Olen sairastanut yli viisi vuotta vaikeaa masennusta, määrittämätöntä ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja syöminenkin on ollut ongelmallista jo kuusi vuotta.
Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itseni. Tuntuu, ettei enää mikään auta. Kun pääsen yhdestä stressin aiheesta eroon, tulee aina uusi. Paniikkihäiriö on pahentunut todella paljon, masentaa kokoajan, ahdistus on jatkuvaa ja kun jo luulin edes jotenkin päässeeni eroon syömisen kanssa kamppailusta se iskee tavalla, mitä en todellakaan osannut odottaa.
Olen niin loppu, että hyvä kun jaksan enää kaupassakaan käydä. Sekin vaatii suuria ponnisteluja ja en osta muuta kuin välttämättömimmät tavarat, että pääsen äkkiä takaisin kotiin lepäämään, kun ennen taas saatoin viipyä kaupassa puolikin tuntia katselemassa uusia tuotteita mitä voisin ostaa ja ostin vähän ylimääräistäkin. Ystävien näkeminen helpottaa oloani, mutta jos päivän aikana näen heitä, olen aivan puhki koko loppupäivän ja joskus jopa usean päivän sen jälkeen, koska yritän skarpata. Ikävä poikaystävää kohtaan raastaa minua joka päivä, kun en näe häntä. Hän asuu 120 kilometrin päässä minusta ja en ole nyt nähnyt häntä viikkoon. Hänen kanssa ollessa tuska helpottaa, mutta en tule näkemään häntä vielä kuuteen päivään ja se ahdistaa minua.
Tuntuu, etten oikeasti jaksa enää tätä. Olen noussut kuopasta edes jotenkin jo usean kerran, mutta nyt tuntuu, ettei minulla yksinkertaisesti ole enää voimia siihen. Syksyllä alkaa koulu ja jos en ole saanut itseäni siihen mennessä parempaan kuntoon, en tiedä jaksanko käydä siellä. Jos en käy siellä, tuet katkeaa ja kämppä lähtee alta. Siinä yksi stressin aihe taas.
Ja se syöminen... Viime vuoden keväällä syömisongelmani paheni ja laihduin 12 kiloa, alipainon puolelle siis meni. Kuitenkin jossain vaiheessa tuntui, että elämäni edes vähän kirkastui ja lihoin 6 kiloa takaisin. Ajattelin, että jos se paino nyt tässä pysyy, niin olen edes jotenkin tyytyväinen. Eilen sitten tajusin, että olen huomaamattani alkanut taas laihduttaa. Olen tajuamattani vähentänyt syömistäni rutkasti keksimällä tekosyitä miksi en söisi. Olo on todella heikko syömättömyyden takia, mutta silti en ole tajunnut koko asiaa ennen eilistä. Tajusin, että oikeasti syöminen on alkanut taas ahdistaa minua.
Eilen sitten minua alkoi ahdistaa se, etten pysty syömään vaikka haluaisin. Tämä stressaa minua todella paljon. Tuntuu, että minua on pakko olla vahtimassa, että söisin edes jotain. Olen laihtunut vajaassa kuukaudessa taas yli kolme kiloa. Pelottaa, että olen kohta sairaalassa alipainoni takia, koska en oikeasti pysty syömään. Eilenkin istuin pöydän ääressä puoli tuntia leivät nenän edessä itkien, koska en pystynyt syömään vaikka halusin. Sitten ystäväni tuli pyynnöstäni käymään, koska pelkäsin, että jätän ne syömättä. Sain kolme paniikkikohtausta syömisen takia ja loppujen lopuksi minulla kesti melkein tunti syödä niitä leipiä.
