Tajusin taas olevani henkisesti täysin yksin. Ei sinänsä mitään uutta mutta olen viimepäivinä löytänyt yksinäisyydestäni uusia piirteitä. Onko kellään ollut samanlaisia tuntemuksia tai edes samaan suuntaan ja miten olette niistä selvinneet? Sukupuolella ei ole väliä, kumpikin sukupuoli saa kommentoida vaikka teksti onkin aika miehisestä näkökulmasta.
Olen hetero, nuori, mies. Kerran ollut n. puolen vuoden suhteessa. Kavereita minulla ei juuri ole koska en ole koskaan sopinut ns. valtavirtaan. Kotona olot eivät olleet mitenkään parhaat mahdolliset. Alkoholi oli vanhemmilla liikaa kuvioissa ja muutenkin perhe oli aika tunnekylmä, etenkin äiti oli täysin hirviö enkä nykyisin halua häntä edes nähdä. Puheet siitä, että olisin hänelle rakas, ovat täyttä p**kaa. Koulussakin minua kiusattiin erilaisuuteni takia ja se laitettiin sitten aikuistenkin puolelta minun syyksi. Näitä traumoja olen sitten joutunut vuosikausia käymään läpi avohoidon puolella.
Nykyisin tuntuu siltä että yksinäisyys on minulle samaan aikaan sekä täysin oikea juttu että samalla täyttä h****ttiä. Toisaalta, vaikkapa viikonloppuiltaisin/öisin huoltoasemilla kahvia ryystäessä en tiedä että olenko tullut huoltoasemalle, känniääliöiden kokoontumispaikkaan vai bordelliin. Osa tytöistä/nuorista naisista on pukeutunut niin että voisi melkein sanoa että työpaikkasi on jossain ihan muualla. Uutisia ei juuri viitsi seurata, niistä tulee niin täyttä sontaa että alkaa ahdistaa. Muutenkin maailma on niin sekaisin että tuntuu että parempi olla omissa oloissa.
Mutta toisaalta: haluaisin kuitenkin läheistä ihmissuhdetta, nimenomaan parisuhdetta johonkin kohtuullisen näköiseen (ei tarvitse/saa olla huippukaunis) ja fiksuun naiseen. Mutta naiset vain ovat, vuosien varrella, kohdelleet niin että pelottaa. Aloitekykyä ei minulla ole ja jos nainen tulisi tekemään aloitteen niin voisin mennä täysin lukkoon. Monet naiset ovat ottaneet erivapauden olla "naisia" ja kohdella miehiä miten sattuu. Ja kääntää sitten kaiken aina miehen syyksi. Keinojahan tuohon miesten kyykyttämiseen on vaikka millä mitalla.
Nyt tuo pelko naisiin on jo alkanut hiipiä jopa itsetyydytykseen. Fantasioin naisista mutta ihan samat pelot, mitkä ovat jo realielämässä, hiipivät tuonne sängyn puolelle ja häiritsevät touhuja. Pelot ovat niin vahvat että jos alan ajatella asioita niin ne pomppaavat esiin vaikka kyse on silkasta mielikuvituksesta. Pelkään että vaikka nainen sanoisi haluavansa kestävää suhdetta niin silti salaa hän vain haluaa mieheltä sitä että saa lapset ja sitten laittaa poikki ja lähtee muille munille. Tai vain tilapäisen seksisuhteen joka on moraalilleni täysin vierasta. Pelkään niitäkin jotka pitävät miestä tossun alla.
Naisten välinen juoruilukin on ok jos sitä käytetään oikein. Itseasiassa se on jopa hieman viehättävää jos on jotain "tyttöjen juttuja" joita ei miehille kerrota. Ja jos joku asia suhteessa mättää niin miksi kieltää sitä että joltakin luotettavalta ihmiseltä hakee apua? Mutta pelkään että jos saisin jonkun naisen niin vaikka hän itse olisi täysin kunnollinen niin juoruillessaan porukassa onkin joku idiootti mikä käyttää hänen minusta kertomia asioita väärin ja levittelee pitkin kyliä tai jos satun tuntemaan hänet niin sitten keksii keinon jolla saa tehtyä pahan olon.
