Onko muilla kokemuksia onko eläkkeelle helppo päästä?Oliko se helpotus vai miten suhtauduitte asiaan?Miten saitte päivät kulumaan?Häpesittekö asiaa?
Minulla on tilanne se että nyt psykiatri on ehdottanut eläkettä:( Tuntuu siltä kun se ois suoraan sanottu "että joo et parane".....Ratkisu on vaikee tehä, sillä se tuntuu niin isolta jutulta.Ja suoraan sanoen ois sellinen häpeän fiilis jos vaikka joku kysys...noh ootkos töissä? ni en varmaan sanos että joo oon eläkeläinen.
Minulla on tilanne se että nyt psykiatri on ehdottanut eläkettä:( Tuntuu siltä kun se ois suoraan sanottu "että joo et parane".....Ratkisu on vaikee tehä, sillä se tuntuu niin isolta jutulta.Ja suoraan sanoen ois sellinen häpeän fiilis jos vaikka joku kysys...noh ootkos töissä? ni en varmaan sanos että joo oon eläkeläinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Varmaan riippuu henkilöstä: toinen odottaa eläkkeellepääsyä kuin hepo hellettä kesää ja toiselle se on vaikea sisäistää. Jos vielä haluaist tehdä töitä ja itsetuntosi on kovasti kiinni työsuorituksestasi niin vaikeatahan se on.
Monilla masennus ja mielenterveysongelmat helpottuvat ja jopa häviävät jäädessä eläkkeelle. On vapaus ja ei tarvitse miettiä, jaksaako ja miten tulee toimeen? Jos häpeät juuri mielensairautta niin se on merkki että et ole sinut sairautesi kanssa. Eihän eläkkeelä oleminen elämää lopeta. Jos voimasi palaavat niin voist sitten veilä harkita osa-aikatyötä, keksiä jotain muuta mielekästä luovaa.
Myös jokainen itse päättää, miten kertoo yksityiselämästään. Ja onko tarpeen tehdä jokaiselle utelevalle raporttia ja esitellä sairauskertomuksiaan. Eik yleenä kysyvälle riitä, kun vastaa että on jo eläkeellä.
Itse olisin iloinen jos pääsisin eläkkeelle.
Ei ole helppo päästä. Oli suuri helpotus. Olen viisikymppinen.
4,5 vuotta meni, 1 vuosi saikkua ja 3,5 vuotta kuntoutustukea. Kaikki kiermurat käyty läpi, valituksia, kirjelmiö jne. ammatilllisen kuntoutuksen sain 3 vuotta myöhässä,ei ollut kuulema aihetta aikaisemmin.
Aika harvoin psykiatrit ihan suoraan ehdottaa eläkettä, yleensä niiden tehtävä on pyrkiä kuntouttamaan. Oletko ollut työkyky- tai kuntoutustutkimuksessa? Ammatillisessa kuntoutuksessa? Psykoterapiassa?
Ei ole koskaan ennenkään ollut mitään vapaa-ajanongelmia. Pahimpana sairausaikana ei jaksanut tehdä mitään. Nyt teen hieman töitä.
Noh, hieman hävetti aluksi, mutta ei enää. Kovin moni ei tiedä, että olen eläkkellä.
Jos psykiatri ehdottaa eläkepapereita, niin olet aika vahvoila, mutta ei se silti tarkoita sitä, että eläke olisi tulossa kuin manulle illallinen. Minua kyllä hämmästyttää se, että niille, jotka ei halua eläkkeelle aika usein sitä ehdotetaan ja niille, jotka sinne haluavat, ei koskaan ehdoteta...
Pääsin helposti eläkkeelle ja se oli helpotus, suuri helpotus minulle.
Itse en häpeä sitä että olen eläkkeellä mutta selvästi muut eivät hyväksy minua enää. Kun seuraan muiden ihmisten reaktioita kerrottuani olevani eläkkeellä, niin he jotenkin säpsähtävät tai kavahtavat ja poistuvat vähin äänin paikalta.
