Kysyisin teiltä jotka asiasta tiedätte onko 1 tai 2 tyypin bipoa sairastavan kanssa normaalia se että hänestä ei kausittain kuulu mitään. Ensin pidetään yhteyttä ja keskustellaan usein mutta tulee sitten yhtäkkiä kausi jolloin ei tunnu siltä että haluaisi jutella kenenkään kanssa tai pitää yhteyttä. Sulkeutuuko sitä kausittain jotenkin omaan maailmaansa? Voiko tällainen muutos tapahtua hyvinkin nopeasti?
Kertokaa asiasta tietävät onko normaalia?
__Pinja__
17485
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
On melko tyypillistä. Mä en oikein jaksa nykyisin pitää enää ihmisiin yhteyttä ollenkaan. :( Muutos voi tosiaan tapahtua tosta noin vaan, jos mieliala muuttuu yhtäkkiä.
Kiitos viestistäsi. Onko sinulla 1 vai 2 tyypin diagnoosi ? Ajattelin tosiaan sitä että miten on mahdollista että yhtäkkiä toinen ei vastaile viesteihin jne. Varmasti se on sitten vain sellainen vaihe ettei kiinnosta olla ihmisten kanssa tekemisissä. Muuten tuntemani ihminen on aivan ihana kaikin puolin ja hänen kanssaan on hyvä keskustella. Olisi kiintoisaa kuulla muitakin kokemuksia.
Ei kai tuollainen käytös ole yksinomaan bipoille kuuluvaa?
Varmaan monilla muillakin on tuollaista eikä vain bipoilla. Mulla on 2 tyypin masispainotteinen bipo.
bipoista ei kuulu kun ne pitää "hauskaa" muiden kans
Pitää hauskaa masentuneina? Yleensä (hypo)maanisena just pidetään yhteyttä toisiin ihmisiin ku jaksaa taas kaikkea. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä masentuneena. Kumppani saattaa unohtua kyllä joillakin bipoilla vauhtikausina.
Mulla ainakin. Saatan suuttua mielessäni jostain ihme syystä tutulleni ja en sitten pidä mitään yhteyttä, koska olen täynnä vihaa. Näin on käynyt usein ja useampi tuttavuussuhde on katkennut.
Kiitos dsdsfdsf ja erakko bipo. Te vastasittekin melkein siihen mitä tuossa toisessa ketjussa kyselin.
On todella vaikeaa bipoa ei sairastavana ymmärtää tuota dsdsfdsf nimimerkin mainitsemaa vihaa. Miesystäväni joka on arvellut olevansa bipo käyttäytyy toisinaan juuri niin kylmästi kuin olisi täynnä vihaa, ja usein sanoo jälkeen päin ettei oikeastaan edes vihannut mistään "järkevästä syystä", mutta on vaan yhtäkkiä viikkoja tai kuukausia pois.
Minulla on lapsuuden ystävä joka aikuisiällä kertoi ohimennen ehkä sairastavansa kaksisuuntaista kun sitä oli äidin puolella suvussa. En kiinnittänyt asiaan huomiota mutta hänellä oli erittäin piinaava tapa esimerkiksi tapaamisien jälkeen laittaa jotain todella ikäviä tekstiviestejä tyyliin: "on taas sellainen olo ettei paljon huvita tavata kun olit taas sellainen ja sellainen..." kukaan muu ystävistäni ei harrasta tuon tyylistä piikittelyä ja äksyilyä, ja siksi käytös tuntui ihmeelliseltä.
Myöhemmin sama ystäväni alkoi puhua kausistaan jolloin ei vaan halua tavata ketään koska on sisältä niin epävakaa olo. Nykyään näemme niin harvoin etten tiedä mitä hänelle kuuluu. Yhteydenpito tyrehtyi osaltani siksi etten enää aikuisena muiden murheiden lisäksi jaksanut elämässäni ihmistä joka alkaa aina "vihata" minua milloin mistäkin oudosta asiasta.
