saako näin olla?

Tunnen syvää myötätuntoa, olen ollut samassa tilanteessa.
Suunnittelin jopa häipyväni sillä välin kun hoidettavani oli intervallijaksolla. Tuntui että elämä on yhtä vaatimusten täyttämää h---vettiä.
Aloin kartella ihmisiä, jopa omia lapsiani, pelkäsin että hekin alkavat vaatimaan jotain, kuten usein on käynytkin.
Nyt olen vapaa, mutta en taida koskaan toipua, olen mieluummin yksin, vartioin suorastaan mustasukkaisesti omaa yksityisyyttäni, ystävyyssuhteet ovat jääneet, pelkään vieläkin vastavuoroisuuden asettamia vaatimuksia.
Lisää intervallijaksoja tai koeta päästä irti omaishoidosta ennenkuin käy kuten minulle.
Jaksamista

Huomaan että olen samassa tilanteessa kuin sinä olit.Inhoan puhelimen pirinääkin koska tiedän että siellä on joku jotain vailla ja niitähän aina riittää.Ei jaksa ihmisten turhia valituksia vielä vähemmin isompia huolia.
En voi miestäni kokonaan laitokseen heittää,ei hänen helppo ole sielläkään olla.Täytyy harkita 2viikon intervallia tulevaisuudessa.
Monesti haavailen hiljaisesta metsäkämpästä missä vain luonnon äänet kuuluu eikä kukaan ole kyselemässä mitä meille kuuluu.Minua rasittaa tuttavia nähdessäni tuollainen kysely.Mikä velvollinen olen selittelemään elämääni sivullisille.Suku tietenkin on eri asia.
Kiitos sinulle mummo ja kissa myötätunnosta!

Hyvin tutulta tuntuu minustakin nimimerkin Alla murheen tunteet ja mietteet. Lieneekö olemassakaan omaishoitajaa, jolta ei joskus hihat palaisi. Minulla ainakin kärähtivät monen monta kertaa, ja silloin tuli kiukuspäissä sanottua pahasti, vaikka eihän mies sairaudelleen mitään mahtanut. Sitten otin miestäni kaulasta ja pyysin anteeksi.

Sivullisten on ehkä vaikea ymmärtää, mutta toinen omaishoitaja tajuaa kyllä.

Jos sinusta alkaa tuntua, että seinät kaatuvat päälle, on varmaan syytä lisätä intervallijaksoja. Sinun täytyy saada kerätä voimia ja tuulettaa päätä välillä, sitten jaksat taas. Voimia sinulle!

Voi sentäs,se meidän seuralainen ja lähin kumppani "huono omatunto".Sama mitä tekee ,niin aina tuntuu ettei riitä.
Kyllä miekin olen polttanut päreeni,muistisairaalle äijälle.Tässä kun yhtenä päivän piti pestä ja katetroida ja hän vaan nappas käsistä ja puristi niitä.Mie kyllä poltin päreeni,kiroilin ja itkin.Aivan loppu olen kahen viikon jälkeen ku äijä laitettiin aivan järkyttävän huonossa kunnossa kotiin.Piippuun ajoin itteni,yötä päivää vaeltamista ja valvomista.No nyt hän yks kaks rauhottui,ja mie istun huonon omatuntoni kanssa,juu ja säälikin tuos kurkkii olan takaa.Nyt mieskulta niin lutunen ja täysin avuton,ja mie itse surkeus.
Mun neuvo on,hae apua,intervalli on paras vaihtoehto.Muuten siun mieli muuttuu vaan synkemmäksi,niinkuin miun.Mie hain jo 2/2 hoitoa äijälle,rahat siinä menee,ja tiukille joudutaan,mutta saan elää ja levätä.
Miekin harkinnut ties mitä.Karkaamista,itsemurhaa,tappamista paistinpannulla jne...siis ajatellut.Pahat ajatukset kuuluu asiaan kun on väsy.Yleensä poistun paikalta kun oikein tilttaa,istun ulkona hetken nyt kun lämmin,mies unohtanut minut heti kun lähen,armollista.Mulla kans ihana psykologi,joka kerta saan helpotusta kun siellä käyn.
Omaishoitajuus on kuin syöpä,se syö ja kaivertaa,levittäytyy sieluun,kuiskii korvaan miten surkeita ollaan,ja just kun kuvitellaan että parempi päivä,se kääntyykin hupsiskeikkaa.
Voimia,meille kaikille,herätäänköhän koskaan tästä painajaisesta ?