Ilmeisesti suurin osa eläkkeellä olevista ovat hirviöitä tai täysin mielenvikaisia otuksia.
Itse en tiedä olisiko helpotus vai ei. 'Köyhyysrajalla' eläminen on olluthirveää, vaikka ei ole verrattavissa henkiseen kärsimykseen. Mulla taitaa olla edessä joko päästä takaisin työelämääntai opiskelemaan, jatkaa kuntoutustukea (jos saa) tai eläkkeelle. Kaikki on täysin epävarmaa. Mistä lopullisen eläkkeen määrän voi laskea vai onko se sama kuin kuntoutustuki? Tietääkö joku?
Toisaalta odotan vain haudan lepoa pitkälti, välillä vähän parempia päiviä.
Itselläni ainakin on ihan sama kuin kuntoutustukikin. Samoin asumistuki.
Minulle oli suunnaton helpotus päästä eläkkeelle. Minulla on siis fyysisiä vammoja ja pääkin alkoi hajoamaan, kun piti hypellä kelan turhissa kuntoutuksissa ja työkokeiluissa.
Mutta pääsin vapaaksi tästä kirotusta oravanpyörästä 5 vuoden paperisodan jälkeen. Raha on tietysti vähissä, mutta ainakin saan olla kotona ja tehdä kotiaskareita omien voimieni mukaan. :)
Jotkut ihmiset ihmettelevät,ku olen 29v eläkkeellä, mutta eipä asia heille kuulu.
Olin pitkään kuntotustuella ja välillä töissä.Mitään kunnon kartoitusta työkykyisyydestäni ei ole tehty paitsi nyt alkaa jotkuu psygologiset testit ja niissä katotaan kait sit jotai....vaikka diagnoosini on selvä.Olen käynyt nuoresta asti hoidossa, mutta tilanteeni vaikeutui 12 vuotta sitten kun sain ekan lapsen ja sama juttu toisen lapsen kanssa ja toistuvat masennukset puskee esiin kun elämässä tapahtuu jotain kurjaa.Olin töissä useissa eri paikoissa mutta ne meni pieleen, koska olen kiltti ja suostuin mitä ihmeelisimpiin työsoppareihin ja oli seassa paljon myös kusettajia.....olen jotekii sellainen stressaaja ja ylisuorittaja eli miun pitäs olla kun kone joka ei väsy ja siitä sitten olen läpikäynyt jo kolme burn outtii.Ihmisenä oon herkkä ja tunneihminen ja nyt tuntuu et en ees uskaltas mennä töihi en kestä pettymyksii niistä seuraa masennus.Joo en todellakaan ole hyväksynyt itseäni tälläisenä masentuneena koen siitä suurta häpeää.No oon saanu erillaisii kommentteja psykiatreilta et täh minä eläkkellee???mutta nykyinen sitä sitten ehdotti, koska yritin palata töihin mutta aloin oireilla ja pahasti olin siis itsemurhanpartaalla.olen saanut oheis sairauksia stresiini takii kuten sappirefluksitaudin ja fibromyologia tyyppistä oireiluu....huh olipa vuodatus!!!!!!!!!!!!
KIITOS kaikille jotka vastasitte ehkä alan katsella asiaa eri kantilta:))
ps.Onko muilla vakuutusyhtiöt lähtenyt eläkkeisiin mukaan?oon kuullu että se on aika taisteluu ja se nyt sitten täs stressaa
Ei ollut helppo päästä, mutta ei ollut myöskään kovin helpottavaa. Eläkkeeni on kuussa 1130e eikä se siitä tule koskaan nousemaan. Minua pelottaa tulevaisuus. Haluaisin tehdä töitä ja osa yhteiskuntaa, mutta alkaa näyttää siltä että olen aivan liian vääränlainen päästäkseni takaisin "oravanpyörään". Minulla on liian vähän työkokemusta, liian hyväpalkkainen puoliso saadakseni koskaan mitään tukea jos opiskelen tai yritän työkkäriin kirjoille. Toisaalta jos alan opiskella, eläke otetaan pois. Olen myös liian vanha mihinkään nuorisotakuuseen mutta liian kokematon mihinkään aikuisopiskelutukeen ja niin edespäin.