Tunteiden näyttäminen on todella tervettä ja jotta minun kanssani pärjää niin vaikeistakin asioista on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan niitä puheeksi. Vaikka se toki joskus voi olla aika vaikeaa ja toisaalta naisessa on viehättävää se että jotkut asiat ovat ihan hänen omiaan, jotka pidetään ystävällisesti ja määrätietoisesti itsellä, jos siitä salailusta ei ole haittaa suhteelle. Mutta toleranssini naisten äksyilyyn on täysi nolla. Olen saanut niin monta kertaa aiheetonta kiukuttelua että toleranssi myös aiheellisen kiukuttelun suhteen alkaa olla täysi. Toiveeni olisi että vaikka joku asia ärsyttäisi suunnattomasti niin se otettaisiin puheeksi mutta vaikka kuinka keittäisi niin sitä ei räjäytettäisi silmille kuin atomipommia.
Ja ne miehen tunteet, ne mistä naiset aina kiukkuavat kun niistä ei puhuta tai niitä ei näytetä. Miksi h****tissä uskaltaisin näyttää tunteeni jos kokoajan saan pelätä että niitä käytetään väärin? Ja samaan aikaan mielessäni on ajatus että tuon kiukuttelun alkaessa voisi todeta kiukkuajalle että kun käsilaukussasi on peili niin ota se käteen ja katso siihen. Osaatko itse olla yhtä suora ja avoin ja oletko ylipäänsä itsekään sen arvoinen että sinulle uskaltaa arkoja asioita uskoa?
Tuo viimeisin asia on se mikä on oikeastaan kaikista kipein. Monien miesten tapa käsitellä asioita on sellainen että en koe sitä omakseni. Suurin fantasiani olisi se että vaikka edes parisuhdetta ei tulisi niin saisin edes kaverikseni sellaisen naisen jonka kanssa uskaltaa jakaa aratkin asiat ja käsitellä niitä. Mutta kuten jo todettua, pelko saa niin lukkoon että tuolle voi heittää hyvästit.
Olen siis aika toivoton ja nyt olisi hyvät neuvot kalliit.
Olen hetero, nuori, mies. Kerran ollut n. puolen vuoden suhteessa. Kavereita minulla ei juuri ole koska en ole koskaan sopinut ns. valtavirtaan. Kotona olot eivät olleet mitenkään parhaat mahdolliset. Alkoholi oli vanhemmilla liikaa kuvioissa ja muutenkin perhe oli aika tunnekylmä, etenkin äiti oli täysin hirviö enkä nykyisin halua häntä edes nähdä. Puheet siitä, että olisin hänelle rakas, ovat täyttä p**kaa. Koulussakin minua kiusattiin erilaisuuteni takia ja se laitettiin sitten aikuistenkin puolelta minun syyksi. Näitä traumoja olen sitten joutunut vuosikausia käymään läpi avohoidon puolella.
Nykyisin tuntuu siltä että yksinäisyys on minulle samaan aikaan sekä täysin oikea juttu että samalla täyttä h****ttiä. Toisaalta, vaikkapa viikonloppuiltaisin/öisin huoltoasemilla kahvia ryystäessä en tiedä että olenko tullut huoltoasemalle, känniääliöiden kokoontumispaikkaan vai bordelliin. Osa tytöistä/nuorista naisista on pukeutunut niin että voisi melkein sanoa että työpaikkasi on jossain ihan muualla. Uutisia ei juuri viitsi seurata, niistä tulee niin täyttä sontaa että alkaa ahdistaa. Muutenkin maailma on niin sekaisin että tuntuu että parempi olla omissa oloissa.
Mutta toisaalta: haluaisin kuitenkin läheistä ihmissuhdetta, nimenomaan parisuhdetta johonkin kohtuullisen näköiseen (ei tarvitse/saa olla huippukaunis) ja fiksuun naiseen. Mutta naiset vain ovat, vuosien varrella, kohdelleet niin että pelottaa. Aloitekykyä ei minulla ole ja jos nainen tulisi tekemään aloitteen niin voisin mennä täysin lukkoon. Monet naiset ovat ottaneet erivapauden olla "naisia" ja kohdella miehiä miten sattuu. Ja kääntää sitten kaiken aina miehen syyksi. Keinojahan tuohon miesten kyykyttämiseen on vaikka millä mitalla.
