Virallisiin totuuksiin luottamisella on hintansa. Helsingin Sanomat ampui jälleen itseään jalkaan viitatessaan kintaalla kriittiselle journalismille kirjoituksessa, jossa se määritteli aikakautemme salaliittojen kulta-ajaksi. Verkkomedian Vesa Raiskila tarttuu vallan sylikoiraa pannasta.
Pääkirjoitus: Vesa Raiskila
15.5.2013, Verkkomedia.org
Vallan sylikoirilta on turha odottaa tutkivaa journalismia
SALALIITTOTEORIAT NÄRÄSTÄVÄT Helsingin Sanomien Washingtonin-kirjeenvaihtaja Tuomas Niskakangasta (HS 13.5.). Hän suree kirjoituksessaan "Salaliittoteoriat elävät kulta-aikaa" sitä, että ihmiset "luulevat Yhdysvaltojen järjestäneen itseään vastaan historian tuhoisimman terrori-iskun, yli 20 lapsen hengen vaatineen koulusurman ja raukkamaisen iskun rauhanomaiseen urheilutapahtumaan". Niskakangas on vakuuttunut, että Yhdysvaltain media kaivelee salaliittoteorioita, "jos aihetta on", ja viittaa Watergate-skandaaliin.
Historian valossa Niskakankaan varaukseton optimismi valtamedian halukkuudesta tonkia salaliittoihin viittaavia todisteita aina tarvittaessa on naiivia.
Esimerkistä käy vaikkapa Lockerbien pommi-isku.
Vaikka lukuisat "salaliittoteoreetikot" ja myös tunnetut lakimiehet olivat jo vuosia esittäneet virallisen selityksen vastaisia todisteita – joihin kuului mm. sveitsiläisinsinöörin valaehtoinen lausunto, jossa ratkaiseva todistuskappale tunnustettiin väärennökseksi – kansainväliseen valtamediaan kuuluva BBC myönsi vasta viimevuotisessa dokumentissaan "Lockerbie – The Lost Evidence", että iskusta syytetty libyalainen oli hyvin todennäköisesti syytön, ja kyseenalaisti Libyan osallisuuden iskuun ylipäätään.
Yhdysvaltain valtamedia ei kunnostautunut Vietnamin sodan laajentamisen perusteena käytetyn Tonkinin lahden fiktiiviseksi osoittautuneen toisen attentaatin tutkimisessa. Vuonna 2005 NSA:n (National Security Agency) tiedonvapauslain ja julkisuuden paineessa julkistamat dokumentit vahvistivat sen, mitä monet historioitsijat olivat väittäneet: tiedusteluraportteja oli tarkoituksellisesti vääristelty sodan oikeuttamiseksi.
Ja kuten jopa Yleisradion lähettämät dokumentit ovat osoittaneet, Irakin sodan perusteet – ml. väitteet Irakin kyvystä käynnistää massiivinen joukkotuhoaseisku 45 minuutin varoitusajalla – tiedettiin valheiksi tiedusteluorganisaatioissa. Valtamedia toisti valheita ilman tutkivan journalismin häivääkään ja (ainakin USA:ssa) pahoitteli toimintaansa jälkikäteen. (Mainittakoon, että viime aikoina joukkotuhoaseargumentilla on ajettu interventiota Syyriaan – niin ikään kyseenalaisin perustein.)
Siinä, että valtamedia asettuu tukemaan "omiensa" sotaponnisteluja, ei ole todellakaan mitään uutta. USS Maine -laivan räjähdys vuonna 1898 johti Espanjan vastaista sotaa kirkuviin otsikoihin, vaikka räjähdyksen syy oli epäselvä. Vuonna 1974 USA:n armeijan tutkimuksissa päädyttiin siihen, että räjähdys tapahtui laivan sisällä eikä miinan aiheuttamana.
Valtamedia on haluton käsittelemään jopa tunnustettuja salaliittoja, kuten EU:n vuonna 1990 tuomitsemaa operaatio Gladiota, jossa Nato sekä mm. Britannian ja Italian tiedustelupalvelut osallistuivat terrori-iskuihin, jotka pyrittiin sälyttämään vasemmiston syyksi osana poliittisen status quon säilyttämiseen tähtäävää "jännitteen strategiaa". Helsingin Sanomat ei ole esimerkiksi kirjoittanut mitään historioitsija Daniele Ganserin tutkimuksesta "Naton salaiset armeijat: operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa".
