Päiväsairaalassa voi tutustua ihmisiin. Samaten ryhmäterapia-ryhmissä. Kolmannen sektorin palveluista voi kanssa löytää tuttuja. Ja vaikkei kehenkään tutustuisi, niin on noissa paikoissa hauskempi hengata kuin nyhjöttää yksin kotona. Suosittelen myös psykoterapiaa. Kaikki edellä mainitut palvelut kustantaa sossu, jos raha on tiukalla.
Tällä palstalla on ihmisiä, joilla ei ole lainkaan sosiaalisia kontakteja ja jotka liikkuvat pelkästään työn ja kodin välillä (jos edes käyvät töissä). Miksi ette yritä hakea hoitoa? Mitä teillä on menetettävää? Jos kotipaikkakunnallanne ei ole mitään palveluja, niin tulkaa helsinkiin ja ilmoittautukaa sossuun.
Tällä palstalla on ihmisiä, joilla ei ole lainkaan sosiaalisia kontakteja ja jotka liikkuvat pelkästään työn ja kodin välillä (jos edes käyvät töissä). Miksi ette yritä hakea hoitoa? Mitä teillä on menetettävää? Jos kotipaikkakunnallanne ei ole mitään palveluja, niin tulkaa helsinkiin ja ilmoittautukaa sossuun.
Vastaukset 62
Vanhimmat
Älä neuvo jos et tiedä asioista mitään. Ei se avun hakeminen niin helppoa yksinäiselle ole.
Tottakai tämä on pelkkä provo, mutta sanoinpahan kuitenkin.
Miksi se olisi vaikeampaa kuin sellaiselle jolla on kavereita?
Siksi.
Määrääpä minulle toiset 10 vuotta päiväsairaaloja ja terapioita! Menisin mielelläni jälleen kerran. Valtio ei vain enää halua auttaa.
Mikset hakeudu kolmannen sektorin palveluihin? Sinne joihinkin tiloihin ja ryhmiin voi mennä kuka vaan ilmaiseksi. Siellä on kyllä monesti vanhempaa ja huonokuntoisempaa porukkaa...mutta aika huonokuntoinen lienet sinäkin, jos 10 vuotta terapiaa ei ole sun ongelmias setvinyt.
Odotan, että sekoan päästäni lopullisesti ja pääsen sitten lepositeisiin loppuelämäkseni.
Ei sinua lepositeisiin laiteta. Määräävät avohoidon jälkeen kotiin kuolemaan. Ei osastoilla ole tilaa vakiasukkaille. Kotona sitten kirjoittelet sekopäisiä ajatuksiasi suomi24:lle loppuelämäsi.
Näin on
Miksi odotat? Mitä hienoa siinä on. Ai kärsit mieluummin itse ja aiheutat yhteiskunnalle vielä suuremmat kustannukset sen vuoksi ettet "tahdo selitellä ongelmiasi"? Mitä jos vaan hakeutuisit terapiaan?
Siellä suljetulla osastollako se hieno elämä sitten odottaisi? Pää täynnä mömmöjä millä vaan peitetään oireita. Hakeutukaa terapiaan!
Maksaa se terapiakin yhteiskunnalle.
Aikamoiset säästöt se silti tuo, jos se eheyttää ihmisen ja kuntouttaa työelämään.
Oma "hulluuteni" ei itselleni aiheuta kärsimyksiä. Olen aika onnellinen harhoissani. Yhteiskunta..en kuulu siihen juuri millään tavalla. Yhteiskunta tehköön itse valintansa kuten tähänkin asti.
Terapia ei ole apu varsinkaan jos siihen ei ole tarvetta. Vaikka psykomanipuloinnissasi niin kuvitteletkin.
Kyllä se selvästi aiheuttaa sinulle kärsimyksiä. Kiellät vaan sitä mielessäsi.
Aikamoiset säästöt olisi jos hulluja ei olisi olemassakaan.
Valtiolla olisi varaa kustantaa kaikille kultaiset vessanpöntöt!
Terapia on tosi kallista.
Kiusa se on pienikin kiusa. Kun systeemi ja toiset eläjät täällä
järjestelmällisesti haittaavat ja tuhoavat jonkun elämää melkeinpä
parhaan kykynsä mukaan, voihan se pieni ihminen sitten koettaa
vastata siihen omalla tavallaan, alkaa tehdä ihan samaa takaisin,
kukin tyylllään.