Häpeän paljon, eikä mieheni lisäksi kukaan muu tiedä eläkkeestäni mitään. Eivät edes vanhempani.
Millaisia ongelmia tuli?Minuuki pelottaa tulevaisuus ja haluaisin olla hyödyllinen....
Ei vielä ole ollut ongelmia, mutta pelkään niitä. Joskus ennen muinoin joiduin kohtaamaan tämän maan byrokratiaa niinkin ikävässä tapauksessa kuin läheisen kuolema, ja se jätti jälkensä kyllä ja tietoisuuden että tämä maa on kylmä ja ehdoton, kaiken suhteen. Varsinkin sen, miten suoritat elämäsi.
Minä olen vihdoin kolmen vuoden jälkeen jo vähän uskaltanut hengähtää rahan tulon suhteen, vakuutusyhtiö on sen maksanut joka kuukausi minulle samana päivänä, saman summan (ja korottanutkin sitä jo sen ainoan kerran, kun sitä saa korottaa). Mutta edelleen silti vähän pelkään mennä nettipankkiin kuun ekana päivänä. En tiedä miksi.
MInä haluaisin olla osa kapitalisen kilpailuyhteiskunnan orja, niin kuin joku tuossa alla sanoo. Mutta luulen, että se on kohta ihan mahdotonta. Tuntuu jotenkin pahalta; en ole koskaan tehnyt mitään rikollista, en ole koskaan edes kokeillut huumeita, käytän alkoholia joko vähän tai en ollenkaan, hoidan itse lapseni, hoidin aikanaan mummini, autan muita... ja minä olen se, kuka en sitten saa mitään apua tai tukea mistään jos haluan nousta tästä. Ei rahallista, ei psyykkistä, ei mitään.
Jos olisin narkomaani, joka on raskaana ja vankilassa ja tappanut jonkun, oveni takana olisi lauma sosiaalitanttoja valmiina olemaan hyviä ihmisiä. Mutta kun olen vain ollut poissa normielämästä mielenterveydellisten juttujen takia, niin se on voivoi - mitäs olen mokannut.
Itse pääsin juuri eläkkeelle, 31vuotiaana.
Kymmenen vuotta kuntoutustukea takana, terapioita, osastohoitoja.
Eläkkeelle pääsy ei ole helppoa nuorena. Osittain helpotus päästä, ei tarvitse ainaista paperisotaa, toisaalta miettii että mitäs nyt. Eihän eläke oikeastaan mitään estä, mutta mielenongelmat kyllä...
Helppoako, miten tuon nyt ottaa? Kun ensin on vuosikymmenien aikana jo
lähes täydellisesti eristäytynyt muusta maailmasta ja toisista ihmisistä
ulkopuoliseksi, melkein sama asia jos olisi vankilassa viettänyt parikymmentä
vuotta eristyssellissä, siihen sitten lätkäistään joku minimieläke päälle ja
kakku jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka. Eli siihen viimeiseen
henkäykseen asti ja sairaana sekin, kärsien erilaisista iän mukanaan tuomista vaivoista, eikä itsellä ole enää voimia lähteä hakkaamaan päätä sitä kiviseinää vastaan, mikä terveydenhoitopuolella tulee vastaan.
Oli se kaikenkaikkiaan vuosikymmenien prosessi, huipentuen sitten lopulta
siihen sairauspäiväraha/kuntoutustuki rumbaan muutaman vuoden aikana,
ennen kuin eläkepäätös.
Alkuun oli helpotus päästä eroon kaikesta siitä siihen asti työttömyystoimiston
toimesta mukana tulevasta, mitä siinä nyt sitten aina milloinkin olikin.