Historian valossa on siis selvää, ettei valtamedia ole erityisen innokas kaivelemaan salaliittoteorioita, varsinkaan sellaisia, joissa esitetty todistusaineisto kaivaisi maata oman maan tai sen liittolaisten ulkopoliitikan tai sotilaallisten tavoitteiden alta. Kääntäen: vankkumaton usko siihen, että "media kyllä tutkisi", on naiivia ja epähistoriallista. Lisättäköön vielä, että jo pelkästään historian paljastamien salaliittojen perusteella myös toimittajien yleinen hokema "joku olisi puhunut" on naiivia hölynpölyä.
Jos valtamedia harjoittaisi riippumatonta journalismia, se koettaisi löytää vastauksia edes perustavimpiin kysymyksiin Niskakankaan mainitsemissa tapauksissa. Muutama esimerkki valaissee asiaa.
Keväällä 2002 media seurasi tarkasti, miten saksalainen Convar-yhtiö onnistui palauttamaan tiedot useista sadoista kiintolevyistä, jotka oli otettu talteen WTC:n raunioista. Niitä tutkittiin osana USA:n rahoitustarkastuksen käynnistämiä tutkimuksia iskuihin liittyvistä sisäpiirin talousrikosepäilyistä. Oli viitteitä siitä, että iskujen kohteiksi joutuneiden lento- ja muiden yhtiöiden osakkeilla oli tehty etukäteistietoa ilmentäviä myyntioptioita, ja siitä, että WTC:n tietokoneiden kautta oli tehty merkittäviä rikollisia rahansiirtoja juuri ennen iskuja.
N
Pääkirjoitus: Vesa Raiskila
15.5.2013, Verkkomedia.org
Vallan sylikoirilta on turha odottaa tutkivaa journalismia
SALALIITTOTEORIAT NÄRÄSTÄVÄT Helsingin Sanomien Washingtonin-kirjeenvaihtaja Tuomas Niskakangasta (HS 13.5.). Hän suree kirjoituksessaan "Salaliittoteoriat elävät kulta-aikaa" sitä, että ihmiset "luulevat Yhdysvaltojen järjestäneen itseään vastaan historian tuhoisimman terrori-iskun, yli 20 lapsen hengen vaatineen koulusurman ja raukkamaisen iskun rauhanomaiseen urheilutapahtumaan". Niskakangas on vakuuttunut, että Yhdysvaltain media kaivelee salaliittoteorioita, "jos aihetta on", ja viittaa Watergate-skandaaliin.
Historian valossa Niskakankaan varaukseton optimismi valtamedian halukkuudesta tonkia salaliittoihin viittaavia todisteita aina tarvittaessa on naiivia.
Esimerkistä käy vaikkapa Lockerbien pommi-isku.
Vaikka lukuisat "salaliittoteoreetikot" ja myös tunnetut lakimiehet olivat jo vuosia esittäneet virallisen selityksen vastaisia todisteita – joihin kuului mm. sveitsiläisinsinöörin valaehtoinen lausunto, jossa ratkaiseva todistuskappale tunnustettiin väärennökseksi – kansainväliseen valtamediaan kuuluva BBC myönsi vasta viimevuotisessa dokumentissaan "Lockerbie – The Lost Evidence", että iskusta syytetty libyalainen oli hyvin todennäköisesti syytön, ja kyseenalaisti Libyan osallisuuden iskuun ylipäätään.
Yhdysvaltain valtamedia ei kunnostautunut Vietnamin sodan laajentamisen perusteena käytetyn Tonkinin lahden fiktiiviseksi osoittautuneen toisen attentaatin tutkimisessa. Vuonna 2005 NSA:n (National Security Agency) tiedonvapauslain ja julkisuuden paineessa julkistamat dokumentit vahvistivat sen, mitä monet historioitsijat olivat väittäneet: tiedusteluraportteja oli tarkoituksellisesti vääristelty sodan oikeuttamiseksi.