Hmm, ei mulla oo koskaan kumppania kohtaan tullu vihaa, tunteet ovat vaan "kadonneet" johonkin. Ystävien kanssa on aina mennyt hyvin. Ihmissuhteita oon hypomanian aikana laittanut poikki, mutta ne on joutaneet mennäkin. Silloin on vain rohkeampi ja uskaltaa laittaa välit poikki niihin ihmisiin, joiden kanssa ei ole hyvä ihmissuhde.
En tiedä olenko oikeassa, mutta mun mielestä toi viha liittyy enemmän epävakaaseen persoonallisuuteen. Siinä henkilö jumaloi läheistään ja yhtäkkiä vihaa. Bipoissa taas olen huomannut, että ne tunteet katoaa (varsinkin maniassa) kumppania kohtaan. Ja saattaa muuttua kylmäksi toista kohtaan. Itse en vihannut kumppania, vaan halusin erota koska ei yhtäkkiä ollut tunteita.
Ihanaa drifted away kun vastasit juuri siihen mitä toisessa ketjussa ajoin takaa. Siis koet että tunteet katoavat, pelottavaa. Siitä olen täällä lukenut paljon. Miesystäväni puolelta olen kokenut tuota kylmyyttä mutta myös jonkinlaista vihamielisyyttä, hänellä tietysti maanisina aikoina alkoholi sotkee vielä tiloja.
Oletko palannut kumppanisi luo kylmyysjaksojen jälkeen ? Miksi ? Ovatko tunteet palanneet takaisin ? Kiinnostavaa kuulla jos haluat kertoa. On-Off-tunteminen kun on minulle ihan uusi kokemus tämän miehen kautta.
Sairauteni aikana oon ollut kahdessa suhteessa. Toinen oli pitkä, monia vuosia ja toinen oli jonkunlainen vuoden suhdeviritelmä josta ei sitten tullut mitään. Pitkässä suhteessa en jättänyt kumppania vaikka tunteet katosi välillä. Rakastin häntä yli kaiken ja tiesin sen aina vaikka ne tunteet katosivat ja tuli tunne, että haluaa olla vapaa ja pitää hauskaa. Mulla on 2 tyypin bipo. 1 tyypissä on varmaan se riski lähtemiseen huomattavasti isompi. Voisin kuvitella näin, jos nuo tunteet tai tunteettomuus on paljon vahvempia kunnon maniassa.
Sitten tässä suhdeviritelmässä päätin homman monesti kun ne tunteet katosivat. Palasin aina takaisin kun tunteet tulivat takaisin. Lopuksi sitten katkaisin suhteen kun tunteita ei enää ollut ollenkaan. Olen paljon miettinyt sitä, että oliko niitä aitoja tunteita koskaan, kun tuossa pitkässä suhteessa en jättänyt ja tässä jätin. Ehkä luulin vain.
Kusetit siis hyvillä mielin kumppanias ja pistät sen mielisairautes piikkiin kuin apteekkari napit purkkiin. Saitko paljon rahaa lypsettyä? Mietitkö koskaan muita kuin itseäs? Miltä se tuntuu? Onko hienoa?
Kusetin häntä noin 5 kertaa päivässä. Joskus enemmänkin kun hän kovin vinkui kuselle pääsyä. Taisi olla kusivispilän vikaa. Kusettamisesta sain rahaa noin 20 000 egeä kuussa. Mitäs siitä sanot? Miltä se tuntuu? Oletko kateellinen?
Hyvä drifted away, kiitos vastauksestasi. Jotenkin tekstisi avarsi asiaa surullisella tavalla. Jotenkin alkoi kuulostaa hyvin tutulta kuviolta minun ja miesystäväni kohdalla.