Itse omaa elämääsi tuhoat, eikä kukaan muu!
Varmaan siksi ettei yksinäisyys ole mikään sairaus. Niin että trololololololol vaan itsellesi.
Nykyään vaan jokaisesta pikkuongelmastakin väännetään väkisin sairaus jotta päästäis syöttämään mömmöjä ihmisille ja nehän vain pahentaa asioita.
Mikä yksinäisyyttäsi aiheuttaa? En tiedä yhtäkään henkisesti tervettä ihmistä joka olisi yksinäinen. Taidat sittenkin olla sairas.
Jaa että se on "pikkuongelma" kun voitte jatkuvasti pahoin ja kitisette koko elämänne täällä suomi24 palstalla? Ja kuka pakottaa niitä mömmöjä syömään? Kehotin ihmisiä hakeutumaan psykoterapiaan tai ryhmiin.
Saat sen kuulostamaan siltä kuin a) terapiaan voisi kävellä tuostavaan ja b) se olisi kaikenratkaiseva ihmehoito. Todellisuudessa terapiaan vaaditaan kunnon diagnoosi, ja silloinkin sinne on pitkät jonot ja odotusaika. Eikä terapia auta kuin korkeintaan siihen diagnosoituun ongelmaan.
Ensinnäkin tämän ketjun pääpointti ei ollut terapia, vaan se miksette kotona möllöttämisen sijaan hakeudu sitten vaikka kolmannen sektorin palvelujen piiriin? Täällä Helsingissä ainakin niihin voi kävellä tuosta vaan (no sähköpostia pitää ehkä ensiksi laittaa).
Ja itse terapiasta, sinne voi aika helposti päästä kuka vaan (käytyään ensin muutaman kuukauden psykiatrian poliklinikalla), ellei ole niin huonossa kunnossa että psykiatrit/KELA katsovat ettei henkilöä ole realistisesti enää mahdollista kuntouttaa työelämään.
Terapia ei ole mikään ihmehoito, mutta kukaan onnistuneen terapian läpikäynyt ei kitise päivät pitkät suomi24 palstalla ja syyttele julmaa maailmaa. Itseasiassa terapian ei edes täydy olla hirveän onnistunut jotta tuollaisesta pääsee eroon.
Ja terapia todellakin auttaa muuhunkin kuin "diagnosoituun ongelmaan". Sinulla on selvästi jotenki todella harhainen käsitys terapiasta. Terapiassa hylkäät psykiatrien antamat diagnoosit ja löydät omat sanat tilanteellesi.
Terapiaan ei voi päästä "kuka tahansa", vaan pitää olla selvä diagnoosi ja mielellään suhteellisen vaka-asteinen, Itse kävin psykologin vastaanotolla utelemassa, mikä mahtaa olla vikana, kun ei ole koskaan aikuisiällä ollut yhtään ihmissuhdetta tai työpaikkaa (ikää 30 ). Psykologin vastaus: ei mitään vikaa, ehkä jokin lievä masennus korkeintaan. Ja oikeassahan hän taisi ollakin. (Tosin en myöskään valita täällä päivät pitkät, ainoastaan vastailen joskus viesteihin)
Ei terapiaan oteta sillä perusteella, että poikkeaa normeista, vaan taustalla pitää olla selvä lääketieteellisesti määriteltävä häiriö/sairaus.
Niin ja sellaista diagnoosiahan psykiatria ei tunne kuin yksinäisyys, täytyy kärsiä vähintäänkin keskivaikeasta masennuksesta tai esim yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä päästäkseen terapiaan. Yleensä pitää olla vieläpä monta eri diagnoosia ennenkuin pääsee kelan tukemaan psykoterapiaan.
Ei yhtään ihmissuhdetta eikä työpaikkaa yli 30-vuotiaana, eikä mitään ongelmaa? Oletko itse samaa mieltä? Kuulostaa siltä että sinulla on aika pahojakin ongelmia.
Ja mitenköhän se psykologi sinut yhden(?) tapaamiskerran perusteella "analysoi"? Itsellä oli terapiakertoja takana jo lähes 100 ennen kuin terapeutti alkoi kunnolla hahmottaa ongelmaani. Ja itse psyykeen työstämiseen kuluu vuosikausia.