Te heräätte sitten, kun se taakka poistuu luonnollista tietä... siihen vaan menee kohtuuttoman kauan nykyään. Alz. ja aivohalvaukset on kyllä yks helvetti maan päällä eikä mitään muuta.

Kiitos teille omaishoitajat jotka ymmärrätte tunteitani.Ehkä on pahinta syyllisyys että ei jaksa olla sellainen kuin haluaisi,pinna kärähtää ja ennen kuin olin kärsivällinen kaikessa.Jospa noilla päättäjillä olis hajuakin mitä omaishoitajuus on todella.Ei se ole sitä että kotona istutaan ja kahvia keitellään.Kyllä tästä pitäisi saada palkka eikä palkkio joka on mitätön.En tiedä olenko ilkeä mutta tulee mieleen että jokaisen olisi tervellist kokea omaishoitajuus omalla kohdallaan.Avun tarjoajia ei juuri ole vaikka tietävätkin miten ahtaalla omaishoitaja on,mieluummin sivuutetaan vaieten ja puhutaan omista ongelmista.Tämä aamu on omaa aikaa kun mies nukkuu vielä,yritän koota itseäni ja ajatuksiani että pysyisin kasassa.

Minusta toi pinnan käryäminen olis hyvä ja riittävä syy saada laitospaikka hoidettavalle. Sen lääkärin puheille, joka asiasta päättää, ja faktat kehiin. Kyllähän lastenneuvolakin puuttuu asioihin, jos äiti raivoaa vauvalle ja hakee siihen apua, miksei sitten vanhustenhoitokin. Ei se ole hyvä kenellekään, että a) hoidettavaan kohdistuu pinnan palamista b) hoitaja uupuu ja saa hermoromahduksen. Monesti vaan tämänhetkiset hoitajat ovat itse vanhoja ja kasvatetttu vaatimattomuuteen, ts. eivät osaa vaatia ja vähättelevät omia tarpeitaan.

nimi-"lekurille vaan "No en ole vanha enkä vaatimaton,aivan tavallinen ihminen,joka joutunut omaishoitajaksi.Lääkärit ja hoitajat,sekä psykologi sanoo ,että maltin menettäminen on aivan normaalia,kun me omaishoitajat käymme jaksamisessa äärirajoilla,kas ,me olemme ihan ihmisiä vaan joilla raskas taakka.Kyllähän se syyllisyys ja huono omatunto on tarpeeksi suuri rangaistus meille.Harvat meistä enkeleitä jotka vaan söpösti hoidamme tilanteen kuin tilanteen.Eiväthän edes hoitajat laitoksissa jaksa,mutta he pääsevät töistä kotiin,
Meille saa kyllä kuka vaan tulla hoitamaan miestäni.Katsotaan miten pitkälle pinna riittää kun kolmas yö peräkkäin on nukkumatta,ulosteet milloin missäkin,ei halua suihkuun ei istu pytylle.....sama mitä sanoo kun ei ymmärrä.
Laitospaikkaakaan ei niin vaan "saa" ,täälläkin vajaa 200 jonossa....ja hoito nyt mitä sattuu saamaan....
ps.mieheni ei muista minuutin päästä edes vaikka suutun

Joo, luottavat varmaan siihen, että jonossa kuolevat pois... varmaan niin usein käykin. Ja onhan esim. pk-seudulla ihan terveyskeskuksen vuodeosastoilla näitä, joille ei muuta paikkaa ole, vaikka eivät sinänsä ole minkään toimenpiteen tarpeessa.