Yleensä kesät on olleet huolettomimpia aikoja vuodesta, mutta nyt tuntuu, että tämä on ollut kamalin aika vuodesta tähän mennessä. En oikeasti tiedä mitä voin enää tehdä. En jaksa enää mitään. Olen viillellyt taas vuosien tauon jälkeen. Olen ottanut yliannostuksia, että saisin pääni sekaisin ja pääsisin pakoon tätä todellisuutta. Olen alkanut kuulemaan olemattomia. Pelkään nukkumaanmenoa, koska aina silloin kuulen olemattomia. Juuri kun olen nukahtamassa, kova ääni pääni sisällä herättää minut. Olen myös nähnyt olemattomia. Pääni hajoaa. Tämä stressi saa minut sekoamisen partaalle.
Onko oikeasti enää muuta vaihtoehtoa kuin päättää päivänsä?
Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itseni. Tuntuu, ettei enää mikään auta. Kun pääsen yhdestä stressin aiheesta eroon, tulee aina uusi. Paniikkihäiriö on pahentunut todella paljon, masentaa kokoajan, ahdistus on jatkuvaa ja kun jo luulin edes jotenkin päässeeni eroon syömisen kanssa kamppailusta se iskee tavalla, mitä en todellakaan osannut odottaa.
Olen niin loppu, että hyvä kun jaksan enää kaupassakaan käydä. Sekin vaatii suuria ponnisteluja ja en osta muuta kuin välttämättömimmät tavarat, että pääsen äkkiä takaisin kotiin lepäämään, kun ennen taas saatoin viipyä kaupassa puolikin tuntia katselemassa uusia tuotteita mitä voisin ostaa ja ostin vähän ylimääräistäkin. Ystävien näkeminen helpottaa oloani, mutta jos päivän aikana näen heitä, olen aivan puhki koko loppupäivän ja joskus jopa usean päivän sen jälkeen, koska yritän skarpata. Ikävä poikaystävää kohtaan raastaa minua joka päivä, kun en näe häntä. Hän asuu 120 kilometrin päässä minusta ja en ole nyt nähnyt häntä viikkoon. Hänen kanssa ollessa tuska helpottaa, mutta en tule näkemään häntä vielä kuuteen päivään ja se ahdistaa minua.
Tuntuu, etten oikeasti jaksa enää tätä. Olen noussut kuopasta edes jotenkin jo usean kerran, mutta nyt tuntuu, ettei minulla yksinkertaisesti ole enää voimia siihen. Syksyllä alkaa koulu ja jos en ole saanut itseäni siihen mennessä parempaan kuntoon, en tiedä jaksanko käydä siellä. Jos en käy siellä, tuet katkeaa ja kämppä lähtee alta. Siinä yksi stressin aihe taas.
Ja se syöminen... Viime vuoden keväällä syömisongelmani paheni ja laihduin 12 kiloa, alipainon puolelle siis meni. Kuitenkin jossain vaiheessa tuntui, että elämäni edes vähän kirkastui ja lihoin 6 kiloa takaisin. Ajattelin, että jos se paino nyt tässä pysyy, niin olen edes jotenkin tyytyväinen. Eilen sitten tajusin, että olen huomaamattani alkanut taas laihduttaa. Olen tajuamattani vähentänyt syömistäni rutkasti keksimällä tekosyitä miksi en söisi. Olo on todella heikko syömättömyyden takia, mutta silti en ole tajunnut koko asiaa ennen eilistä. Tajusin, että oikeasti syöminen on alkanut taas ahdistaa minua.
Eilen sitten minua alkoi ahdistaa se, etten pysty syömään vaikka haluaisin. Tämä stressaa minua todella paljon. Tuntuu, että minua on pakko olla vahtimassa, että söisin edes jotain. Olen laihtunut vajaassa kuukaudessa taas yli kolme kiloa. Pelottaa, että olen kohta sairaalassa alipainoni takia, koska en oikeasti pysty syömään. Eilenkin istuin pöydän ääressä puoli tuntia leivät nenän edessä itkien, koska en pystynyt syömään vaikka halusin. Sitten ystäväni tuli pyynnöstäni käymään, koska pelkäsin, että jätän ne syömättä. Sain kolme paniikkikohtausta syömisen takia ja loppujen lopuksi minulla kesti melkein tunti syödä niitä leipiä.
