Taas pyörin turhaan sängyssä, en saa unta...
Mietin ja mietin... turhaan. Vastoinkäymisiä
toistensa perään, vailla ratkaisua. Turhauttavaa.
Ehkä minun on viimein myönnettävä itselleni,
että olen ajanut elämäni sellaiseen umpikujaan,
josta ei ole enää paluuta. Kaikki on niin pieninä
palasina, etten enää tiedä miten voisin koota
kaiken ennalleen. En tiedä mistä aloittaa...
Vähitellen olen alkanut tajuta, mitä tämä maailma
pitää sisällään. Kun näkee ja kokee tarpeeksi,
oppii millainen on häviäjän rooli. Se on rooli,
joka on vain kestetttävä.... Ei enää katkeruuden
kyyneleitä, ei enää päämäärätöntä vihaa... Onnea
on jaossa vain harvoille, minä satuin vetämään sen
lyhyemmän tikun.
Olen turtunut elämääni. Olen väsynyt ponnisteluun.
Jatkuvaa selälleen putoamista... pysyn paremmin
ehjänä jos lakkaan kurottamasta korkeuksiin.
Ymmärrän osani, tehtäväni tässä kaikkeudessa.
Tyydyn siihen hammasta purren... nielaisen vielä
viimeisetkin vaikenevat valituksen äänet.
En toivo enää iloa, en rakkautta. En turhaan
havittele sitä, mitä ei ole minulle tarkoitettu.
En voi paljoa pyytää... Ehkä silti yhden pienen
asian. Toivoisin, että saisin tehdä jonkun
toisen pienen ihmisen onnelliseksi... jollain
tavalla, edes pieneksi hetkeksi. Se voisi olla
piskuisen elämäni tarkoitus.
Ehkä sitten voisin tuntea, miten kytevä liekki
sisimmässäni leimahtaisi uuteen roihuun... näkisin
kyynelten läpi miten se valaisisi hetkeksi synkän
maailman ympäriltäni. Toisen ihmisen tyytyväinen
katse saisi silmäni vuotamaan puhtaita onnen
pisaroita... minäkin voisin vihdoin tuntea olevani
tärkeä.
Olisiko se liikaa pyydetty...
Mietin ja mietin... turhaan. Vastoinkäymisiä
toistensa perään, vailla ratkaisua. Turhauttavaa.
Ehkä minun on viimein myönnettävä itselleni,
että olen ajanut elämäni sellaiseen umpikujaan,
josta ei ole enää paluuta. Kaikki on niin pieninä
palasina, etten enää tiedä miten voisin koota
kaiken ennalleen. En tiedä mistä aloittaa...
Vähitellen olen alkanut tajuta, mitä tämä maailma
pitää sisällään. Kun näkee ja kokee tarpeeksi,
oppii millainen on häviäjän rooli. Se on rooli,
joka on vain kestetttävä.... Ei enää katkeruuden
kyyneleitä, ei enää päämäärätöntä vihaa... Onnea
on jaossa vain harvoille, minä satuin vetämään sen
lyhyemmän tikun.
Olen turtunut elämääni. Olen väsynyt ponnisteluun.
Jatkuvaa selälleen putoamista... pysyn paremmin
ehjänä jos lakkaan kurottamasta korkeuksiin.
Ymmärrän osani, tehtäväni tässä kaikkeudessa.
Tyydyn siihen hammasta purren... nielaisen vielä
viimeisetkin vaikenevat valituksen äänet.
En toivo enää iloa, en rakkautta. En turhaan
havittele sitä, mitä ei ole minulle tarkoitettu.
En voi paljoa pyytää... Ehkä silti yhden pienen
asian. Toivoisin, että saisin tehdä jonkun
toisen pienen ihmisen onnelliseksi... jollain
tavalla, edes pieneksi hetkeksi. Se voisi olla
piskuisen elämäni tarkoitus.
Ehkä sitten voisin tuntea, miten kytevä liekki
sisimmässäni leimahtaisi uuteen roihuun... näkisin
kyynelten läpi miten se valaisisi hetkeksi synkän
maailman ympäriltäni. Toisen ihmisen tyytyväinen
katse saisi silmäni vuotamaan puhtaita onnen
pisaroita... minäkin voisin vihdoin tuntea olevani
tärkeä.
Olisiko se liikaa pyydetty...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jälleen ensi yönä aloitan sen jokaöisen
nukahtamisen tavoittelun pyörimällä sängyssäni...
en saa unta kun mietin miten voisin auttaa ja
ilahduttaa niitä joilla elämä ei hymyile omani
lailla...
empatiasta ja sympatiasta jota tunnen kaikkia
kohtaa ei ole apua, olen huomannut. Päinvastoin.
Asettumalla samaan mielentilaan ei ole apua.
Ilon ja hyvinvoinnin näyttäminen ei auta.
Niinkuin ei myöskään puheet paremmasta
huomisesta...
...mikään ei lopullisesti ilahduta ja pelasta
onnetonta, mutta hetkellisistä iloista loppujen
lopuksi rakentuu jotakin kestävää...
...jatkan yrittämistäni. Aina vaan.
Varmaan meistä jokainen joutuu pohtimaan näitä
asioita jossakin elämän vaiheessa. Oletko
mahdollisesti masentunut tai muutenvaan väsynyt
tähän mielettömään elämän menoon. Itse ainakin
olen aika ajoin, kyllästyttää mokoma kilpailu
yhteiskunta, tahtoisin tästä paskasta eroon!! Mut
miten? Be or a not to be??
Minäkö täällä kävin?
(Mennyttä) vihaa lukuunottamatta oi niin tuttu
olotila...
Mikäköhän siinä on että toisilla näyttää menevän
hyvin, ovat onnellisia tai ainakin näyttelevät
hyvin? Ja me (toivottavasti harvat) luovutamme
jossain vaiheessa ensin uskomasta, sitten edes
toivomasta olevamme joskus vielä onnellisia.
Millä jaksaisi edes pitää toivoa yllä? Mistä
repiä joka yksinäinen aamu uusi toivonkipinä edes
mukavasta päivästä, saati sitten loistavasta?
Onko se edes mahdollista sen jälkeen kun on
tajunnut olevansa roskasakkia, luuseri tai muuten
vain epäonnistunut ja tuomittu elämään
loppuelämänsä yksinäisenä ilman onnellisuutta?