toimii ammattitaitoinen psykiatri.

Olen viimeisen viiden vuoden aikana kokeillut noin kahdeksaa erilaista mielialalääkettä. Mistään niistä ei ollut erityisempää vaikutusta masennuksen helpottamisessa. Viime tammikuussa ollessani huonossa kunnossa sain taas yhden lääkkeen kokeiltavaksi ja nyt puolen vuoden perusteella tuntuu, että tämä voisi jopa toimia.

joo ei ole aina helppoa oman pään kanssa. eilen tuli päätös työkyvyttömyyseläkkeestä samalla eläke kortti. olis luullut sen edes vähän helpottavan oloa, mut ei muuta kuin pahensi vaan oloa. pakenin sänkyyn ja sainkin vähän nukuttua. no nyt sulkeutuu jotain ovia takana ja uusia pitäis vaan etsiä. jos olis edes mielenkiintoa elämään vois uskoa et on jotain tulevaisuutta.

Nyt tuntuu ontolta ja tyhjältä, mutta pitemmän päälle on helpottaa kun ei tarvitse stressata ainakaan työssä jaksamista. Aina voi uusia ovia avautua. Monet jouduttuaan eläkkeelle alkavat kuntoutua kun stressi työajatuksista on poissa. Kun alkaa mieli huojentua, niin eihän eläke estä vaikka pientä työpanosta myöhemmin. Aina on myös tehtävävää vapaaehtoistoiminnassa.
Ei työ ole kaikki kaikessa.
Sinulla on vähän samanlainen fiilis kuin itsellä kun tuli lopullinen avioeropäätös. Odotin sitä kuin hepo hellettä kesää, mutta kun se lopulta oli kädessäni: tuntui että nyt on lopullisesti tärkeä neljännes vuosisataa kestänyt ihmissuhde poikki ja koin itseni totaalisesti orvoksi.
Kaikesta pitkään elämässä vaikuttaneesta asiasta, kun se päättyy, on tehtävä surutyönsä.

Isoimmilla paikkakunnilla toimii masentuneiden itseapu-ryhmiä Mieli maasta ry:n
nimellä.http://mielimaastary.fi/
Sitten on myös A-anon ja AAL elikkä aikuiset alkoholistin lapset, joilla omia tuki ryhmiä eri paikkakunnilla. Verkossa toimii tukinet.fi. Myös sellainen kuin Naisten kartano pääkaupunkiseudulla on järjestänyt kursseja naisille esim. väkivaltaa kokeneille. On olemassa myös kaikenlaisia mielenterveys-yhdistyksiä ja Oulussa toimii hyvänmielen talo.
Myös seurakunnat järjestävät mm. ilmaisluentoja masennuksesta ja itseavusta.

Ihmeen hyvin olet saanut aikoja ja palvelua. Ja jaksat vielä vuodattaa turhautuneisuuttasi hoidon huonouteen. Sanoisin, että kohtuullisen hyvin ovat pullat uunissa eikä hoito ole ollut lainkaan tehotonta.

Tietenkin voi toivoa, että terveys tuodaan kultalautasella nenän eteen.

Haistan poliitiikan.

En tiedä onko alkuperäinen aloittaja enää täällä linjoilla. Kunn luin tämän ketjun tuli paha olo teidän puolesta.

Syömänne lääkkeet pitävät yllä masentuneisuutta, voimattomuutta, ahdistuneisuutta jne. Vaikka viette kaikki rahanne poliklikoille, osastoille, terapiaan, toivotte tukea, mikään näistä ei voi poistaa sitä lääkkeiden tuomaa lamaannusta elimistöstänne. Ainoa apu voi olla, että pystyy elämään paremmin lääkkeiden kanssa.

Masennuslääkkeet ovat tien alku työkyvyttömyyteen. Ne myös muuttavat persoonaa ja ajatuskuvioita ja vääristävät asioiden hahmottamsta mikä vaikuttaa lähisuhteisiin. Uskokaa tämä.

Ap on oikeassa ”apua masennukseen ei saa”.

Tässä oma kokemukseni. Masennukseni pohjana on parantumaton fyysinen sairaus mikä tuhoaa kroppaa ja tappaa kiduttamalla. Lyhyen laitoshoitojakson jälkeen kävin vajaan vuoden kerran kuussa mt-hoitajan juttusilla. Pyysin apua ”miten opin hyväksymään fyysisen sairauteni”. Mitä sain? Mt-hoitaja sairaudestani ”en ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta sairaudesta”. Siitä huolimatta joka kerta hän esitti selviytymiskeinoksi ”ajattele positiivisesti, sinullahan on kaikki hyvin”. Just joo kaikki hyvin kun on tappava sairaus. Tapaamisen jälkeen kysymyksiä oli enemmän kuin tapaamiseen mennessä.

Terapian loppumisen jälkeen olen ollut itse itseni terapeutti. Menestyksellä ei voi kehua. Alkuun oli kaksi psyykelääkettä. Ajoin toisen alas koska psyykelääkkeet pahentavat fyysistä sairauttani. Toista otan vain minimin jotta saan nukuttua edes vähän. Lähes ainut selviytymiskeino on päiväkirjan kirjoittaminen.

Vertaistukea tai –ryhmää olen etsimällä etsinyt. Löytyy jostain monen tunnin matkan päästä. Alkoholisteille kyllä löytyy tukiryhmiä ihan kotinurkilta. Vaikuttaa siltä ettei meillä masentuneilla ole enää mitään merkitystä ei edes ihmisarvoa. Siitäkin huolimatta, että kuntoutuksen ja terapian kautta moni palaisi työelämään.

Voimia ja kestämistä kaikille jatkoon.

Nuorilla ihan eri juttu, itselläni oli yhdessä vaiheessa 2 psykiatria joiden luona kävin..

"1 5"

Ei löydy. Olen etsimällä etsinyt vertaistukea fyysiseen sairauteeni. Ei ole löytynyt ei edes noista harvinaisista sairauksista.

oletko käynyt koskaan kilpirauhaskokeissa? kilpirauhasen vajaatoiminta voi myös aiheuttaa masennusta. joskus lääkäri vain määrää masennuslääkkeitä ja kilpirauhasen vajaatoiminta jää huomaamatta.