Yleensä kesät on olleet huolettomimpia aikoja vuodesta, mutta nyt tuntuu, että tämä on ollut kamalin aika vuodesta tähän mennessä. En oikeasti tiedä mitä voin enää tehdä. En jaksa enää mitään. Olen viillellyt taas vuosien tauon jälkeen. Olen ottanut yliannostuksia, että saisin pääni sekaisin ja pääsisin pakoon tätä todellisuutta. Olen alkanut kuulemaan olemattomia. Pelkään nukkumaanmenoa, koska aina silloin kuulen olemattomia. Juuri kun olen nukahtamassa, kova ääni pääni sisällä herättää minut. Olen myös nähnyt olemattomia. Pääni hajoaa. Tämä stressi saa minut sekoamisen partaalle.
Onko oikeasti enää muuta vaihtoehtoa kuin päättää päivänsä?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ymmärrän sinua täysin!! Itse oon kans miettiny itsemurhaa, mutt sitte taas mietin, et jos tää elämä paranis(?). Mull on tällä hetkel yks voimanlähde ja hän on mun idoli. Jos päättäisin tehä itsarin, haluisin nähä hänet ennen sitä ja sanoo, et rakastan häntä!
Minullakin on ollut syömisen kanssa ongelmia nyt viime keväästä asti. Sillo mull myös todettii keskivaikee masennus ja luulen, et mull on jonki sortin ahdistuneisuushäiriö...
Nykyään en haluu syyä, koska tunnen itseni läskiks, vaik mun BMI on normaali. Oon siis 171cm pitkä ja paino oli eilen aamulla 62kg... Kuitenkin, aina, ku katon peilii, näen vaa jonku tyypin, joka on läski.
Koulu on mulle rankkaa ja mua on kiusattu koulussa 7vuotta ja siks vihaan kouluu! Tuntuu välil, ku kukaan ei välittäis, vaik kaikki aina sanoo, et kyll ne välittää. Mun viimeisen vuoden aikana yks tyyppi on sanonu mulle face to face, et hän välittää musta.
Tuntuu, et joka vuos on pahempi, ku edellinen. Ehkä se noin onki, en tiie.
Joskus mull on semmosii päivii, et en haluu ketää mun lähelle. Ongelma vaa on, et viitti sanoo mun kamuille tästä....mutt nykyää on kyll suht tottunut siihen jo.
Kamujen kaa pystyn vaa puhuu jos jengis on alle 4 (eli mie 2 muuta). Jos on enemmän, tuntuu, et en saa suunvuoroo ja jos haluun puhuu, nii mietin tarkkaa, et mis kohtaa ja mitä sanon, koska en haluu nolata itteeni.
Nyt mua ahistaa se, kun meijän pitää ens kevääl mennä luokan etee ja olla luokan ees tunti. Oon miettiny, et vois ottaa nelosen siit, mutte on vidun sama, saanoko siit kympin vai nelosen.
Miekin oon erilainen eri tyyppien seuras. Kotona pystyn sanomaa kaiken suoraa, niinku myös besulle. Mutt semmosille, ketä en kovin hyvin tunne, sanon vain harkittuja asioita...
Ja siit syömisestä viel, et nykyää mua on alkanu oksettaa ruoka... En tiie miks. Joskus olin ehk hieman ylipainonen...
Mutt siis tän viestin pointti oli, et on samankaltasii ihmisii ja ihmisii, kellä menee viel huonommin. Luin tuon sun viestin ja tuli melkein tippa linssii... Voisit koittaa ilota pienist asioist ja kuunnella musaa, mist tykkäät.
PS: Siit, et jännittää kamujen keskuudes, nii muukin välil jännittää olla/tavata mun kamuja :/
Toivon, et tänne tulee ihmisii, jotka vois auttaa sua ja mua ja muita tän tapasii ihmisii!!
Ja en oo lukenu tekstiäni läpi, joten löytyy varmaa noin 100 virhettä...
Voi ei, koita jaksaa! Itselläkin tuo masennus silloin alkoi juuri noin. Toivon, ettei sinun tilanteesi pääse kuitenkaan niin pahaksi, että päätät päiväsi.
