Hei,
Olen sairastanut koko pienen ikäni 20v kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Ongelmani on seuraavanlainen, en saa pidettyä ihmissuhteita/kaveri/seurustelusuhteita
yllä.
Minulla on vain 1 pitkäaikainen ystävä ja seurustelusuhteet katkeavat oikeastaan
ennen kuin ehtivät edes alkaa.
Kiinnyn kyllä ihmisiin, esim perheeseen olen kiintynyt ja rakastankin heitä
mielestäni aika paljon. Mutta olen tuntenut ystäväni melkein aina, he ovat
katselleet kaikki mahdolliset hölmöilyni jne.
Tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta katkaisen ihmissuhteet yleensä
melko pian koska en koe heidän seurassaan oloani enää mukavaksi
uutuuden viehätyksen mentyä ohitse.
Toinen ongelmani on, käytän ihmisiä häikäilettömästi hyväkseni jos siitä
itse hyödyn. Esim, näen heitä jos hyödyn asiasta jotenkin muussa tapauksessa
en yleensä jaksa heitä tavata. En ole narsisti koska olen kyllä empatiakykyinen
ihminen ja tunnen kyllä myötätuntoa jne.
En vain kertakaikkiaan jaksa pitää ihmissuhteitani yllä, koska mielenkiintoni
lopahtaa kertakaikkiaan aivan liian nopeasti. Lisäksi inhoan minuun tarrautuvia
ihmisiä joille en osaa sanoa ei. Keksin tekosyitä miksi en jaksa nähdä, helpompi
olisi vain sanoa ettei kiinnosta mutta se olisi liian kylmää.
Haluaisin säilyttää ihmissuhteeni hyvinä mutta loppujen lopuksi
alan aina vihaamaan kavereitani suunnattomasti erinäisten oikeastaan
harmittomien juttujen takia.Suorastaan inhoamaan, sitten vain lopetan
heidän näkemisen.
Terapeutistani ei ole ollut tätä ongelmaa ratkaisemaan, hän
vain toteaa minun ongelmani ratkaisun mahdottomaksi.
Olen sairastanut koko pienen ikäni 20v kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Ongelmani on seuraavanlainen, en saa pidettyä ihmissuhteita/kaveri/seurustelusuhteita
yllä.
Minulla on vain 1 pitkäaikainen ystävä ja seurustelusuhteet katkeavat oikeastaan
ennen kuin ehtivät edes alkaa.
Kiinnyn kyllä ihmisiin, esim perheeseen olen kiintynyt ja rakastankin heitä
mielestäni aika paljon. Mutta olen tuntenut ystäväni melkein aina, he ovat
katselleet kaikki mahdolliset hölmöilyni jne.
Tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta katkaisen ihmissuhteet yleensä
melko pian koska en koe heidän seurassaan oloani enää mukavaksi
uutuuden viehätyksen mentyä ohitse.
Toinen ongelmani on, käytän ihmisiä häikäilettömästi hyväkseni jos siitä
itse hyödyn. Esim, näen heitä jos hyödyn asiasta jotenkin muussa tapauksessa
en yleensä jaksa heitä tavata. En ole narsisti koska olen kyllä empatiakykyinen
ihminen ja tunnen kyllä myötätuntoa jne.
En vain kertakaikkiaan jaksa pitää ihmissuhteitani yllä, koska mielenkiintoni
lopahtaa kertakaikkiaan aivan liian nopeasti. Lisäksi inhoan minuun tarrautuvia
ihmisiä joille en osaa sanoa ei. Keksin tekosyitä miksi en jaksa nähdä, helpompi
olisi vain sanoa ettei kiinnosta mutta se olisi liian kylmää.
Haluaisin säilyttää ihmissuhteeni hyvinä mutta loppujen lopuksi
alan aina vihaamaan kavereitani suunnattomasti erinäisten oikeastaan
harmittomien juttujen takia.Suorastaan inhoamaan, sitten vain lopetan
heidän näkemisen.
Terapeutistani ei ole ollut tätä ongelmaa ratkaisemaan, hän
vain toteaa minun ongelmani ratkaisun mahdottomaksi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla ei ole diagnoosia tehty vieläkään, mutta bipoksi itseäni luonnehdin. Käyn terapiassa harvakseltaan, koska en pysty sitoutumaan viikoittaisiin käynteihin.
