Sain bipo diagnoosin viimesyksynä. Tuli esille loppuunpalamisen yhteydessä, mikä taas oli seurauksena avioerosta, uudesta työstä, kolmesta pienestä lapsesta, muutosta ja kyvyttömyydestä pyytää apua. Olin "lataamossa" kolme viikkoa, sain lääkityksen ja sairaslomaa. Silloiselle työnantajalle kerroin ihan rehellisesti, mikä on tilanne. Hän ainakin uskottavasti näytteli ymmärtäväistä. Myös lähimmät työkaverit tiesivät, yhteensä siis neljä ihmistä.
Ko työpaikassa minut olisi ennen sairastumista haluttu vakivirkaan. Mutta kun hakuprosessi sattui sairasloman loppupuolelle, en ollut ihan parhaimmillani, ja jäin kolmenneksi. Hienoa, että sinne asti riittivät rahkeet oma kunto huomioiden.
Nyt olen uudessa työpaikassa. Lapsista olen joutunut "luopumaan" eli isä on nyt lähihoitajan. Olen taas muuttanut ja aloittanut siis uudessa työympäristössä. Olen kertonut aika avoimesti erosta, erosta lasten kanssa, mikä on ollut minulle todella raskasta ja siitä, kuinka vaikea vuosi on ollut. (Siihen liittyy siis vielä epäilyt toisesta vaikeasta sairaudesta, suhde narsistipaskiaiseen ja kuralle mennyt talous).
Ja nyt olen taasen sairaslomalla uupumisen takia. Minun bipo on vaikea sekamuotoinen eli nyt kun olen huonossa vaiheessa mielialat seilaa laidasta laitaan ja olen todella ahdistunut. Esimiehelle en sanonut varsinaista syytä eli sekamuotoinen jakso bipossa vaan selitin strerriä, ikävää lapsiin ja ystävän kuolemaa, joka siis sattui tällä viikolla.
Kerrotko sinä omasta biposta työnantajalle? Minusta asiassa on puolensa. Toisaalta helpottaisi omaa olemista, kun ei tarttisi ikään kuin valehdella, toisaalta ihmisillä on ennakkoluuloja.
Ko työpaikassa minut olisi ennen sairastumista haluttu vakivirkaan. Mutta kun hakuprosessi sattui sairasloman loppupuolelle, en ollut ihan parhaimmillani, ja jäin kolmenneksi. Hienoa, että sinne asti riittivät rahkeet oma kunto huomioiden.
Nyt olen uudessa työpaikassa. Lapsista olen joutunut "luopumaan" eli isä on nyt lähihoitajan. Olen taas muuttanut ja aloittanut siis uudessa työympäristössä. Olen kertonut aika avoimesti erosta, erosta lasten kanssa, mikä on ollut minulle todella raskasta ja siitä, kuinka vaikea vuosi on ollut. (Siihen liittyy siis vielä epäilyt toisesta vaikeasta sairaudesta, suhde narsistipaskiaiseen ja kuralle mennyt talous).
Ja nyt olen taasen sairaslomalla uupumisen takia. Minun bipo on vaikea sekamuotoinen eli nyt kun olen huonossa vaiheessa mielialat seilaa laidasta laitaan ja olen todella ahdistunut. Esimiehelle en sanonut varsinaista syytä eli sekamuotoinen jakso bipossa vaan selitin strerriä, ikävää lapsiin ja ystävän kuolemaa, joka siis sattui tällä viikolla.
Kerrotko sinä omasta biposta työnantajalle? Minusta asiassa on puolensa. Toisaalta helpottaisi omaa olemista, kun ei tarttisi ikään kuin valehdella, toisaalta ihmisillä on ennakkoluuloja.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Biposta kyllä tulee valitettavasti mieleen sekoilumaniat. Jos sulla on vain sekamuotoista niin eiköhän nuo poissaolot voi selvittää stressillä, masennuksella tms. Mulla on bipo ilman manioita ja en kyllä kerro kenellekkään.