En tiedä oikein mitä sanoa, mutta voimia sinulle oikein paljon!
Kiitos...
Mutt koita miettii positiivisesti, me ollaa kuitenki henkisest moni vanhvempii, vaik se nyt ei kauhees lohduta. Ja se koulu juttu, nii aattele joka päivä, et nyt on päivä vähemmän koulua (: Joo, joskus tuntuu, ku kouluu ois noin 10000 päivää jäljel, mutt koita huviksee.
Ainii, ja jos tuntuu, ettei jaksa käydä kouluu, nii aattele joka aamu 'tää päivä viel'.
En tiie, auttaako, mutt toivon nii. Viel kerran tsemppiä ja voimia sinulle!!!!❤
Onko sinulla lääkitys ja terapia-asiat kunnossa?
No mulla ei oo lääkitystä, mutt käyn terapias.
Syön Risperidonia masennukseen, Melatoniinia unettomuuteen, Propralia paniikkikohtauksiin, Truxalia ja Opamoxia ahdistukseen ja käyn psykologilla 1-2 kertaa viikossa, eli kaikki kunnossa.
Kilpirauhas lääkitys?
Melatoniini on Blaseboa,propral ei ole paniikkihäirään vaan beettasalpaaja ja psygologit pahimpia sekopäitä ,eli en ihan käyttäisi tuota termiä, että kaikki on kunnossa. Itse en vedä muuta kun diabamia paniikkihäirään ja unettomuuteen ketipinoria en oiekastaan halua tietää kuka kukkahattutäti kukkatippoineen sinua hoitaa, mutta ei hyvää päivää..Stemppiä kuitenkin varsinkin jos koet, että noista lääkkeitä on hyötyä niin mikäs siinä.
Moni lääkäri ei Diabamia suosi eikä moni asiakaskaan, mutta jos ei päihtymis tarkoitukseen ota niin eipä ole haittoja..Itsellä ollut 16 vuotta sama annostus tällä hetkellä kun en liiku kodin ulkopuolelle niin annoasuts on itseasiassa tippunut 90%..Eli mitään riippuvuutta siinä ei ole riskinä itse ottanut viimeksi huhtikuussa ja seuraavan kerran on tarvista syyskuussa.
Propral määrätty minulle paniikkikohtauksiin siksi, koska ne ovat minulla todella fyysisiä (muistuttavat epilepsiakohtausta), eli Propral vähentää lähinnä fyysisiä oireitani.
Ketipinoria olen joskus syönyt annostuksella 200mg illalla ja 100mg aamulla, mutta se vähensi valkosolujeni määrää ja vaikka käytin niitä vuoden, ei kamalat haittavaikutukset koskaan loppuneet.
Hei,
sain viestistäsi sen käsityksen, että olet aika nuori (?). Usein asiat helpottuvat ja tasaantuvat iän myötä ja pitkänkin vaikean ajan jälkeen voi parantua. Kyllä sinussa paljon tervettäkin puolta on, koska pystyt näkemään kavereitasi ja se jopa helpottaa oloasi. Sekä tuo poikaystävän läsnäolo. Eivätkö nuo rauhoittavat lääkkeet auta vaikeimpien olojen yli? Koita jaksaa ja käy taas kertomassa, miten voit.
Olen 19 vuotias. Olen syönyt koko tämän viisi vuotta lääkkeitä jokaikinen päivä ja se alkaa tympiä, jos joka päivä joutuisin napsimaan vielä ''ylimääräisiä'' lääkkeitä (toisin sanoen rauhottavia).
Joku täällä kyseli kilpirauhaslääkityksestä. Minulla on kilpirauhasarvot testattu monenmonta kertaa ja niissä ei ole vikaa.
Niin ne olivat minullakin,suorastaan huippuluokkaa mutta tämä sairastelu
loppui vasta kun lääkitys siihen kilpirauhaseen saatiin.
Lääkärit kun ovat itse terveitä niin se siitä.