Ja kuten jopa Yleisradion lähettämät dokumentit ovat osoittaneet, Irakin sodan perusteet – ml. väitteet Irakin kyvystä käynnistää massiivinen joukkotuhoaseisku 45 minuutin varoitusajalla – tiedettiin valheiksi tiedusteluorganisaatioissa. Valtamedia toisti valheita ilman tutkivan journalismin häivääkään ja (ainakin USA:ssa) pahoitteli toimintaansa jälkikäteen. (Mainittakoon, että viime aikoina joukkotuhoaseargumentilla on ajettu interventiota Syyriaan – niin ikään kyseenalaisin perustein.)
Siinä, että valtamedia asettuu tukemaan "omiensa" sotaponnisteluja, ei ole todellakaan mitään uutta. USS Maine -laivan räjähdys vuonna 1898 johti Espanjan vastaista sotaa kirkuviin otsikoihin, vaikka räjähdyksen syy oli epäselvä. Vuonna 1974 USA:n armeijan tutkimuksissa päädyttiin siihen, että räjähdys tapahtui laivan sisällä eikä miinan aiheuttamana.
Valtamedia on haluton käsittelemään jopa tunnustettuja salaliittoja, kuten EU:n vuonna 1990 tuomitsemaa operaatio Gladiota, jossa Nato sekä mm. Britannian ja Italian tiedustelupalvelut osallistuivat terrori-iskuihin, jotka pyrittiin sälyttämään vasemmiston syyksi osana poliittisen status quon säilyttämiseen tähtäävää "jännitteen strategiaa". Helsingin Sanomat ei ole esimerkiksi kirjoittanut mitään historioitsija Daniele Ganserin tutkimuksesta "Naton salaiset armeijat: operaatio Gladio ja terrorismi Länsi-Euroopassa".
Historian valossa on siis selvää, ettei valtamedia ole erityisen innokas kaivelemaan salaliittoteorioita, varsinkaan sellaisia, joissa esitetty todistusaineisto kaivaisi maata oman maan tai sen liittolaisten ulkopoliitikan tai sotilaallisten tavoitteiden alta. Kääntäen: vankkumaton usko siihen, että "media kyllä tutkisi", on naiivia ja epähistoriallista. Lisättäköön vielä, että jo pelkästään historian paljastamien salaliittojen perusteella myös toimittajien yleinen hokema "joku olisi puhunut" on naiivia hölynpölyä.
Jos valtamedia harjoittaisi riippumatonta journalismia, se koettaisi löytää vastauksia edes perustavimpiin kysymyksiin Niskakankaan mainitsemissa tapauksissa. Muutama esimerkki valaissee asiaa.
Keväällä 2002 media seurasi tarkasti, miten saksalainen Convar-yhtiö onnistui palauttamaan tiedot useista sadoista kiintolevyistä, jotka oli otettu talteen WTC:n raunioista. Niitä tutkittiin osana USA:n rahoitustarkastuksen käynnistämiä tutkimuksia iskuihin liittyvistä sisäpiirin talousrikosepäilyistä. Oli viitteitä siitä, että iskujen kohteiksi joutuneiden lento- ja muiden yhtiöiden osakkeilla oli tehty etukäteistietoa ilmentäviä myyntioptioita, ja siitä, että WTC:n tietokoneiden kautta oli tehty merkittäviä rikollisia rahansiirtoja juuri ennen iskuja.
N
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jos ihmiset olisivat vain valtamedian varassa, he eivät tietäisi sitäkään dokumentoitua tosiasiaa, että viime vuosikymmenten merkittävissä terrori-iskuissa on ollut meneillään tapahtuneen vastainen harjoitus – näin sekä syyskuun 11:nnen iskujen aikaan että esimerkiksi Lontoon kesän 2005 iskuissa, joissa räjähteli juuri niillä kolmella metroasemalla, joissa oli samaan aikaan meneillään pommi-iskun vastainen harjoitus. Jälkimmäistä koskevat kysymykseni BBC:lle ja niihin tullut lakoninen vastaus ovat täällä:
http://july7bombing.blogspot.fi/
Jos harjoitusten ja oikeiden iskujen hätkähdyttävässä samanaikaisuudessa ei ole mitään pahaenteistä, valtamedian toimittajien uskoisi tekevän kaikkensa, jotta päällekkäisyydet tutkittaisiin perusteellisesti ja ihmisten huolet hälvennettäisiin – sen sijaan, että he sivuuttavat asiat summittaisesti ja kuittaavat ne närästävinä salaliittoteorioina.