Hakeudu psykiatrian poliklinikalle psykiatrin hoitoon (psykiatrit kirjoittavat lausunnot mm. KELA:a varten) ja kerro siellä ettet kykene muodostamaan ihmissuhteita, olet masentunut ja haluaisit kuntoutua työelämään. Jos he tarjoavat sinulle nappeja, niin ota kiltisti reseptit vastaan, osta lääkkeet ja heitä vaikka roskiin. 3-6kk kuluttua sanot etteivät ole auttaneet lainkaan ja vaadi terapiaa. Tuolla pitäisi nykylainsäädännön perusteella KELA-tuki irrota. Ja sossu maksaa omaosuudet, jos on itse varaton.
Psykiatria ei tunne käsitettä ysinäisyys, mutta jokin persoonallisuuden ongelma ihmisellä on, jos hän on jatkuvasti vastentahtoisesti yksin.
Kyllä ihan esim. estynyt persoonalllisuus kelpaa myös KELA:lle terapiaa varten.. Sellaista diagnoosia (tai sitä keskivaikeaa masennustakaan) ei ole kovin vaikea saada, jos kertoo psykiatrille kärsivänsä jatkuvasti yksinäisyydestä.
Ja terapiaanhan voi kuka tahansa mennä jos on vain varaa se itse kustantaa. Tässä puhutaan nyt KELA-tuen saamisesta. Sairaanhoitopiiri saattaa myös kustantaa terapiaa ostopalveluna ihmisille jotka eivät täytä KELA:n kriteereitä (ja ostopalvelu on eri asia kuin julkisen puolen psykoterapia, mihin on hyvin hankala päästä).
Oletko sitten etsinyt noita ihmissuhteita tai työpaikkaa ja oletko kokeillut mitään koulujuttuja ja muuta?
Eiköhän se suurin ongelma taida olla sosiaalisella puolella jos mitään muita terveydellisiä ongelmia ei löydy.
"Ensinnäkin tämän ketjun pääpointti ei ollut terapia, vaan se miksette kotona möllöttämisen sijaan hakeudu sitten vaikka kolmannen sektorin palvelujen piiriin? Täällä Helsingissä ainakin niihin voi kävellä tuosta vaan (no sähköpostia pitää ehkä ensiksi laittaa)."
Tämän kirjoituksen pääpointti tuntui kyllä olevan terapiaan hakeutuminen.
Mutta ihan ymmärrettävää tuo on jos on muutenkin vaikeaa lähteä minnekkään. Tuota kautta koska voisi tosiaan tutustua samanlaisessa tilanteessa oleviin ja varsinkin kannattaisi aktiivisesti hakeutua sellaisiin ryhmiin, joissa olisi aktiviteetteja.
Eikä noita sosiaalisia ympyröitä taida olla hesassakaan muutoin sellaisille joilla on sosiaalisia ongelmia vaan ainoastaan sellaisille joilla kaikki asiat ovat kunnossa ja hyvällä mallillaan.
"Saat sen kuulostamaan siltä kuin a) terapiaan voisi kävellä tuostavaan ja b) se olisi kaikenratkaiseva ihmehoito. Todellisuudessa terapiaan vaaditaan kunnon diagnoosi, ja silloinkin sinne on pitkät jonot ja odotusaika. "
Terapiaan voi päästä varsin helpostikin. Joillakin alueilla nuo odotusajat voivat olla lyhyempiä/pitempiä, mutta tarvitaan lisäksi jonkinlaista omaa halua.
Vaikka kärsisi sosiaalisista ongelmista tai muistakin ongelmista niin terapia voi olla siltikin varsin huono vaihtoehto monille. Muu sosiaalinen aktivoituminen olisi paljon järkevämpää - ainoa ongelma on siinä että sekin on haastavaa ja paikoitellen vaikeaa tai lähes mahdotonta.
Sosiaalisen puolen ongelma on mielenterveysongelma...
Kirjoituksen pääpointti oli hoitoon/ihmisten ilmoille hakeutuminen. Vastaajat jättivät vain vastaamatta itse esitettyyn kysymykseen ja rupesivat vänkäämään terapiasta.
Vaikeus osallistua hoitoon tai lähteä esim. kuntoutujien ryhmiin on ymmärrettävää, mutta se kannattaa myöntää itselleen ääneen. Sen sijaan että sanoo: "olen ihan ypöyksin koska elämä on epäreilua ja maailma on julma ja kukaan ei pidä musta vaikka yrittäisin" niin pitää sanoa "olen yksin koska en edes yritä hoitaa itseäni kuntoon, sillä hävettää/pelottaa lähteä hoitoon/ryhmiin".
