Voiko ahdistunut parantua ja mille se tuntuu?

Nuorena vaivasi niin paljon ahdistus- ja pelkotilat että haittais kaikkea elämää: en uskaltanut ottaa haasteita: tyydyin vaatiamattomiin työpaikkoihin, joita voiin tehdä itsenäisesti ja omaan tahtiini. Vaikutti myös ammatinvalintaan ja rajoitti sosiaalsita elämääni. Aamut olivat usein vaikeita ja pelkäsin tulevani hulluksi. Oli parempia jaksoja mutta ihan yhtä äkkiä saattoi saartaa epämääräinen ahdistuspuuska ja oli paha olla.
Jostain oireet juontavat. Aloin tutkia omaa lapsuuttani itsehoitokirjallisuuden avulla. Rukoilin Taivaallista Isää näyttämään ja avaamaan solmukohtia alitajunnassa piileviin mörköihin ja hoitamaan niitä. Pyysin myös hoitamaan ja eheyttämään. Jopa hirveä esiintymispelkokin opettiin lyhellä aikavälillä pois. Kyllä lievät oireet sanotaan pysyvätn lääkityksellä aisoissa, mutte eivät ne parranna ahdistuksen syitä.
Kiitos Jumalalle, että olen nykyään täsyin vapaa tuollaisesta epämääräisestä pahasta olosta ja ahdistuksetsa.

Niin uhodin vastata, että miltä sen tuntuu. No tuo epämääräinen paha ja tuskainen paha olo on poissa. Nauttii elämästä, on vain hyvä ja levollinen fiilis ja jaksaa tehdä töitä, harrastaa, tavat ystäviä ......Kiittää elämän lahajsta....

Tämä nyt ei ole mitenkään rohkaisevaa mutta itsestä tuntuu etten pääse koskaan ahdistuksesta eroon vaan joudun kärsimään siitä koko elämäni. Mielelläni olisin väärässä.

Oletteko saaneet muuta apua kuin lääkkeitä?

Aikaisemmin kärsin massiivisesta ahdistuksesta ja kirjaimellisesti monesti koitin vain juosta yö myöhällä jonnekkin ulos ahdistusta pakoon. Toisen sairaalakerran jälkeen menin psykoterapiaan ja siellä nopeasti kävi ilmi, että ahdistukseni liittyi suurelta osin yksin jäämiseen ja jopa todennäköinen syykin löytyi. Jo pienenä lapsena lamaannuin aina, jos jäin yksin ja kärsin lapsena myös valtavasta koti-ikävästä. Huomasin lisäksi, että ahdistus helpotti aina esim., jos oli jonkun luona yötä eikä tarvinnut yksin olla yötä. Tuohon aikaan olin kuitenkin varsin yksinäinen ja sitä myöten myös masentunut.

Toisella kertaa sairaalassa huomasin myös, että jos esim. sain sanottua silloin siinä pahimman ahdistuksen hetkellä jollekkin ahdistuksesta ja pahasta olosta, aloin itkemään ja ahdistus helpottui hetkellisesti, kunnes taas jonkun ajan kuluttua ahdistus palasi. Ongelma vain oli se, että minulla ei oikein ollut ketään kenelle soittaa tai sanoa ahdistuksesta ja toisaalta sillä valtavan ahdistuksen hetkellä oli todella vaikeaa ottaa kehenkään yhteyttä, vaikka tiesikin yhteydenoton auttavan ahdistukseen.

Lopulta meni kolmisen vuotta psykoterapiassa ennenkuin pystyin suremaan itsekseni. Pikkuhiljaa ahdistus lähti suremisen myötä hellittämään ja pystyin olemaan paremmin yksin. Tilannetta edesauttoi jonkin verran myös uusi sosiaalisempi harrastus ja uusi hyvä ystävä. Ja jossain vaiheessa ahdistus katosi täysin. Sitä myöten myös tyttöystävän löytäminen tuli mahdolliseksi ja elämä parani entisestään sekä masennus väistyi elämästäni. Nykyään olen jo monta vuotta ollut täysin vapaa ahdistuksesta ja masennuksesta. Elämä tuntuu kevyeltä ja pystyn hyvin olemaan yksin tarvittaessa. Minulla on sisäinen rauha ja hyvä olla eikä rauhoittavia lääkkeitä ole tarvinnut enää aikoihin.

Se tunne kun olotilojen kanssa lukee näitä totuuksia. Ahdistuksesta pääsee irti tavalla tai toisella. Se on erittäin ilahduttavaa.

Nii n kaikkia taitaa ahdistaa silloin tällöin. Itsellä ahdistus ei enään kiitos lääkityksen terapian ja mindfullness enään ole koko elämän täyttävää. Mutta ahdistusherkkänä luonteena kokonaan tuosta en liene koskaan pääse mutta tilanne on nyt kuitenkin se että että aiheuttaa vain vähän oireita ja niihin osaa suhtautua niin että elämä soljuu kohtuu mukavasti etiäpäin