Sinulle nimmari LEKURILLE VAAN et ole varmaan päivääkään tehnyt omaishoitajan työtä ja ehkäpä sinulla ei ole lapsiakaan.Tälläiset ihmiset ovat niitä omasta mielestään parhaita toisten neuvojia.
Tiedätkö että lekuritkin polttavat pinnansa siitä on kokemuksia sairaan omaiseni kohdalla.On huudettu kurkku suorana että mitä te tänne tulette jne eteenpäin ja sanottu niin ilkeästi että itse en rakkaalleni koskaan niin voisi sanoa.
Näin ollen psykologit muistiohjaajat lääkärit ovat sanoneet että on aivan normaalia polttaa päreensä.Jos kaiken kätkee sisälleen siitähän se pahanolon vasta saa joka vaikuttaa elimistön tasapainoon.
Sinä LEKURILLE VAAN OLET vamaankin perheetön yksinäinen ihminen.Parisuhteessa kun toisen tuntee kymmenien vuosien ajalta,puolisonihyväksyy minut tälläisenä ja hän sanookin ettei toisenlaista haluaisikaan vaikka pinnani palaisikin välillä.
En minäkään ole vanha enkä vaatimaton vaan elämän kipukohdat tunnustava sen iloineen ja suruineen.Ei elämä ole sitä aina että istumme haaleassa "altaassa"vaan se tyyntä ja myrskyäkin välillä.Se mitä elämä on eteemme tuonut saamme puhua täällä ja toinen omaishoitaja kyllä ymmärtää.
Yhden runon säkeistön laitan tähän:Rikas on elämä,vaikka on vaiva sen nimi,
rikas on elämä,vaikka se murtuu ja murtaa.Rikas on elämä,rikas kehdosta hautaan hamaan,ihana ihmisen elämä.Sinulle elämä kiitos päivistämme!

Sinä "lekurille vaan" mikä ihmeihminen luulet olevasi?Otapa hoidettavaksesi joku dementti vanhus tai hoida vaikka isovanhempasi ja vanhempasi ja puhu vasta sitten miten pinnasi kestää vuodesta toiseen.Etkö koskaan hermostu.Epäilen!

Mieheni on elämäni rakkaus,ei mikään riippakivi mikä vaan viskotaan nurkkaan kun sairas.Tässä hommassa ollaan ihmisiä,tunnetaan,suututaan ja itketään,ja nauretaan.Ei pidä koskaan sanoa ei ikinä,nimim"just say no",ajattele jos vaikka lapsesi vammautuisi yks kaks,vaikeaksi hoitopaketiksi,sanoisitko,en hoida ikimaailmassa,tyrkkäisitkö heti laitokseen,kun sinulla niin hyvä työpaikka.
Suruhan se tässä vaikeinta,kun näkee toisen taantuvan,ja sen kanssa pitää elää joka päivä,oli sitten kotona tai laitoksessa.
Kaikki me olemme omaishoitajai,entisiä,nykyisiä,tulevia....
Hassu ku luulet että siitä vaan sanotaan,että nyt hoitoon siitä,mulle riitti.
Luopuminenkin on raskasta,laittaa rakas ihminen ns.suomalaiseen hyvään hoitoon.
Olen paljosta luopunut,omasta elämästä,ja rakas mieheni,paras ystäväni,se suurin menetys.Toisaalta olen myös saanut paljon,osaan hoitaa taloamme,huoltaa koneita ,venettä,osaan Saimaalla kulkea yksin isolla paatilla,teen kaikki ne hommat,mihin muut naiset tarvitsee äijän,niin osaan ihan ite,olen oppinut että pienet asiat ne tärkeimmät,pienet hetket,ei raha ja mammona,vaan se että on ihminen ihmiselle,vaikka päreet palaisi.
Rakastin niin paljon.

Sinulle just say no sanoisin että et ymmärrä mitä todellinen rakkaus on.Nyt minä sen vasta ymmärrän kun rakas puolisoni sairastui.Vaikka väsyn,hermostunkin en lakkaa rakastamasta.Ei mieheni ole riippakivi kuten toit asian esille,mitä lähemmäksi "lähtölaskenta"tulee sitä enämpi häntä rakastan.
Juuri vein hänet intervallihoitoon viikoksi ja nyt on jo ikävä.
Heitätkö sinä just say no oman puolisosi kuin roskan jonnekin ,pois näkyvistä,pois sydämestä ja entäpä lapsesi? Ei elämä ole niin yksinkertaista ja takuuvarmaa että rakkaamme pysyy terveenä ja voimme itsekin sairastua,vammautua.Toivon tietenkin että niin ei käy koska en ole kyyninen että toivoisin toiselle pahaa.
Raha ja tavara on katoavaa,köyhin elämä on se joka ei ole kokenut tuskaa eikä rakkautta on joku viisas aforismi jonka jo nuorena luin.Nyt sen koen todeksi omalle kohdalleni.