Millä tavalla terapia voi olla huonoksi ihmiselle (jos terapeutti on ammattitaitoinen)?
Kyllä voin myöntää sen etten uskalla mennä ryhmiin mutta entäs sitten? Mitä sille voi tehdä jos ei uskalla? Ei varmaan mitään.
Olen aloittanut kahta yliopistotutkintoa, molemmat jäivät kesken, värkkäsin myös pitkään yritystoiminnan perustamista josta ei tullut mitään. Nykyisin ei huolita edes työkkärin työvoimakoulutuksiin, arvattavasti ilmeisesti koska eivät usko motivaatiooni pitkän työttömyyden jälkeen. Mitään työpaikkoja on luonnollisesti turha hakeakaan (vuokrafirman kirjoilla ollaan mutta edes ne eivät tarjoa hommia).
Mitä tulee ihmissuhteisiin, niin normien mukaan elävät kolmikymppiset elävät niin eri maailmassa ja ovat eläneet jo 10 vuotta, että tuntuu jokseenkin mahdottomalta. Ei yhtään edes tietoa, mistä aloittaa - ja miksi?
Mutta jos palataan tähän terapiajuttuun, niin eivät psykologit etsimällä etsi ihmisestä ongelmia. Pitäisi olla jokin itse tunnistettu ongelma tai sitten aiheuttaa huomattavasti vaikeuksia muille että päätyisi psykiatrisen hoidon piiriin. Itse kun en oikeastaan tiedä, mikä se ongelma on, niin vaikea sitä on päästään keksiäkään mitään...
Mutta miksi sinun pitäisi tutustua juuri normien mukaan eläviin ihmisiin?
Ja on useita erilaisia aloja joihin kouluttautumalla saa luultavasti varman työpaikan, vaikkei työkokemusta löytyisikään.
Psykologi ei ole psykoterapeutti. Eikä sinulla tarvitse olla mitään tunnistettua ongelmaa. Sinne menet tutkiskelemaan itseäsi ja löydät omat solmusi (johon menee vuosia, joskin prosessi tietysti alkaa jo aikaisemmin). Ei terapia ole mikään hullujen huone jonka hoidon piiriin "päädytään".
Voisit keskittyä käsittelemään asiaa ja keräämään rohkeutta. Yritä miettiä mikä siinä ahdistaa? Mikset voi pyytää apua ja osoittaa tarvitsevuutta? Eikä sinun tarvitse heti mennä ryhmiin. Voit yrittää aloittaa vaikka siitä että saat lääkärille sanottua että masentaa tms. Siitä voit sitten siirtyä psykiatrin kautta psykoterapiaan. Ja siitä ehkä parin vuoden päästä johonkin ryhmään. Kerää rohkeutta ensimmäiseen askeleeseen valittamisen sijaan (en tosin tiedä oletko juuri sinä yksi "valittajista"...tämä oli yleispätevä neuvo).
"Kirjoituksen pääpointti oli hoitoon/ihmisten ilmoille hakeutuminen. Vastaajat jättivät vain vastaamatta itse esitettyyn kysymykseen ja rupesivat vänkäämään terapiasta."
Kyllähän se "terapiaan lähettäminen" tuntui olevan kirjoituksen pääpointti.
Mutta minne paikkaan täysin yksin olevat ovat tervetulleita?
Jos miettii todellisia vaihtoehtoa niin koulutus, työpaikka. Työpaikkaan pääsee jos on aikaisemmin tehnyt hommia ja jos on ollut sos.ympyröistä poissa jo pidempään niin sellaiseenkin on vaikeaa päästä.
Seuran saamisen kohdalla tilanne on vielä vaikeampi. Jos ei ole tottunut olemaan kenenkään kanssa ja juttelemaan kenelle niin kynnys löytää sellainen henkilö joka hyväksyisi tälläisen henkilön on vaikeaa.
Toisaalta mielenterveyspuoleltakin voi löytyä juuri tälläisiä ryhmiä joihin voi päästä mukaan ja löytää seuraa, jota olisi muuten vaikeaa löytää.
Mutta yleisesti ottaen voi sanoa että niille jotka ovat tottuneet olemaan aina "ihmisten ilmoilla" niin se lähteminen on simppeli juttu. Ne joille tuo on uutta, niin tulee olemaan uutta, ilman sellaista tahoa joka siihen tutustuttaa.