The Corbett Report osoitti äskettäin, että jopa amerikkalaisessa valtamediassa on sosiaalisen median vaikutuksesta jouduttu käsittelemään false flag -vaihtoehtoa selityksenä Bostonin tapahtumille. Virallisten selitysten kritiikkiin on yhtynyt myös tunnettuja henkilöitä, kuten Nevadan kuvernööriehdokas David Lory VanDerBeek, joka on päätynyt pitämään Bostonin pommi-iskua lavastettuna operaationa.
Valtamedia – vallan vahti- vai sylikoira?
Tuomas Niskakankaan avautuminen on suhteutettava tilanteeseen, jossa alati kasvava määrä ihmisiä menneestä oppineena kyseenalaistaa virallisia totuuksia. Myös jotkut salaliittoteorioihin aiemmin karsaasti suhtautuneet journalistit ovat muuttamassa mieltään. Palkittu journalisti Matt Taibbi totesi äskettäin:
"Maailman salaliittoteoreetikot, Rothschildien, vapaamuurarien ja Illuminatin piilotettuun vaikutukseen uskovat, me skeptikot olemme teille anteeksipyynnön velkaa. Olitte oikeassa. Pelurit ovat ehkä toiset mutta perusolettamuksenne oli oikea: Maailma on järjestetty peli."
Useimmat valtamedian toimittajista ovat kuitenkin niin henkisesti sitoutuneita viralliseen tietoon, että he välttävät kaikkea sitä radikaalisti kyseenalaistavaa tietoa kognitiivisen dissonanssin – mentaalisten ristiriitojen – välttämiseksi. Kyse lienee harvoin suoranaisesta valehtelusta: sellainen olisi monelle varmaan henkisesti hyvin raskasta.
Paljon helpompaa on eristää omalle maailmankuvalle vaarallinen tieto marginaaliin, "hullujen salaliittoteorioiden" joukkoon. Tämä ei tietenkään vapauta toimittajia vastuusta. Toimittajan tehtävä olisi juuri tutkia, suodattaa ja kyseenalaistaa – myös ja ennen kaikkea vallanpitäjien välittämää informaatiota.
Mutta voisiko joku enää työskennellä valtamediassa, jos hän esim. ymmärtäisi, että syyskuun 11:nnen iskut olivat suurta huijausta, jossa uhrattiin 3000 ihmistä ja joilla on valheellisesti perusteltu satojen tuhansien tappamista toisissa maissa?
Kyse olisi paitsi oman maailmankuvan romahtamisesta, myös pohjan putoamisesta omalta uralta. Tästä näkökulmasta kyseenalaistamaton perusluottamus viralliseen tietoon (pienempien valheiden toki katsotaan kuuluvan asiaan) – ainakin silloin, kun se tulee yhteiskunnassa "edistyneimmäksi" esitetyn viiteryhmän (meillä: "länsimaiset demokratiat") hallinnoilta – on inhimillisesti ymmärrettävää, joskin valitettavaa.
Niskakankaan kirjoitus tukee osaltaan monien käsitystä, että Helsingin Sanomat ei ole vallan vahti-, vaan pikemminkin sylikoira. Varauksettomalla luottamuksella virallisiin totuuksiin ja niitä kyseenalaistavien vähättelyllä on kuitenkin hintansa. Kuten eräs entinen lehden tilaaja totesi minulle, Helsingin Sanomat "ampuu itseään jalkaan kun se haukkuu väkeä, joka on suurelta osin omaa lukijakuntaa. Tai entistä lukijakuntaa". Mitä enemmän valtamedia laistaa sille kuuluvasta kriittisestä roolista, sitä enemmän asioita syvemmältä tutkiva kansalaisjournalismi ja vaihtoehtomediat saavat jalansijaa.
Pääkirjoituksen laatinut Vesa Raiskila on Verkkomedian toimittaja ja toimitussihteeri.
Hyvää juttua, mutta liian vaativaa älyllisesti tälle palstalle.
Liian mutkikasta ehkä. Kuitenkin on niin, että suomen media on joko täysin tyhmää, tai sitten täysin kahlittua. Kumpaan luokkaan se haluaa samaistua?