Työttömyystoimistotouhu oli alkuun sellaista, että jos sai joskus jotenkin
jotakin kohtuuhommaa järjestymään itselle - joillain työllisyystuilla - sieltä
toimistolta käsin yritettiin viedä multa nekin hommat ja saada niihin tilalle
joku oma tuttu tai muu lahkoonsa kuuluva.
Enkä jäänyt kyllä niitä paskkakursseilla olleita pashkaihmisiäkään kaipaamaan,
jotka koittivat vain seljän takana levitellä niitä juttujaan, että tuo on tuollainen
tartuntatautien levittäjä, tartuttaa vielä heihinkin kaikki taudit, AIDSista alkaen.
Eikä mulla nyt koskaan mitään semmoisia edes ollutkaan.
Kun pääsin tuollaisesta "herkullisesta" pakkopullasta eroon, sopeuduin sitten
taas siihen vallitsevaan tilanteeseen, niin kuin aina aiemminkin.
Huomaten myöhemmin olevani aina vain entistä syvemmällä suossa.
Jonkinlaisia häpeän tunteitakin oli alkuunsa, nyttemmin niistä on tullut päästyä
eroon. Paskhaihmiset jauhaa sitä paskhaansa joka tapauksessa, häpes tai ei.
Sekä tekee kaikenlaisia paskhajuttuja, vuodesta toiseen, siihenkin on vaan
pakko tavalla tai toisella sopeutua jos täällä aikoo tallustella.
Jos nuorena eläkkeelle jäät, pyri olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä,
älä jää passiivisesti odottelemaan, että josko se vielä jollain tapaa paistaisi
se aurinko siihen omaankin risukasaan.
Sitä se ei nimittäin tee, vuosi vuodelta saatat vain vajota entistä syvemmälle
sinne varjojen maille.
Voi kiitos todella paljon, mitä ootte kaikki tänne kirjoittaneet ja ns.avautuneet. Olen nyt ollu saikulla puolvuotta ja alkaa käydä niin kuin sinulle "läpeensä laho" eli erakoidun kotiin ja irtaudun muusta maailmasta vielä enemmän ja fuckin noidan kehä josta yritän juosta pakoon jatkuu....eli kynnys kasvaa mennä jopa kauppaan ja frendeille.Miu ex psykiatri joka oli yksityinen sanoi että hän ei voisi tehdä miulle niin että kirjottas eläke paperit, mutta kun menin sitten eksotelle ni joo mites ois eläke????!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!ja kun se ei ees ollu hänen idea vaa kallonkutistajan jolla kävin 12 vuotta sitte et jihuuuuuuu.miu oma toive ois ollu että ex psykiatri ja nykyinen ois tehny yhteistyötä mutta paskat asiat kysytää tohtorilta joka sai miut pelkäämää skitsofrenoita ym.....en tiedä joskus tulee sellanen fiilis että ajatteleeko ne kallonkutistajat et joooo o jos on mielenterveysongelmii ni ei voi tehä omii päätöksii omasta elämästä.ja aika pitkälti sen takii kirjotin tänne vähän miun tarinasta, että voisin jakaa muiden kokemuksia ja omia.En kyllä tajuu sitäkään että eikö ensin pitäisi kokeilla lääkkeitä, kutoutusta, psykoterapiaa ym.nykynen kallon kutistaja vaa sano et joo oon hieno ihminen ja hyvä huumorin taju on mutta hulluhan oisin jos naurasin JIPIII pääsen pääkopan takii eläkkeelle.ja lääkäri jolla käyn on ongelmien ratkaisukoulutuksen saanut psykoterapeutti.....
7 vuotta kuntoutusta, terapiaa, eri lääkkeitä, osastoja. Oli se kai lopuksi helppo päästä, kun lääkäri totesi ettei mitään ole tehtävissä, että kaikki on käytetty ja psykiatria epäonnistui.