Tai sitten on se vaihtoehto että itsekseen on eri paikoissa ja kukaan ei sano juuta tai jaata tai kysyvät että miksi olet itseksesi täällä? (kuten yhdeltä baariveikolta aikaisemmin samalla palstalla kysyttiin vaikka oli tottunut käymään noissa enemmän). Siitä ei yhteisöllisyyden tunnekkaan paljon parane.
Yksinäisyys ei ole sairaus joten sairaalaan ei voi mennä ihan tosta vaan hakemaan kavereita.
Mutta mikset saa niitä kavereita? Jokin ongelmahan sinussa on. Sen voisit hoitaa kuntoon.
Yksinäisyys myös todistetusti aiheuttaa laaja-alaisia mielenterveysongelmia. Joten hoitoon voi hakeutua myös ennaltaehkäisyn vuoksi.
Jos tutustuminen tapahtuu lähinnä terapeutteihin niin silloin homma ei kannata. Tutustuminen toisiin samanlaisessa tilanteessa oleviin voisi olla järkevä vaihtoehto, mutta ei sellaisiakaan tapaamispaikkoja kovin paljon ole tarjolla.
Välttämättä nuo jutut eivät ole ihmiselle itsellekkään paras vaihtoehto. Voi laskea se itsensäarvostus kummasti ja sitten kun tehdään keinotekoinen vuosien hoitosuunnitelma ihmiselle, niin luodaan vain yksi riippuvaisuussuhde lisää.
Parasta hoitoa ovatkin siis samanarvoiset suhteet, joissa ihmiset ovat samalla viivalla.
Hesaan ei kannata tuollaisten palveluiden takia mennä. Siellähän sitä vasta onkin kallista. Ulkopuolella voi jäädä rahaa jopa ruokaankin. Mutta samat palvelut ovat pääsääntöisesti jaossa ympäri Suomea.
Parasta terapiaa ihmisille olisi silti tutustua muihin ihmisiin, mutta tuo tuntuu olevan varsin vaikeaa monille.
Ei terapeutteihin ole tarkoitus tutustua, vaan työstää itseään heidän kanssa.
Ja jotta ihminen voisi olla samalla viivalla ystäviensä kanssa, tulee hänen olla mieleltään terve. Arvostaa itseään ja muita.
Parasta terapiaa ei ole muihin ihmisiin tutustuminen, sillä nuo suhteet eivät ole terapeuttisia vaan vastavuoroisia.
"Ja jotta ihminen voisi olla samalla viivalla ystäviensä kanssa, tulee hänen olla mieleltään terve. Arvostaa itseään ja muita."
Aika monella sellaisella on kyllä ystäviä ja kavereita jotka eivät arvosta muita pätkän vertaa.
Kyse onkin enemmän siitä miten itsellä menee ja asiat ovat, ei siitä miten ajattelee muista ja suhtautuu muihin.
"Parasta terapiaa ei ole muihin ihmisiin tutustuminen, sillä nuo suhteet eivät ole terapeuttisia vaan vastavuoroisia."
Vastavuoroisuus toimii kahteen suuntaan. Toisaalta voidaanko ajatella että jos ihminen on tarpeeksi huono niin hänestä ei ole ns. hyötyä kenellekkään? Vastavuoroisuus onkin oikeastaan synonyymi hyötysuhteelle.
Tyhjän p....n jauhantaa. Tämä, mitä mä tällä hetkellä teen, on justiinsa
sitä mitä minun pitääkin tehdä.
Paskhaihmisille paskhaa.
Mielenterveytesi taitaa olla eri mieltä?
Män en kyll tajua miksi pitäisi käydä terapiassa jos on sinkku?Jos yksinäisyys ahdistaa niin silloin voi ihan hyvin etsiä lohtua ja ymmärrystä erillaisista terapiamuodoista?
Må taas tunnen monta typpejä jotka tuntevat itteensä yksinäiseksi.Riippuu kai siitä kuink vanha oot.
Jos on keskiikäinen ilman omaa tekoista perhettä niin yksinäisyys voi alkaa ahdistaa jos ei ole minkään sorttisia intressejä.
Koska yksinäisyys ei ole sairaus, vaan elämäntilanne. Se voi aiheuttaa surua ja ahdistusta, mutta ei ole sairaudentila. Kaikki eivät myöskään usko terapiaan, ja joillekin terapia voi olla psykologisesti vahingollista.