No juu ainakin näin terveydenhuollossa kertominen olis ammatillinen itsemurha. Ei myöskään päiväkodissa työskentelevä sukulaiseni ole kertonut biposta, sielläkään ei kenties ymmärrettäisi. Rehellisyys voi hetkellisesti tuntua hyvältä ja rohkealta teolta, mutta pitkän päälle on ihan pöljä tempaus.
Älä hyvä ihminen mene vaan työnantajallesi mitään kertomaan biposta. Miksi ihmeessä se työnantajalle kuuluisi?
Itse myös hoitoalalla ja en tasan tarkkaan kerro sairaudestani mitään..
No mä en ole varsinaisesti hoitoalalla, vaan seurakunnassa.
Toisaalta ymmärrän kyllä just ton näkökulman, että jo sairauden nimi saa ajattelemaan vaikka mitä.
No joo, kai mua vaan tällä hetkellä ottaa niin kovasti aivoon koko tauti. Näissä huonoissa oloissa alkaa aina miettimään, että tätäkö se elämä on - vedät pillereitä ja välillä saikulla, jos huonosti menee, niin lataamoon. Onko tää ihmisen elämää? Mut toisaalta huonomminkin voisi olla.
Minä olen kertonut työnantajalleni masennuksestani ja epävakaasta persoonallisuudesta, enkä ole katunut. Pomoilla on vaitiolovelvollisuus, ja jos he sen rikkovat, seurauksena on vähintäänkin varoitus.
Minulla tosin on sellainen tilanne, että oma pomoni on itsekin joutunut vaikeassa elämäntilanteessa turvautumaan mielialalääkkeisiin ja jopa mielisairaalahoitoon joksikin ajaksi, joten hän on tietenkin ymmärtäväinen asian suhteen.
Mutta kertoessa kannattaa todellakin varmistaa ensin, että "sinullahan on vaitiolovelvollisuus?" jotta hän todella ymmärtää sen, koska kaikki pomot sitä eivät ihan tajua, ennen kuin sen heille kertoo!
Olen ollut monessa paikassa töissä siellä pomopuolella, ja voin kertoa ettei yhdessäkään paikassa kunnioiteta tätä ns. vaitiolovelvollisuutta. Jos kerrot mitään heikkoutta itsestäsi, tiedät kertoneesi. Lomautuksella olet ensimmäisenä, pomosi muistaa mainita asiastasi jokaiselle jolle voi. Välillä lipsahtaa muillekin duunareille "jotain".
Järkyttävintä on ehkä työterveyshuollon toiminta. Ovat olevinaan niin suljettu ja tietoturvallinen systeemi, mutta ovat täysin työnantajien talutusnuorassa. Jonkun alkoholismista keskustellaan pomon kanssa, ja kaikki kuuntelevat taustalla. Pomo soittaa työterveyteen, että jatkakaa sen sairauslomaa, en halua sitä enää töihin. Ja työterveys tottelee, koska firma vaihtaa muuten palveluntarjoajaa.
Se homma on todella raadollista. Milläs todistat? Ja kuka lähtee käräjöimään? Et saa koskaan töitä enää sen jälkeen, mistään.
En koskaan kerro terveysongelmistani työterveydessä enkä esimiehilleni. En edes pienestä revähdyksestä. Seuraavalla kerralla kun etsitään syyllistä johonkin, niin se löytyy kyllä: sillähän on ollut niitä ongelmia sen kätensäkin kanssa...
Miksi en kertoisi, sairaushan se siinä kuin muutkin ja sitäpaitsi ei työnantajan ole vaikeaa googlettaa F-koodia sairaustodistuksesta.
Hullu saat olla mutta älä ole tyhmä.
Minä hain syksyllä 2012 töitä, sain duunin ja kaikki näytti hienolta. Kuitenkin ennen töiden alkamista päätin olla rehellinen ja kerroin esimiehelle sairaudestani... tuloksena teksitiviesti jossa hän kehoitti etsimään toista työtä.
Niinpä, jälkeenpäin psykiatrini nro kaksi kauhisteli intoani ja painotti ettei todellakaan, koskaan missään ole viisasta kertoa sekoamisestaan. Sairaudet eivät muille kuulu.