Nyt tuo pelko naisiin on jo alkanut hiipiä jopa itsetyydytykseen. Fantasioin naisista mutta ihan samat pelot, mitkä ovat jo realielämässä, hiipivät tuonne sängyn puolelle ja häiritsevät touhuja. Pelot ovat niin vahvat että jos alan ajatella asioita niin ne pomppaavat esiin vaikka kyse on silkasta mielikuvituksesta. Pelkään että vaikka nainen sanoisi haluavansa kestävää suhdetta niin silti salaa hän vain haluaa mieheltä sitä että saa lapset ja sitten laittaa poikki ja lähtee muille munille. Tai vain tilapäisen seksisuhteen joka on moraalilleni täysin vierasta. Pelkään niitäkin jotka pitävät miestä tossun alla.
Naisten välinen juoruilukin on ok jos sitä käytetään oikein. Itseasiassa se on jopa hieman viehättävää jos on jotain "tyttöjen juttuja" joita ei miehille kerrota. Ja jos joku asia suhteessa mättää niin miksi kieltää sitä että joltakin luotettavalta ihmiseltä hakee apua? Mutta pelkään että jos saisin jonkun naisen niin vaikka hän itse olisi täysin kunnollinen niin juoruillessaan porukassa onkin joku idiootti mikä käyttää hänen minusta kertomia asioita väärin ja levittelee pitkin kyliä tai jos satun tuntemaan hänet niin sitten keksii keinon jolla saa tehtyä pahan olon.
Tunteiden näyttäminen on todella tervettä ja jotta minun kanssani pärjää niin vaikeistakin asioista on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan niitä puheeksi. Vaikka se toki joskus voi olla aika vaikeaa ja toisaalta naisessa on viehättävää se että jotkut asiat ovat ihan hänen omiaan, jotka pidetään ystävällisesti ja määrätietoisesti itsellä, jos siitä salailusta ei ole haittaa suhteelle. Mutta toleranssini naisten äksyilyyn on täysi nolla. Olen saanut niin monta kertaa aiheetonta kiukuttelua että toleranssi myös aiheellisen kiukuttelun suhteen alkaa olla täysi. Toiveeni olisi että vaikka joku asia ärsyttäisi suunnattomasti niin se otettaisiin puheeksi mutta vaikka kuinka keittäisi niin sitä ei räjäytettäisi silmille kuin atomipommia.
Ja ne miehen tunteet, ne mistä naiset aina kiukkuavat kun niistä ei puhuta tai niitä ei näytetä. Miksi h****tissä uskaltaisin näyttää tunteeni jos kokoajan saan pelätä että niitä käytetään väärin? Ja samaan aikaan mielessäni on ajatus että tuon kiukuttelun alkaessa voisi todeta kiukkuajalle että kun käsilaukussasi on peili niin ota se käteen ja katso siihen. Osaatko itse olla yhtä suora ja avoin ja oletko ylipäänsä itsekään sen arvoinen että sinulle uskaltaa arkoja asioita uskoa?
Tuo viimeisin asia on se mikä on oikeastaan kaikista kipein. Monien miesten tapa käsitellä asioita on sellainen että en koe sitä omakseni. Suurin fantasiani olisi se että vaikka edes parisuhdetta ei tulisi niin saisin edes kaverikseni sellaisen naisen jonka kanssa uskaltaa jakaa aratkin asiat ja käsitellä niitä. Mutta kuten jo todettua, pelko saa niin lukkoon että tuolle voi heittää hyvästit.
Olen siis aika toivoton ja nyt olisi hyvät neuvot kalliit.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sorry vain, että väsymys jo painaa ja en jaksa oikein miettiä noita viisaita ajatuksia myöhään yöllä. Tuli mieleen vain, että sinun kannattaa olla rohkeasti vain tekemisissä toisten kanssa; ihan saman oli ne sitten miehiä tai naisia. Ihminen on peili toiselle ihmiselle. Jos on liikaa vain omissa mietteissä ja pohtii itsekseen niin lopulta on mielikuvitustensa vanki ja pian kai sitä pelkää jo omaa varjaokin. On hyväksi, että sauraa tapahtumia maailmalla, ja nettikirjoittelukin on yhteyttä ja ajatusten vaihtoa.
Olet ihan mukava tyyppi.
Hei. Ajattelin vastata tähän viestiisi koska koin melko paljon samanlaisuutta ajatuksissasi. Olen kylläkin nainen. Minulla myös takana hieman epävakaa lapsuus mm. vanhempien ero, vanhempien mielenterveysongelmat, isähahmojen alkoholismi/ viinan väärinkäyttö, lievä perheväkivalta..