"just say no"toi esille että pitäisi oola hoito-alan ihminen hoitaakseen dementikkoa.Suurin osa meistä ei ole ja käytäntöhän se neuvoo hoito-alan ihmisellekin miten menetellä.Ei he mitään ihmeolioita ole,niinkuin en ole minnäkään vaikka vuosikymmenet on sairaalatyötä takana.
Eikä se kokoajan ole hermoromahdus tulossa,on vaan tilanteita jossa hermostun ja sanon olet tuon jo puhunut 10 kertaa.On hyviä hetkiä,onnellisia hetkiä.Onhan hän sama ihminen jonka kanssa seisoin hunnutettuna morsiamena kerran alttarilla.
Elämä on vaan tuonut tähän päivään ja tähän hetkeen.Ei mikään muu merkitse rakkauden rinnalla mitään,on tuleva aikakin jos puolisollani elämä jatkuu niin sanatkin katoavat aivoista.
Sinä "just say no"ajattelet kovin pintapuolisesti kaikesta tästä,vain raha ,palkka ja tavara merkitsevät sinulle mutta entä jos tulee aika että ne siirtyvät taka-alalle niin mitä teet.Onhan sinullakin rakkaita vai et kai ole tunnekylmä ihminen,sellaisiakin nääs on olemassa.Heitätkö rakkaasi pois luotasi kuin vanhan kenkärojun?

Sinulle tämä palaute "Just say no".Miten pystyt noin kylmästi puhumaan,luuletko että oma elämäsi tulee menemään aina tasaista polkua.Se voi kääntyä yllättäenkin aivan toiseksi mitä ole itse suunnitellut elämääsi.Jos näin käy huitaisetko omaisesi,lapsesi kuin haisevan tiskirätin jäteämpäriin? Vastaapa kysymykseeni,olisin utelias tietämään.

Ei tämä omaishoitajuus ole sellaist kun saamme omaisemme laitokseen niin olemme vapaat kuin taivaan linnut.Ei,se on rinnalla kulkemista vaikka olisi hoidossa.Ajatukset ovat usein läheisen luona,hänen kivuissaan,voinnissaan.Surullista on nähdä sitäkin miten hän vointinsa menee alaspäin,en syytä hoitoa mutta kun kotona näkee joka päivä niin pienenkin eron huomaa jos vaikka päivän on käymättä hänen luonaan.

ristiina,saman tunteen olen minäkin kokenut usein kesäiltoina varsinkin maalla.Linnut laulaa ja hämyinen kesäyö laskeutuu tienoon ylle,silloin se tunne on kaikkein voimakkain,se aivan riipaisee.Päivät menee kaikkea touhutessa.Maalla missä lomani vietän kaikki muistuttaa rakkaastani.Outoa kun ei kukaan ovissa kulje eikä auto aja autotalliin.Lohdutan itseäni että onhan puolisoni vielä luonani vaikkakin erilaisena mutta tuntevana ja hengittävänä ihmisenä.

Olin omaishoitaja.

Omaishoitajaksi ei kaikki kykene ja saatte olla ylpeitä, koska te pystytte siihen
ja niin hoidettava, kuin jopa suku saattaa lannistaa arvokasta työtänne, jota teette
päivästä toiseen tunteja ja kellonaikaa katsomatta tyyliin 7/7.
Omaishoitajana pitää olla vahva luonne ja ymmärrys hoidettavaan. Itse tsemppasin itseäni koska sisarukset lannistivat minua, koska omainen asui minun luona ja annoin parasta omaiselle, mitä pystyin vaimoni kanssa.

Omainen halusi olla loppuunasti kotona minun hoidettavanani ja sen myös tein kunnialla loppuun asti.
Joskus koittaa se aika, jolloin omaishoito päättyy ja saatte olla ylpeitä, kuten minä. Nukun yöni hyvin ja rakkaat ja rikkkaat muistot ovat päivittäin mielessäni, joita muille ei jäänyt.
En kadu omaishoitajana oloa vaikka tiedän miten se oli raskasta hoitaa ajoittain, mutta velvollisuus tehty ja hyvä mieli.

Voimia kaikille omaishoitajille teett hyvää työtä!