Olen nyt ollut 4kk töissä ja viihdyn, voin hyvin.. suuni olen pitänyt kiinni. Toisaalta en sen mielisairaammalta tunnu kuin työkaverinikaan. Hirveästi pahaa toisista puhutaan, vahditaan työnjälkeä, arvostellaan toisia mutta itse en tuohon lähde.
Puhukoon, aina juoruja on, mutta tärkeintä on etten itse ole muiden asioita ruotimassa.
En kertoisi kenellekään ellei ole oikeasti tarvetta esim. jäät pitkille saikuille tai tarvitset lyhennetyt työpäivät. Itse olin puoli vuotta sairauslomalla läheisen kuoleman ja romahduksen takia. Sain silloin diagnoosin ja kerroin esimiehelleni joka on ollut enemmän kuin ymmärtäväinen.
En kertoisi biposta esimiehelle, en työkavereille enkä edes työterveyteen.
Itse olen hoitoalalla ja toisinaan itku kurkussa kuutelen sitä ruotimista työkavereiden suusta, kun puheeaihe kääntyy bipojen sekoiluihin ja siihen miten hulluja ne ovat.
Eihän minuakaan epäillä duunissa mielisairaaksi, olen kuin kuka tahansa.. tai jos nyt merkkejä hakemalla pitää hakea, niin olen kamalan surullinen, turhantarkka, työnarkomaani.
Olen sijainen ja esimies muistaa kerran viikossa muistuttaa, että loppuvuodesta taloon tulee virka hakuun, joka 100 varmasti on minun virkani.
Ei ole kiva elää sailaillen asioita, mutta jos haluan töitä tehdä on parempi olla hiljaa sairauden suhteen.
Mielisairausdiagnoosit ovat potilaan henkistä pahoinpitelyä. Tämä on taas yksi ongelma lisää sekopäisessä psykiatrian maailmassa.
Minä en ole kertonut pomolle enkä edes läheisimmille työkavereille, mutta työterveydessä kerroin rehellisesti sairaudestani - joka siis on ollut jo usemman vuoden "oireeton" sopivan lääkityksen ansiosta. Työskentelen opettajana, eikä sairaus ole ollut minkäänlainen este.
Sulaa hulluutta ja lapsellisen typerää uskoutua työnantajalle kertoen tällaisista sairauksista! Never!
Olen bipolaari ja alkkis ja ei tulisi mieleenikään kertoa duunissa pomoille asiasta, eikä työkavereille. Olen raittiina AA:n tuella.
Minulle riittää että hoidan työssä työni, siinä kaikki. Työpaikka ei ole sosiaalinen keskipiste minulle, enkä luota tippaakaan ihmisiin. Nykyisin varsinkin selkäänpuukottajia riittää työelämässä. Työkaverit voisivat kannella pomolle, keksiä perättömiä juoruja ja pomot taas saada aiheen antaa potkut tai hankaloittaa muuten työssöoloa.
On todella vaan parasta pitää nämä asiat omana tietona ja puhua muualla, ei työpaikalla.
Itse pidän sitä ihan luonnollisena, että pomon kanssa on niin luottamuksellinen suhde, että voi kertoa sairauksista, koska nykyaikana mieleterveysongelmat ovat hyvin yleisiä. Sitten toisaalta esimies ottaa huomioon työtehtäviä jakaessaan sen, että osa porukasta ei pysty kestämään samanlaista stressiä kuin ns. terveet yksilöt. Ja lain mukaan näin kuuluukin toimia,eli järjestää henkilölle sellaisia tehtviä, jotka hän pystyy hoitamaan.
Myös kuntoutusta on helpompi saada kun työterveys ja esimies ovat selvillä sairaudestasi.
Ja jos saat loparit sairautesi vuoksi, niin silloin rapsahtaa syyte syrjimisestä sairauden tähden, mikä on laissa kielletty.
Myös esimiehen vaitiolovelvollisuuden rikkominen on laissa kielletty, ja siitä voi nostaa syytteen ammattiliiton oikeusavun kautta.