Terapia ei mielestäni ole sopiva ratkaisu yksinäisyyteen siinäkään mielessä, että hoitosuhteesta tulee helposti korvike spontaanille sosiaaliselle elämälle. Siihen on sitten helppo ripustautua ja tehdä siitä koko elämän keskipiste, jolloin yksilön maailma kutistuu terapiasessioiden kokoiseksi.
Mielenkiintoista, että ehdotat "kotona nyhjöttämisen" tilalle sairaalaa ja psykoterapiaa. Et esimerkiksi harrastusten, aktivismin, vapaaehtoistyön tai muun sosiaalisen toiminnan pariin hakeutumista.
Yksinäisyys on elämäntilanne, mutta jos on vasten tahtoaan yksin pitkiä aikoja, kertoo se huonoon jamaan ajautuneesta psyykeestä. Tuosta "ei ole sairaudentila" lauseestasi paistaa läpi miten itse mystifioit masennusta ja muita mielen "sairauksia".
"Kaikki eivät usko terapiaan"? Käsittämätön lause. Miten suhtautuisit jos minä sanoisin etten usko verisuoniin ja keuhkoihin? Ottaisitko minut vakavasti? Samalla tavalla kuin ihmisen fysiologiaa on tutkittu, on tutkittu myös ihmisen mielen kehitystä ja rakennetta. Perusrakenteet niissä ovat hyvin samankaltaisia, vaikka kaikki ovatkin omia yksilöitään. Ja samalla tavalla huonosti kehittynyttä mieltä voidaan lähteä "korjaamaan".
Kysyin tätä jo ylempänä, mutten saanut vastausta: millä tavalla ammattitaitoisen terapeutin suorittama terapia voi olla potilaalle vahingollista? En siis väitä etteikö noin voisi olla, haluaisin vain kuulla jotain tieteellistä tutkimusta tai esimerkkejä asiasta.
Jos terapiasta tulee jollekulle (pysyvä?) korvike sosiaaliselle elämälle, niin terapeutti on silloin täysin epäonnistunut.
Sairaala ja psykoterapia eivät sulje pois harrastuksia ja muita mainitsemiasi asioita. Suositukseni hakeutua hoitoon lähti siitä että täällä palstalla marisevat ihmiset siitä miten ovat turhaan kaikkensa yrittäneet ja ovat heittämässä pyyhettä kehään, ilman että he ovat yrittäneet hoitaa itseään kuntoon. Ei tuossa vaiheessa paljon auta suositella mitään harrastusta.
"Samalla tavalla kuin ihmisen fysiologiaa on tutkittu, on tutkittu myös ihmisen mielen kehitystä ja rakennetta. "
Onhan sitä tutkittu. Luotettavuusarvo vain on kyseenalainen.
"Kysyin tätä jo ylempänä, mutten saanut vastausta: millä tavalla ammattitaitoisen terapeutin suorittama terapia voi olla potilaalle vahingollista? En siis väitä etteikö noin voisi olla, haluaisin vain kuulla jotain tieteellistä tutkimusta tai esimerkkejä asiasta."
Tuohon liittyy ongelmiakin. Muihin vertaaminen toimii isona osatekijänä terapia-ajattelussa. Muihin vertaamisessa on vain se ongelma että jos on selvästi huonommin asiat kuin pitäisi olla niin silloin kyse on aina ns. b-luokan kansalaisesta. Itse voi vielä ajatella hyvinkin itsestään, mutta terapeuttihan se kertoo viimeistään totuuden. Lähes yksinkertaistettuna voi sanoa että ole samanlainen kuin muut ja voit olla lähes a-luokan kansalainen.
Terapeutista voi tulla ihmisen paras ja huonoin ystävä. Sellainen taho joka ehdollistaa itsensä ystäväksesi mutta ei koskaan ole kuitenkaan todellinen ystävä. Riippuvaisuussuhde terapiaan onkin usein yleinen vaihtoehto kun muita kontakteja ei ole.
"Jos terapiasta tulee jollekulle (pysyvä?) korvike sosiaaliselle elämälle, niin terapeutti on silloin täysin epäonnistunut."
Ikävä kyllä tämä taitaa olla varsin yleistä.
"Ei tuossa vaiheessa paljon auta suositella mitään harrastusta."