Minusta tuli jo nuorella iällä ns. perheen terapeutti. Olisi pitänyt olla kuuntelemassa milloin mitäkin ongelmaa ja selvittelemässä riitoja.. tästä syystä ajatukseni kohdistuivatkin yleensä siihen että "miltä muista tuntuu" ja ns. jätin itseni sivuun. Sain kuitenkin vietettyä myös "normaaliakin" lapsuutta, eli pääsin silloin tällöin pois perhepiiristä. Tämä hieman avarsi katsettani ja ymmärsin sen että kyllähän tämä elämä on ihan mukavaa, eikä jatkuvaa toisten ihmisten vahtimista ja asioiden salailua. Tunsin nimittäin jonkinlaista häpeää perhettäni kohtaan, ja sen etten olisi yhtä hyvä kuin muut. Tästä syystä saatoin olla hieman kilpailuhenkinen.
Ja millä tavalla koen noiden lapsuusvuosien vaikuttaneen siihen, että millainen olin nuorempana/ tänäpäivänä?
En osannut luoda kestäviä ihmissuhteita.. esim. kaveri/ystävyys suhteet olivat vain kevyttä oleskelua. Syvempi avautuminen jäi tekemättä - häpeästäni johtuen. Vasta siinä vaiheessa kun pystyin avautumaan muillekin näistä lapsuusajan tapahtumista, koin että olin jollakin tasolla lähestynyt muiden kanssa. Eli n.15v elämästäni kannoinjonkinlaista taakkaa, salaisuutta. mikä poltteli takaraivossa, päästäkseen ilmoille. En vain kyennyt luottamaan kenenkään, ja koin että ehkäpä he eivät ymmärtäisi todellisia tuntemuksiani/olotilaani. Huolta ja surua, olinkin usein varmasti pohtivaisen näköinen.. ajatuksissa.
Nyt kun olen oppinut perusluottamuksen.. on ihmisiin tutustuminenkin helpompaa. Tiedän omat rajani, mistä haluan puhua ja mihin haluan keskustelut ohjata. Olen oppinut sanomaan myös Ei, enkä koe enää tarvetta osoittaa omaa pärjäämistäni. Uskallan elää ja tehdä asiat niinkuin näen ne oman elämäni kannalta parhaimmaksi. On ollut pakko antaa anteeksi (vanhemmille) sellaisiakin tekoja, mitä en itse kuunapäivänä tulisi kenellekään tekemään. Sen tähden että itse pääsen elämässä eteenpäin. Ja hyväksyä se tosiasia, että loppupeleissä meistä jokainen on vastuussavin omasta itsestään ja omista teoistaan.. lapset on tietysti tässä suhteessa eriasia, koska he eivät osaa vielä itse puolustautua.
Eli jos haluan itselleni jotakin hyvää elämään? On alettava elämään sen mukaisesti. Otan täyden vastuun siitä, kuka olen tänä päivänä.
Ja kyllä, tunnen tuon tietynlaisen yksinäisyyden vielä tänäkin päivänä, kuin jotakin puuttuisi. Mutta luulen sen liittyvän myös vahvasti vain tähän elämään. Se on virta, mikä kutsuu sua elämään.. tarttumaan uusiin tilaisuuksiin, ettet jää rannalle ruikuttamaan. Ole rohkea ja kokeile.. ei se mitään anna jos et uskalla ottaa. Ottaa hyvää tai hieman pahaakin.. nimim. kokemusta on ja löytyy!
No jokatapauksessa.. tunnen siis sen yksinäisyyden, mutta pidän sitä vahvuutena. Osaan ja uskallan olla yksin. Koen ja ymmärrän kuitenkin olevani myös riippuvainen muistakin ihmisistä.. sillä kyllähän toimiva yhteiskunta tarvitsee jokaista asukasta toimiakseen edes jollakin tasolla, kuten perhekin.. ja harrastuksissa joukkueen jäsenet.. luontokin rakentuu monisyisistä kerroksista, toimintoineen.. sama kaava toistuu kaikkialla. On vain uskallettava elää ja hieman heittäytyäkin..