Ikää on lähes 40-v ja samoja ihmissuhde ongelmia tunnistan. Parhaaseen ystävään on välit katkolla juuri vihastumisen takia. Minus ahdistaa takertujat ja joudun keksimään tekosyitä, koska en jaksa ihmisten päivittäistä soittelua, kahvikutsuja ja sitten on huono omatunto, kun kieltäydyn ja joudun selittelemään miksi en nyt vaan halua ketään meille tai mennä itse jonnekin.
Olen itsekin itsekäs, mies tästä toisinaan syyttää. Tunnen empatiaa, mutta tunnistan narsistisiakin piirteitä itsestäni.
Terapeutti ei halua tunnustaa ongelmiani ollenkaan ja nyt sekin on katkolla, kun ottaa päähän ettei se ihminen ymmärrä kuinka ahdistunut ja hullu olen.
Voisin jatkaa tästä aiheesta myöhemmin lisää, nyt pitää mennä. Ratkaisua en ole tähän ikään ihmissuhdeongelmiini löytänyt.
Mulla on tuota vihastumista lähinnä silloin, kun olen sairas. Normaalitilassa olen ihan mukava.
Kiitos vastauksista !
Kiva huomata etten ole ainoa, olenkin tuumannut että nämä
ihmissuhdeongelmat johtuu varmaan enemmän mun sairaudesta, kun
itsestäni.
Vaikea erottaa mikä on normaalia omaa luonnetta ja mikä taas sairautta.
Olen välillä sosiaalisin ihminen ja toisena viikkona eristäytynyt erakko.
Sama pätee tunteisiin...
Ihmissuhteiden ylläpito tuntuu välillä työläältä ellei sitten ole mania menossa.
Eniten ärsyttää ihmiset jotka tietävät sairaudestani mutta tekevät sitten
ison numeron jos olen esim. hiljaisempi kuin tavallisesti yms.
Sulle kun oot 40v ois kiva tietää millasia miten pitkissä suhteissa oot ollut?
Itse pelkään että päädyn elämään lyhyissä vaihtuvissa ihmissuhteissa koko elämäni kun olen niin mielialojen vietävissä...
Aika hyvin kuvailit aloitusviestissäsi ihmissuhteita. Menee suurinpiirtein kuten minulla. Olen jo 40 vuotias ja kaikki, joka ainoa elämäni aikana ollut seurustelu- tai kaverisuhde on mennyt alussa kenties hyvin, mutta aikaa myöten ne vaan kaatuu. Loppuu katastrofiin. Takana näkyy vain palaneita siltoja. Jollain lailla kaikki ihmissuhteet ovat kauheita taakoja lukuunottamatta mm vanhempiani.
En ole koskaan käynyt psykologeilla tai diagnosoimassa itseäni, mutta tiedän olevani jonkin sortin bipo/puolipsykopaatti/ empatiakykyinen kun se minulle sopii yms.
Olen nyt vanhempana löytänyt lääkkeen, joilla olen oppinut elämään "normaalisti". Tai niitä on muutama. Ensinnäkin en solmi uusia ihmissuhteita. En yksinkertaisesti ole ihmisten kanssa kuin pakollinen työpaikalla. Vapaalla en tapaa ketään. En soita kellekään eikä kukaan soita minulle. Ihmiset saavat pikkuhiljaa pääni jotenkin kummasti sekaisin, menetän kontrollin ja alan puhumaan sekavia ja käyttäytymään pöhlösti. Näin ollen olen hyväksynyt ajatuksen yksinäisestä elämästä. Teen kaiken yksin ja voin hyvin.
Toinen on säännöllinen urheilu. Elämäni pyörii pitkälti salin ja lenkkeilyn ympärillä. Se on kuin rauhottava lääke.
Jos jättäisin urheilun ja lähtisin ihmisten ilmoille olisin muutamassa kuukaudessa hermoraunio, alkoholisoitunut ja tupakkaa hulluna vetävä pöhlöpää.
Erikoista mulle taas ystävät ovat henkireikä joihin tukeudun, mulla on erilaisia ystäviä ja osan olen tuntenut jo 15v vähintään. Haluan nähdä niitä usein, silloin kun mulla menee huonosti etenkin, koska puhumisen tarve on suuri. Olen huomannut, kun asioista puhuu niin se helpottaa oloa. On ihana jakaa ilot ja surut ystävien kanssa sekä puhua lääkityksistä. Myös siis osalta ystävistäni löytyy masennusta jne mikä jakaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. ollaan toisille kuin teraupeutteja.