Hänellä oli useamman vuoden kestänyt pitkä suhde takanaan kun tapasimme joten bipoista tietämättömänä ajattelin että ihanaa mieshän on seurustelevaa tyyppiä. Muutaman onnellisen kuukauden jälkeen alkoi tapahtua minulle uusia asioita, katoamista ja sitä ettei puheluihin vaan vastattu. Meni päiviä, viikkoja ja jossain vaiheessa hän lähti kuukausiksikin. Näinä aikoina tuli todellakin tunne että toisen tunteet ovat varmasti täysin kadonneet.
Koska hän on aina palannut ja ollut niin rakastunut, olen päättänyt että jatketaan, mutta väsyttävää tämä on ollut. Ja vaikka itse ymmärtäisin niin muut ympärillä eivät tajua miten joku vaan tulee ja menee. Monistahan tilanne näyttää äärimmäiseltä petollisuudelta ja häikäilemättömältä käytökseltä minua kohtaan. Mutta koska olen nähnyt myös sen totaalisen väsymyksen ja masennuksen hänessä, olen päättänyt oppia ymmärtämään. Ylipäätään ymmärrys on se joka tekee ihmisestä inhimillisen.
Tässä tuleekin se mikä on hirvittävintä sairauteen perehdyttyäni, lainaus kirjoituksestasi: "olen paljon miettinyt sitä, että oliko niitä aitoja tunteita koskaan". Tämä on siis se asia jota näillä kysymyksilläni tavoittelen. Onko sinusta todella tuntunut että tuo "suhdeviritelmäsi" ei ehkä ollut rakkautta ollenkaan ? Vai lähditkö esimerkiksi muista syistä ? Riitelittekö paljon ? Mielestäni on nimittäin luonnollista että riitaa tulee kun toinen aina lähtee ja jotenkin jättää kaiken kesken, eikä vastaa edes puheluihin. Se kiristää ilmapiirin jo valmiiksi.
Oli ihana lukea että palasit hänen luokseen aina kun tunteet palasivat takaisin, mutta kuten joku kirjoittaja jo tuossa hiiltyikin, niin onhan tuo aika tylyä. Ja eräänä päivänä tunteet eivät enää palanneet...
Me olimme tekemisissä silloinkin kun välit olivat 'poikki'. Netin kautta tosin, kun välissä oli noin 500 km. Missään vaiheessa en kadonnut hänen elämästään kokonaan. En harrastanut taukojen aikana seksiä kenenkään toisen kanssa tai käynyt treffeillä. En jättänyt vastaamatta puhelimeen tai tekstiviesteihin. Katoamistemput on tosi törkeitä toista kohtaan.
Mä en osaa vieläkään vastata, johtuiko tuo 'on/off' suhteilu minun mielialojen vaihtelusta vai siitä ettei niitä tunteita ehkä ollutkaan. Ehkä yritin liian aikaisin uutta suhdetta kun en vielä ollut päässyt yli edellisestä. Välitin kyllä hänestä ja välitän edelleen, mutta mitään elämää suurempaa rakkautta se ei ollut. Lopetin tuon suhdeyrityksen sen vuoksi, kun riitelimme jatkuvasti ja kumpikin vaan satutti toista. Tuntui että emme sovi yhteen ollenkaan. Olemme molemmat vaikeita ihmisiä. Minulla bipo-sairaus ja vaikea monen vuoden suhde takana. Hänellä vaikea masennus, paniikkihäiriö ja muuta taakkaa kannettavana. Siinä kaksi särkynyttä ihmistä teki toisensa vain vielä enemmän särkyneiksi. Meillä oli myös iso välimatka, hän ei halunnut muuttaa sieltä pois enkä minä halunnut muuttaa vieraaseen kaupunkiin. Sekin oli yksi syy miksi kannatti lähteä eri suuntiin.