Itsellä sellainen olo että vihdoin, mutta toisaalta vaan masentaa lisää. Ikuisesti surkeat tulot, tuomittu olemaan masentunut ja kotona mätänemässä. Mutta toisaalta en osaa muuta tehdäkään. Jos kerran lääkärit ei saa masennustani pois, miten minä muka siihen yksin kykenisin? Yksin olen minä, ja minä olen tälläinen. Ei ole muita enää sanomassa, ole tuollainen, yhteiskunnan muotin mukainen.
Oikeastaan se on hienoa, ettei minua enää pakottamalla yritetä muovata tämän sairaan voittojatavoittelevan kapitalistisen kilpailuyhteiskunnan orjaksi.
Minä en häpeä lainkaan eläkeläisenä oloa, vaan sanon sen kyselijöille reippaasti. Kaikki perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät ja myös suurin osa aviomiehen puolelta tietävät asian. Enemmän kaikki kirosivat sitä, etten päässyt nopeammin eläkkeelle, kun tietävät terveydentilani.
Minulla ei muutenkaan elämäntilanne sinällään muuttunut, koska en ole ikinä päässyt oikeisiin palkkatöihin, ainoastaan virastojen pompotus loppui :)
Pääsin helposti työkyvyttömyyseläkkeelle, lääkärin lausunnon jälkeen meni 3kk kun myöntävä päätös tuli. Enkä häpeä yhtään kertoa ihmisille, olen paljon onnellisempi nyt ja terveempi ja päivätkin kuluvat nopeasti.
50 vuotiaana ja kolmannen hakukerran jälkeen sain toivomani eläkepaperit ja diagnoosi kaksisuuntainen mielialahäiriö siis se lievempi muoto. ja sekin diagnoosi tuli, kun söin väärää lääkettä kroonistuneeseen masennukseeni, joka laukaisi mania oireet, joita ei ikinä aiemmin ollut. Työeläkettä minulle ei ole juurikaan kerinnyt kertymään, koska olen ollut pääasiassa kotiäitinä hoitaen yhdeksää lastani. Mutta en ole ikinä osannut hävetä työkyvyttömyyseläkkeellä olemistani , mutta toisaalta taas miehelläni on ollut niin hyvät tulot että hänen työeläkkeensäkin on sen verran hyvä, että taloudellisesti ei ole mitään heikkoa.
Olen ollut nyt reilun kuukauden eläkkeellä, ikää on 48 vuotta. Sairastin työmarkkinatuella kolme vuotta, sitten meni sairasloma läpi vuodeksi ja viides eläkehakemus hyväksyttiin.
Kroonistunut vaikea masennus ( tuo paperinpyörittely sen aiheutti),psykootinen persoonallisuudenhäiriö Aspergerille tyypillisin oirein, astma ja muita somaattisia vaivoja.
En ole vielä toipunut neljän vuoden lappujentäyttelystä joten helpottavaa olotilaa ei ole vielä kuulunut.
kun ihmiset kysyvät jotta mitä kuuluu,vastaan : " leppoisia eläkepäiviä."
nimim. w d, kunhan aikaa kuluu vähän enemmän niin alat vapautua ja päästä irti ja olo helpottuu. Itselläni meni noin puolivuotta eläkkeelle pääsyn jälkeen kun alkoi vähitellen olo parantua ja painajaisunet vähetä. Nyt olen terveempi kuin muistan koskaan olleeni.
Voihan vitsi, asia koetaan monella eritapaa. toisaalta en minäkään haluaisi olla yhteiskunnan pelinappula.Sitäpaitsi nykyinen työyhteisö on ihn sika paineistettuu ja niin monet syö mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä ja uupuvat.ajatellaanko tässä yhteiskunnassa kuinka vanhemmat jaksaa hoitaa lapset ja kun ei jakseta lapset ja nuoret sairastuu, koska kukaan ei jaksa kuunnella eli noidankehä on valmis.minulle kerrottiin että puolet suomalaisista on masentuneita.MIKSI?ehkä kuitenkin otan eläke paperit ja hoidan sentään lapseni ja annan heille aikaa ja rakkautta.