Harrastuksen suosittaminen ei itsessään ole huono juttu, mutta harrastusryhmiin pääseminen onkin jo vaikeampaa. Varsin monet harrastusryhmät ovat täynnä konkareita ja ei niihin täysin amatööreillä ole mitään asiaa.
-----
Olen edelleen sitä mieltä että paras terapeutti ihmiselle olisi hyvä ystävä/tuttu. Tosin joillekin tälläinen terapiakin voi toimia hyvänä apuna. Eikä sen kokeileminen mitään maksakkaan. Mutta voi olla varsin kahdenlaisia tuntemuksia mitä siitä saa.
Ja anteeksi vain, mutta minusta mystifioit terapiaa, josta on näköjään tullut sinulle uskonnonkaltainen lohturiepu ja elämän merkityksellistämisen tekniikka. Juuri tällainen ns. terapiahulluus vieraannuttaa monet terapiasta.
Uskonnonkaltaista terapiassa on myös se, että psyykettä pitää muka "työstää" loputtomasti, rajattomasti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, eikä kukaan ymmärrä epäillä touhun mielekkyyttä. Mikä tahansa muu toiminta lopetettaisiin ilman näkyviä tuloksia, mutta terapiakulttuurissa ihmisen psyyke on mystifioitu niin, että sen oletetaan vaativan loputonta tutkimista ja säätöä.
Ehkä terapiakulttuuriin liittyy myös aimo annos narsismia. Terapeutin yksityiskohtainen kiinnostus potilaan tunteita ja ajatuksia ja kokemuksia kohtaan hivelee jälkimmäisen itsetuntoa. On imartelevaa, kun oma elämä nousee sillä tavalla maailman keskipisteeksi ainakin pari kertaa viikossa. Jotenkin ymmärrän, miksi sellainen tuottaa mielihyvää etenkin naisille, jotka ovat terapiapalvelujen pääasiallisia kuluttajia.
Terapia ei ole minulle uskontoon verrattava asia, vaan antibiootteihin verrattava asia. Okei, tuo oli aika huono vertaus.
Psyykettä ei tarvitse työstää loputtomasti, vaan siihen saakka että tarpeeksi sinut itsensä kanssa jotta voi elää täysipainoista ja tyytyväistä elämää.
Kukaan ihminen ei myöskään voi tuntea itseään 100%. Siksi terapiaa voi periaatteessa jatkaa loputtomiin, niin halutessaan. Tarpeellista se ei suinkaan ole.
Minusta terapiaa käymättömät ja siihen tutustumattomat ihmiset mystifioivat sitä paljon enemmän kuin minä.
Sinkkuklubit pystyyn kautta maan.
Jep, terapioissa ne vissiin "valmistuu" nämä nettihörhö kyttäritkin, oppivat
oikein tuntemaan itsensä, elämään tasapainoisessa vuorovaikutuksessa
toisten ihmisten kanssa.
Se vaan kun se niiden viurahtaneessa päässään oleva viurahtanut
maailmankatsomus oikeuttaa ne niiden mielestä kaappailemaan toisten
ihmisten kotikoneita haltuunsa, alkaen sitten kytätä toisia niiden laitteiden
webkameroilla ja mikrofoneilla näppäimistöjä unohtamatta.
Kun ovat ensin niitä haittaohjelmia haltuunsa saaneet verkostoituneena
toisiin samanlaisiin viurahtaneisiin, joilta löytyy tämänkaltaista tietoutta.
Terapioissa ne on oppineet tuntemaan oikein itsensä, jaksavat sitten alkaa
toisia ihmisiä tuolla tavoin vainoamaan.
Joo terapialla sitä opitaan tuommoiseksi sisäisesti eheäksi persoonaksi,
tuollaisiksi pitäisi vielä oikeastaan kaikkien tulla, ne ei ole ennen valmiita
ihmisinä kasvutarinassaan.
Minä kutsun tällaisia rikollisiksi.
???
Kuka on väittänyt, etten olisi hoidossa?
Ei kukaan. Mutta moni palstalaisista ei näemmä ole. Mitä olet oppinut itsestäsi?
Vitut lähe minnekään hoitoon, kun voin juua kaljaa kotona. Yksin.
Varmaan yksinäisyyden taustalla on on arkuutta, koulukiusaamista ja sosiaaliset taidot puuttuvat ja yhteiskunnassamme on kova kilpailu myös sosiaalisesta pärjäämisestä. Olen ymmärtänyt, että varsinkin ruuhkasuomessa ei ole fiksua alkaa tehdä tuttavutta, jutella tuntemattomille, katsella tuntemattomia yleisissä kulkuneuvoissa, marketeissa puhumattakaan että hymyltäisiin liikeenvaloissa ym.