Mielestäni on outoa että joku tuntematon hiiltyy jostain kirjoituksestani. Hän ei tiedä minusta tai tuosta suhdeviritelmästä mitään, sen vuoksi vastasin yhtä idioottimaisesti. Jotkut olettaa että bipoilla on aina kumppanina joku ihana ihminen, jota sitten kusetetaan ja käytetään hyväksi. Sairauteni taakse en ole mennyt missään vaiheessa. Vastuuni olen kantanut ja yrittänyt selvittää, miksi näin tapahtui. Ne hetket oli minullekin vaikeita ja hämmentäviä kun ensin oli tunteita ja sitten niitä ei ollut ja taas ne jostain tulivat. Jos tätä hiiltynyttä ihmistä kiinnostaa niin ei ole tapana käyttää ihmisiä hyväksi. Tämä suhdeviritelmän toinen osapuoli oli työtön, ja mitä sellainen henkilö tienaa? 500 € / kk? Itse saan kuntoutustukea huomattavasti enemmän kun on työvuosia takana. Välissämme oli noin 500 km, jotka minä ajoin aina autolla hänen luokseen. Hän ei omistanut autoa ja paniikkihäiriö esti linja-autolla tai junalla matkustamisen. Kerran taisi maksaa bensakulut. Eli mitään hyväksikäyttöä ei minun osaltani tapahtunut vaikka joku haluaa niin uskoa.
Tästä 'suhteesta' on aikaa pari vuotta. En ole edes ajatellut uuden suhteen aloittamista koska täytyy vielä monia asioita selvittää itsensä kanssa. Että kyllä minä ajattelen toisia ihmisiä ja otan vastuun teoistani sekä sairaudestani. Edes terveille ei ole aina helppoa tunnistaa tunteitaan, miksi sitten bipoille olisi sen helpompaa.
Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi drifted away, olet hyvä kirjoittaja. Kertomuksesi helpottaa, ja yhtä aikaa se on kuin omasta elämästäni, ja vähän kuin miesystäväni näkemys.
Olen ollut hänelle ilmeisesti hyvin rakas, ja siksi riitely on ollut tulista ja yhteen palaaminen aina jotain satumaista. Rakkauden tunne on molemmin puolinen ja hyvin voimakas siksi luovuttaminen on vaikeaa.
Hänen edellinen pitkä suhteensa on ollut myös hyvin vaikea kuten sinullakin, ja joskus ajattelen että sen selvittäminen vie miesystävältani melkein yhtä monta vuotta. Olemme miettineet yhdessä myös sitä että hänen biponsa on muuttunut rankemmaksi juuri tuon stressaavan suhteen loppuvaiheilla. Koska minua todella ihmetyttää miten hän on pystynyt seurustelemaan niin pitkään ja tiiviisti kun tunteettomuus ja äärimmäinen rakastaminen vaihtelevat niin vinhassa tempossa, ja se maanisuus - huh.
Kuten mainitsit ei terveillekään ole helppoa aina tunnistaa tunteitaan ja tunteet todellakin muuttuvat, kasvavat tai väljähtyvät. Tunneihmisenä koen että koko elämä on lopulta erilaisten tunnekausien putkea. Ja paljon puhuttu Rakkaushan on väitteiden mukaan aluksi suurta Rakastumisen huumaa joka hieman hälvenee muutamassa vuodessa ja muuttuu Rakastamiseksi päätöksestä sitoutua, satoi tai paistoi.
On-off-on-off... Sitähän tämä on. Minulla menossa hypomaaninen kausi. Olen onnistunut suututtamaan monta ihmistä kuluneen parin kuukauden aikana. En ole valehdellut mitään, en syytellyt aiheetta. Olen vain sanonut suoraan asioita, joita tiedän ettei toinen halua kuulla. Terveen jakson aikana pidän suuni kiinni asioista, joista tiedän, että toinen suuttuu tai pahoittaa mielensä. Sehän on kohteliasta ja niin tulee tehdä. Hypossa toisten tyhmyys ärsyttää ja tulee sanottua totuuksia. Hmm. Ihmiset eivät halua kuulla totuutta mistään negatiivisesta itseään koskien. En minäkään.