En voisi elää ilman ystäviä ja liikuntaa. parisuhdetta en jostain syystä kaipaa, kun koen että se rajoittaa elämääni siis ystävien näkemistä ja liikunnan harrastamista. ja tykkään olla myös välillä yksin. outoa ehkä, en tiedä.
Minun psykiatrini kielsi minulta ihmissuhteet, käski vetäytyä työkyvyttömyyseläkkeelle. Lopulta jätin perheeni ja muutin yksin asumaan toiselle puolelle Suomea.
Näin varmistan etten satuta ketään käytökselläni. Toisaalta tässä tyhjiössä eläminen tekee hulluksi (no hulluhan minä jo olenkin)
Yksin olen nyhjännyt vuokra-asunnossani tekemättä mitään; psykiatri on tyytyväinen tilanteeseen. Tosin lapseni kaipaavat äitiä kotiin, sitä äitiä joka hoiti kodin ja nauroi.
Minulta kielettiin eläminen, harratukset, työnteko, ihmissuhteet, musiikinkuuntelu, auringossa olo jne.. psykiatri perusteli tätä sillä etten saa ajautua maniaan.
minun maniani ei ollut rahankulutusta kummenpaa. en pettänyt, en ajatellut vauhdikkaasti, en kuvitellut olevani paras.
elämä on tyhjää, minut pakotetaan elämään tyhjyydessä, jos en elä ohjeuden mukaan joudun suljetulle
No eiks tollases tilantees kannata hankkii parin muunki psykiatrin mielipide eikä alistua jonku psykopaatin puheisiin? Toihan on ihan sairasta. Miksi sä oot ees totellut moista puoskaria? vaihda nyt lääkäriä äkkiä ja tee valitus tommosesta hullusta.
Aivan samaa mieltä nyt äkkiä lekuri vaihtoon. Oli mullakin psykiatri, joka yritti saada mua työkyvyttömyyseläkkeelle, kieltää liikunnan, jotta se ei vain aktivoisi mitään myös ystävien näkeminen haitallista ja kahdeksalta pitäisi mennä nukkumaan-JOO ihan varmaan. Niin ja lapset voisi rasittaa liikaa,ne vaan isällensä. Siis aivan järkyttävää settiä.
Vaihdoin aika pian lekuria ja johan alkoi lyyti paremmin sujua. Kyllä mä itse tiedän mikä mulle on hyväksi ja mikä ei. Se, että jäisin kotiin parsakaaliksi, niin ei kiitos.
Käyn töissä, hoidan lapset ja kodin ja näen ystäviä ja harrastan liikuntaa ja teen itselleni mieluisia asioita. Tiedä missä sitä olis, jos oma tahto ei olis vahva.
Sun lapset tarvitsee sua ja sä tarviit niitä ja muista apua saa aina arkeen, jos siltä tuntuu. Ei tuommoiseen tarvitse todellakaan alistua, niinkuin ylläoleva kirjoitti. Ei ikinä.
Hei,
Mun mielestä ihmisistä vetäytyminen ei ehkä ole parhain ratkaisu.
Kannattaa pitää ainakin muutama ihmissuhde jos pystyy.
Itse yritän parhaani mukaan pitää ihmissuhteita kunnossa..
huonolla tuloksella kylläkin.
Huomaan kanssa että alan sekoilemaan jos olen paljon ihmisten
kanssa tekemisissä.Siksi tyydynkin pariin ihmiseen jotka olen'
tuntenut aina perheeni lisäksi. Alkoholi kanssa vie helposti mukanaan,
sen takia en käy tällä hetkellä baareissa/ulkona vaikka nuori olenkin.
Liikuntaa voisin minäkin kokeilla, auttaisi varmaan.
Minä menetin ystäväni jo yläasteella, pitkälti masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Sen jälkeen on ollut vain etäisempiä kavereita. Kaipasin tosi paljon ystäviä, kun masennus lääkityksen avulla helpotti. Luulisin, että olisin pystynyt pitämään ihmissuhteita yllä, jos niitä olisi ollut. Epäilen etten olisi bipo-diagnoosiakaan saanut, jos nuoruus olisi mennyt toisin. Tietty jossittelu on turhaa...