Eronnut bipo

Mä en ainakaan halua eksää lähellekään mua. Erosta 6 vuotta aikaa ja vieläkin yritän vältellä näkemästä häntä. Alussa minäkin halusin pitää häneen yhteyttä, mutta kun paljastui kaikkea kamalaa, niin en enää halunnut olla missään tekemisissä. Hänellä oli ollut toinen nainen varmaan vuoden ennen meidän eroa. Tämä bipo tuhosi minut niin pahasti etten ole vieläkään täysin selvinnyt niistä asioista. Eli bipon jäljiltä ei monet selviä kovin nopeasti. Riippuu tietenkin suhteen pituudesta ja kaikesta. Meillä oli monen vuoden suhde. Tämän suhteen jälkeen en ole uuteen suhteeseen pystynyt enkä ehkä koskaan enää pysty/uskalla.

Minä olen pystynyt olemaan yhteydessä exään, jolla on bipo. Otti aikansa, että kaikki asiat saatiin selvitettyä. Ja otti aikansa, että aloin ymmärtämään millainen sairaus on kyseessä. Exä on nykyään paljon paremmassa kunnossa ja niin minäkin. Pitkän aikaa olin romuna ja pelkäsin ryhtyä uuteen suhteeseen. Vieläkään en ole exästä päässyt yli ja rakastan häntä. Olisin ollut myös valmis yrittämään uudelleen, mutta exä ei siihen enää suostunut. Hän ei halua enää satuttaa. Olemme hyviä ystäviä ja haluan hänelle kaikkea hyvää, kuten hänkin minulle. Kävin hetken aikaa terapiassa ja otin enemmän selvää sairaudesta, niin aloin ymmärtämään paremmin. Exäni ei kyllä koskaan pettänyt tai mitään sellaista, mutta mielialat heittelivät nollasta sataan. Jotain valheita paljastui, mutta ei mitään niin suuria etten olisi voinut anteeksi antaa.

Erosta jokunen kuukausi ja olimme vuosiakausia yhdessä. Eron jälkeen olemme kuin meitä ei olisi olemassakaan. Ei tervehditä, ei puhuta, ei olla näkevinämmekään, vaikka viikottain hänet näen kuitenkin. Hän valitsi tämän tien ja hän halusi eron.
Aluksi itse ehdotti "ystävyyttä", kun sitä yritin pitää yllä, ei vastannu viesteihin, eikä soittoihin, joten oikeasti ei edes halunnut ystävyyttä, muulloin kuin vain silloin kun hän sitä tarvitsi.

Rehellistä puhetta 19983. Oman käsitykseni mukaan sairauden kanssa pärjääminen lähtee sen rehellisestä tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Aika auttaa että sekoilut jäävät taka-alalle, aika parantaa haavat. Jatkossa oman toiminnan kontrollointi ja sairauden merkkien tunnustaminen sekä lääkärin määräämän lääkityksen käyttäminen autta arjessa selviytymiseen. Hyvää jatkoa!

Syön taas lääkkeitä. Olin pitkän aikaa, lähes 1,5 vuotta hyvässä kunnossa. Ei minkäänlaisia oireita. Tunsin itseni tasapainoiseksi, enkä siksi syönyt lääkkeitäkään. Mutta sitten, muutamien sattumusten jälkeen, ahdistus alkoi taas kasvamaan. Ja vähän niinkuin yllättäen olin todella sekaisin. Todellisuudentaju alkoi heittelehtimään.

Nyt aloitin taas lääkityksen, ja terapiat -tosin niissä olen käynyt suhteellisen säännöllisesti kyllä muutenkin.

Pettänyt en ikinä, olin todellakin uskollinen eikä mielessäni koskaan käynytkään moinen. Olin suhteessa ihan tosissani. Alkoholia en käytä, koska tiedän sen vaikuttavan bipojen käytökseen kielteisellä tavalla.