Onneksi tämä hypo ei ole kokonaan suurta v-tusta. Olen ihana säkenöivä rakastettava itseni ja tuon kaiken hyvän esille: kehun ja kannustan ja silittelen myötäkarvaan kaikkia. Olen joka paikassa koko ajan ja menen ja tulen ja puhun ja teen. Mutta tämä edellyttää sitä, että minulle päin ollaan kivoja. Heti ekasta poikkipuolisesta sanasta maailma kääntyy päälaelleen.
Luovuus virtaa kuin vesi lävitseni ja teen kaunista. Kympin piirtäjälle tämä on helppoa. Masiksessa ei tule idean ideaa, mutta hypossa.... ah!
Uusia tuttuja on helppo saada: olenhan viehättävä sosiaalinen seurallinen ja puhelias. Tulee kyllä flirttailtuakin :( Sitten jälkeen päin kaduttaa...
Siis joku varmaan jo keksikin, että sekamuotoisessa tilassa mennään. Vaikka hetkittäin on kivaa, se ei oikeastaan kuitenkaan ole.
Sitten on aikoja, jolloin haluaa olla vaan ihan yksin. Ei jaksa pitää yhteyttä edes läheisimpiin ihmisiin. On kotona, ei jaksa käydä suihkussa, ei avata tietokonetta. Telkkarin saa auki, mutta siihen jämähtää katsomaan oikeastaan mitä vain kanavaa. Ei ne tunteet toisia läheisiä kohtaan silloinkaan katoa (minulla ainakaan), mutta niiden näyttäminen on täysin mahdotonta. Ulospäin kaikki näyttää tyhjältä.
Masiksessa kirjaan keskittyminen on täysin mahdotonta. Naistenlehtien selailu juuri ja juuri saattaa onnistua - tai sitten ei. Pari sivua ja lehti sivuun.
Masentuneena on pieni olo. Sielu ja tunteet kutistuvat ihan rusinaksi. Ei ole mitään arvoa, ei millään väliä. Oma oleminen on turhaa. Ystävät ovat turhia: nyt kun niitä eniten tarvitsisi, kaikki hylkäävät ja pysyvät kaukana. Masentunut ei ole helppo ihminen. Apua silloin kuitenkin tarvittaisiin eniten. Yksinjääminen on kamalaa, vaikka sen olisi valinnutkin itse. Jotenkin odottaa, että edes joku läheinen välittäisi. Ottaisi vaan kainaloon ja pitäisi hiljaa tai halaisi pitkään.
Olo voi todella vaihtua ihan hetkessä. Mieli saattaa muuttua - ja usein muuttuukin - jonkun pienen yksityiskohdan muuttuessa ympärillä. Joku pienen pieni mitätön vastoinkäyminen väärässä asiassa ja hypo putoaaaaaa ihan kamalan nopeasti masennukseksi ja pieneksi oloksi. Siihen ei oikeasti tarvita parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) montaa minuuttia.
En halua olla hypossa ilkeä toisille. Sanat ja teot tulevat, vaikka tiedän tekeväni väärin. Sitä vaan ei voi pysäyttää. Se tunne jostakin kasvaa niin suureksi, että sitä ei voi pitää sisällään. Hypot on oikeasti ihan kamalia!
Terveet eivät ymmärrä, vaikka miten selittää.
Tai oikeastaan: jos olet terve, kuvittele jotakin niin suurta iloista asiaa, että sitä on mahdoton pitää sisällään ja jonka haluaisi jakaa kaikille. Oikein onnellisen terveen on lähes mahdotonta pitää suurta tunnetta piilossa. Näin käy bipoillakin. Ne tunteet vaan on erilaisia kuin terveillä. Tunteet eivät ole terveitä, mutta niiden näyttämisen tarve on ihan yhtä suuri kuin terveillä