Puran omaa yksinäisyyttä mm. urheilemalla/lenkkeily,pyöräily, lisäksi luen jonkunverran, harrastan taidetta jne. Ihan mukavaa kun sen oikein oivaltaa : )
Auttoiko kirjoitukseni yhtään? Eli koen olevani yksinäinen susi laumassa, mutta viihdyn kuitenkin aina siellä missä olen.. ei kannata ainakaan odottaa jotakin tiettyä hetkeä/ajanjaksoa.. koska elämä on tässä ja nyt. Tee siitä oman näköisesi ; )
*
Tässä yksinäisyyden h****tti-osiossa auttaisi paljon se kun samojen, negatiivisten, asioiden kierteen saisi katkaistua. Koskaan ei kuunnella mitä sanon ennenkuin tilanne räjähtää käsiin, sitten kuunnellaan vähän aikaa kunnes taas uudelleen ollaan samassa pisteessä. Ihmissuhteissa sama: ei kertakaikkiaan jaksa solmia uusia suhteita kun tähänastiset ovat kiertäneet likipitäen samaa kehää.
On näissä yksinäisissä oloissa hyviäkin hetkiä mutta silti. Alan turhautua siihen että koskaan, ei vaikka kuinka yrittäisi, mikään ei muutu paremmaksi.
Mitäpä tähän nyt voi sanoa, ei kai yksinäiselle voi antaa muuta neuvoa kuin että "mene ja tutustu ennakkoluulottomasti ihmisiin". Se nyt ei vaan ole niin helppoa, joten minkäs teet :P
Tiedät varmaan itsekin, että mietit ja pyörittelet tuota asiaasi aivan liikaa. Mahdollisen tyttöystävän juoruilu tyttöjenilloissa on sen verran kaukaa haettua, että ehkä sitä nyt ei kannata etukäteen murehtia.. Samoin joutunet joustamaan tuosta täydestä "nollatoleranssistasi" kiukuttelun suhteen, sillä kaikilla on huonoja päiviä ja nimenomaan parisuhteessa ne tulevat ilmi. Pitkässä suhteessa miehet ja naiset kiukuttelee, olennaista onkin osata pyytää ja antaa anteeksi.
Yleisesti yksinäisille miehille neuvoisin, että lopettakaa aluksi naisten katsominen "sillä silmällä" ja koittakaa ihan vain jutella. Monelle tekisi hyvää kun olisi ihan vaan joku vastakkaista sukupuolta oleva kaveri jonka kanssa jakaa ajatuksia. Toisekseen jos ei kykene ihmisen kanssa edes kevyeen jutteluun säästä, se parisuhdehomma kannattaa kyllä sitten siirtää vähän myöhempään ajankohtaan. Sitten kun tuntuu että pystyy ottamaan ihmisiin kontaktia ilman iskumeininkiäkin, voi alkaa kokeilla niitä pariutumiskuvioita ilman, että vaikuttaa epätoivoiselta. Liian kranttu ei sovi olla; täydellistä ihmistä tai kumppania et tule koskaan löytämään, kaikissa on aina jotain "vikaa".
Itse olen 23-vuotias varattu nainen, mutta minulla ei ole yhtään ystävää tai edes kaveria. Täytyy sanoa, että ei se pelkkä parisuhde kovin auvoisaksi oloa tee, sillä olisi ihan kiva kun olisi edes joku suhteen ulkopuolnen jonka kanssa jutella tai käydä vaikka kahvilla.. En sano etteikö seurustelu yksinäisyyttä helpottaisi, mutta ei se oman kokemukseni mukaan yksin riitä. Sitä kaipaisi sellaista ihan oikeaa ystävyyttä jonkun kanssa!
En osaa kyllä antaa enempää vinkkejä kuin mitä tuolla ylempänä kirjoitin. Itse vain nautin tästä, tavallisestakin, elosta sen verran että en osaa edes murehtia tätä sisällä vellovaa yksinäisyyttä. Itselläni kyllä auttoi tuossa joku aika sitten sellainenkin asia kun aloitin uuden "oman henkisen" harrastuksen.. siellä sitten niitä samanhenkisiä, kenen kanssa voi turinoida aina sopivan tilanteen mukaan. Olen myös lähtenyt mukaan joihinkin vapaaehtoistöihin.. hyödyllistä puuhastelua ja siellä sosiaalista kanssakäymistä yms. Mieti ja pohdi hieman että mihin henkiset voimavarasi riittävät ja tee rohkeita päätöksiä. Älä jää vellomaan siihen tyhjyyteen.. sieltä onkin sitten 1-2v päästä vaikeampi nousta. Voimia sinulle♥..