Tekisin mitä tahansa, että voisin pyyhkiä kaiken ikävän pois. Mutta en voi. Ainoa, mitä voin tehdä, on hoitaa itseni taas kuntoon ja tehdä kaikkeni sen eteen että kunnossa pysyn. Tiedän olevani sairas, enkä yritäkkään hakea syyllisiä enää mistään muualta. Nyt kun vaan jotenkin tuo mieskin saisi jostain apua ja tukea. Sitä toivon nyt kaikkein eniten :(

"näin se menee" : Mun käsittääkseni kirjottaja kyseliki kuinka biposta eronneet ovat selvinneet. Ei etsi tukea täältä vaan muiden kokemuksia. On selvästi aidosti kiinnostunut exänsä tulevaisuudesta.

Mun oli helpompi hyväksyä ero ja päästä eteenpäin,koska mies oli mieleltään sairas. Ei ollut sillä itselläkään helppoa elää moisen sairauden kanssa. Ja hyvinä hetkinä se oli mahtava ihminen. Ei niitä huonoja hetkiä loppujen lopuksi nyt niin paljon ollutkaan. Pahemmalta tuntui erota toisesta ihmisestä, joka ihan veemäisyyttään oli ilkeä ja itsekeskeinen kuspää.On niitä hankalia ihmisiä ihan "terveissäkin".

Vuosikymmenien vuoristoradalla olleena siis pesaajana, tukijana ja hyväkiskäytettynä.

Olen sitä mieltä että kaikkein vaikein ja tuhoavien sairaus on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Ihminen joka siihen sairastuu on uhri jonka elämä on todellisuudentajutonta ja hän ei kykene normaaliin ihmissuhteeseen esim. vanhemmuuteen.

Sairas tuo tahtomattaan helvetin rakkailleen ja on edesvatuuttomassa tilassa läheisiinsä.

Silti tämä henkilö pystyy olemaan se maailman mukavin kaveri josta jopa kaveritkin ajattelevat että kyllähän henkilö on oikea terveyden ja hyvinvoinnin perikuva.

Pitää olla vahva kun selviää tälläisen sairastavan erosta koska moni ei päästä irti muusaana Äitiään..sairasta surullisen sairasta.

Vaimollani on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Meillä on 2 lasta ja vaimo on hyvä äiti. Vielä 10 vuotta sitten vaimosta ei olisi ikinä ollut äidiksi, koska ei pystynyt millään tavalla kontrolloimaan itseään. Että sinänsä olen eri mieltä edellisen kirjoittajan kanssa vanhemmuudesta.
Vasta nyt kun lääkitys ja hoidot on kunnossa, voisin sanoa vaimoni olevan erittäin tasapainossa. Hän on sinut sairauden kanssa ja hyväksynyt asian, joka tietysti on oleellista sairauden kanssa elämisen kannalta. On ollut vuosia oireeton, välillä jokusia lieviä masennusjaksoja.
Sairaudella on eri tasoja, eikä missään nimessä voi yleistää että kaikki bipot olisivat samanlaisia. Ikävä kyllä näin tehdään.
Vaimon sairaus oli aikoinaan todella uuvuttava, koska ei saanut oikeanlaista hoitoa. Kaikkea tuli nähtyä ja koettua. Minut jätetiin useamman kerran ja varmasti olisin tarvinut jotain apua eteen pääsyssä. Olen kyllä sen verran vahva ja huumorilla höystetty ihminen, että opin jo tuntemaan sairauden kulkua ja osasin suhtautua siihen. Mutta vuosien jälkeen löytyi oikeanlaiset hoitomuodot.

Erosta reilut kaksi vuotta ja sen yli en ole päässyt vieläkään kokonaan. Tuntuu täysin mahdottomalta luottaa keneenkään enää. Ero oli traumaattinen kerrasta poikki täysin yllättäen. Yhteyttä tämä bipo ei ole halunnut pitää, itse olisin halunnut, en heti, mutta n. vuoden päästä erosta.

Saattoi olla että kyseessä oli muutakin kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Keskustelemalla ne asiat olisivat selvinneet. Nyt edettiin sokeasti umpikujaan.