Pelin sääntönä on että työkaverit tapaavat vain töissä tai sitten käydään jossain yhdessä syömässä tai baarissa., mutta kotiin kylään ja lenkille ei enää pyydetä.
Tällainen on tullut yhteiseksi sanattomaksi tavaksi yheiskunnassa. Ei tarvitse olla psyykeeltään sairas jos ei ole niitä ihan läheisiä ystäviä ja ihmisiä, joille soittaa tai tavata spontaanisti.
Kyllä asia on niin, että jos ei satu työpaikalla tai opiskelupaikassa hengenheimolaista jonka kanssa kuin itsestään syntyy yhteys niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä harrastuspiireihin, kolmannen sektorin toimintoihin ym. Minun eräs sukulainen on saanut ystäviä koiraharrastuksen kautta. Kuljetaan näyttelyissä, vaihdetaan harrastukseen liitttyviä ajatuksia, kysellään neuvoa ym. Vaaditaan itseltä liikkeelle lähtöä.
Tapaaminen baareissa ja kapakoissa johtaa vain ehkä löysään sympioosiin ja hetken päästä lopahtaa. Kaikille kuppilat eivät ole mieluisia ja ei niissä ysvävystytä. Monet palstalla ovat sitäkin maistaneet.
Niin, onko siinä jokin ongelma tai koetko jotain vääryyttä siitä että tuttavia/kavereita/ystäviä saadakseen pitää lähteä liikkeelle ja mennä esim. harrastuksiin/tilaisuuksiin/vapaaehtoistyöhön yms?
Koiran kautta ystäviä voi saada ihan lenkittämällä koiraa samassa paikassa pidemmän aikaa (tai voihan se tutustuminen ja yhteystietojen vaihtaminen nopeastikin tapahtua jos synkkaa).
Minä haluaisin kommentoida tähän, että terveydenhuoltosyteemin syövereihin ajautuminen voi pahimmillaan olla erittäin vaahingollista ihmisen maineelle. Yksinäinen ihminen saattaa itsekin työskennellä terveydenhuoltoalalla ja ulospäin olla hyvässä asemassa. Minkälaisen aseman romahduksen se tuottaisikaan, jos ajautuisi yhdeksi potilaista?
Yksinäisyys onkamala ongelma, mutta en näe ongelman ratkaisuna uusien ongelmien luomista (kuten oman aseman menettämistä työelämässä ja siitä mahdollisesti seuraavia taloudellisia ongelmia). Yleisesti "hoitoon hakeutuneeseen" ei todellakaan suhtauduta nykypäivän työelämässä suotuisasti. Mielestäni ylipäätään on virheellistä, jos kiduttavalta tuntuvasta yksinäisyydestä tehdään mielenterveysongelma.
Toki yksinäisyyden taustalla voi olla kummallisia persoonallisuuspiirteitä ja vaikeita kokemuksia, mutta eivät kai ne nyt sinällään ole mielenterveysongelmia. Kokemukseni mukaan mielenterveysongelmia hoitamaan tottuneet ovat aika sormi suussa tilanteessa, jossa asiakkaan ainoa ongelma on läheisten ihmissuhteiden puute. Jos henkilö on sosiaalisesti taitava, pidetty työpaikallaan, sosioekonomisesti hyvässä asemassa, täysin työkykyinen, fyysisesti terve, viehättävän näköinen, taitava analysoimaan elämäänsä, lähtökohtaisesti aktiivisesti kaikkia mahdollisia ratkaisuja ongelmiinsa etsinyt, tällaisen ihmisen kanssa ei oikeasti osata oikein mitään tehdä yksinäisyyden lievittämiseksi.
Tosiasia on se, että Suomessa korkeakoulututkinnon suorittaa huomattavasti suurempi joukko naisia kuin miehiä. Entä jos koulutettujen naisten yksinäisyyden looginen syy on siinä, että heidän koulutustasollaan miehiä yksinkertaisesti on merkittävästi vähempi määrä? Tässä ei auta yksittäisten naisten terapointi - ja naisiahan käy psykoterapioissa huomattavasti miehiä enemmän - vaan kyseessä oikeasti on rakenteellinen ongelma, jolle psykoterapia ei voi oikein mitään.